Ja taas se oppii

Vauvan kehitys on niin jännä juttu. En olisi ikinä uskonut, että sen kehityksen oikeasti näkee ja huomaa ihan konkreettisesti. Sillä tavalla, että yksi päivä vaan huomaa että poika tekee jotain mitä hän ei vielä edellisenä päivänä osannut. Ihan tässä viikon sisään U on keksinyt monta uutta juttua, osa ruokailuun liittyen ja osa muuhun.

Kerroinkin jo pojan korokkeelle noususta, voisin laittaa tähän vielä kuvan siitä kuinka hienosti se sujuukaan.

Korokkeelle käy sankarin tie

Ja alas mittarimato-tyylillä

 Luulen että tuon taidon oppimisen myötä U alkoi tajuamaan, että hänhän pääsee tällaiseen konttausasentoon jos vaan haluaa. Nyt sitten viimeiset pari päivää hän on jatkuvasti vetänyt jalkoja alleen ja välillä eteneekin niin, että polvet on mahan alla ja hän vetää itseään eteenpäin. U ei pysy vielä konttausasennossa pitkään, vaan romahtaa aina takaisin mahalleen. Eikä se nyt taida vielä ihan oikeaoppinen konttausasento edes olla.

Näinkö??

 Syömisessäkin on uusia tuulia. Pari aamua sitten söimme puuroa tuttuun tapaan, eli minä täytän lusikan ja laitan sen lautasen reunalle josta U ottaa sen ja vie suuhun. Yleensä hän lusikasta syömisen jälkeen päästää lusikasta irti tai jää heiluttelemaan tai imeskelemään sitä. Yhtäkkiä kuitenkin puolessa välissä aamiaista U jotenkin tajusi, että siis hei tällä lusikallahan voi ottaa tuolta lautaselta tuota puuroa! Ihan tuosta noin vaan ei enää päästänytkään lusikasta irti, vaan laittoi sen takaisin lautaselle ja heilutteli sitä siellä selvästi ajatuksella, että jos siihen tarttuisi puuroa. Eipä hän sieltä mitään vielä saanut, mutta ajatus oli nyt kohdillaan.

Olen antanut U:n nyt maistella vähän jo (hapan-)maitotuotteitakin, vaikka poju onkin vasta 8,5 kk. En näe ideaa odottaa vielä muutamaa hassua kuukautta, varsinkin kun pojan maha tuntuu maidon kestävän oikein hyvin. Pääsyy neuvolan suosituksen (hapanmaitotuotteet 10 kk iästä ja maito 1-vuotiaasta eteenpäin) takana tuntuu olevan ensinnäkin huoli siitä, että joku korvaisi äidinmaidon/korvikkeen lehmänmaidolla. Toiseksi maidon proteiinirakenne on sellainen, että se saattaa aiheuttaa vatsavaivoja, eli halutaan odottaa kunnes vauvan suolisto on kehittyneempi.

Jotkut uskovat siihenkin, että lehmänmaitoa ei olisi hyvä antaa lapselle ollenkaan, siis vuoden iän jälkeenkään, koska ihmisäidinmaito on ihmislapsen juoma ja lehmä-äidinmaito on lehmälapsen juoma. Lisäksi kaupoissa myytävä maito on niin käsiteltyä, että sen sopivuutta vauvalle/lapselle/ihmiselle kyseenalaistetaan. Aiheesta on tehty ohjelmakin, huomenna torstaina 21.2. TV 2 klo 20 tulee Silminnäkijä: Pilattu maito – niminen ohjelma. Itse ainakin aion katsoa, mielenkiintoinen aihe!

No mutta takaisin niihin hapanmaitotuotteisiin. Olen päätynyt siihen, että U voi nyt jo syödä niitä jonkin verran. En aio korvata pojan äidinmaitoa lehmänmaidolla ja hänen vatsansa kestää maidon hyvin. Näillä perusteilla tein päätöksen, että U saa maistella jugurttia ja viiliä. Toisaalta eipä noilla mikään kiire olisi, mutta toisaalta olisi koska itseltäni loppuu välipalaideat…

Toissapäivänä U sitten kuitenkin sai ensimmäistä kertaa viiliä. Vastaan tuli heti ongelma. Viili kun on melko sitkasta tavaraa, niin sen lusikassa pysyminen oli vähän niin ja näin. Kokeiltiin muutamaa erilaista lusikkaakin, mutta mikään ei ollut oikein hyvä. Sitten U sen keksi, ja oikeasti keksi sen aivan itse. Viilin kaverina pojalla oli nimittäin banaania. No, ei muuta kuin banaani viilipurkkiin ja siten suuhun! U oppi dippaamaan! Viili tarttui banaaniin tosi hyvin ja siinä hujahti huomaamatta puolitoista banaania ja yli puoli purkkia viiliä. Koskaan en ole löytänyt niin vähän ruokaa lattialta/pöydältä/harsolta kuin tämän ruokailun jälkeen, muutamia viililänttejä löytyi mutta ei yhtään banaania. Taisi olla hyvää.

Siellä se banaani on!

Rytmiä päivään

Tein itselleni neljän viikon kiertävän ruokalistan U:n ollessa noin 4 kuukauden ikäinen. Ajattelin silloin, että olisi hyvä totutella jo valmiiksi säännölliseen ruokarytmiin. Suunnittelin, että kun itselläni olisi valmiina sekä rytmi että ruokalista, voisin vaan ujuttaa pojan mukaan ruokailuihin kun sen aika koittaisi. No eihän se ihan niin helposti käynyt. Ensinnäkin ateriarytmin noudattaminen osoittautui tosi vaikeaksi kun ei minulla ole koskaan sellaista ollut. Toiseksi vaikka se olisikin toiminut, ruuat joita listaan laitoin eivät olleet yhtään sormiruokailijaystävällisiä. En ollut osannut etukäteen yhtään miettiä, mitä ruokia U pystyisi syömään.

Niinpä tässä nyt ollaan viime kuukaudet menty pitkälti improvisoiden. Viime viikolla tuli kuitenkin mitta täyteen sitä jokapäiväistä ”mitä ihmettä me tänään syötäisiin!?!?”-mietintää. Lisäksi meillä on rahat melko tiukilla nyt kun vanhempainvapaakin loppui ja jäin hoitovapaalle. Huomasin aikaisemman ruokalistani aikana, että ruuan suunnittelu ennen kauppaan menoa oikeasti on edullisempaa kuin se, että menee sinne haahuilemaan ja ostaa mitä sattuu.

Niinpä kokosin itseni ja tein uuden ruokalistan itselleni ja pojalle. Nyt listassa on ruokia joita U voi syödä. Eihän listaa ole sitten pakko noudattaa, jos vaikka jonain päivänä tekeekin mieli tehdä jotain muuta, mutta tuntuu kivalta että on joku lista josta voi katsoa ideoita. Yleensä kun U:n Isi on kotona illalla, siis vapaapäivällä, U syö iltaruuan normaaliin aikaansa ja me teemme myöhemmin ruokaa meille kahdelle. Isi ei oikein tykkää syödä pojan kanssa samaa ruokaa, kun se on suolatonta ja niin kasvispainotteista. Isillä on siis paha kaali’allergia’. Kaali kaikissa muodoissaan (erityisesti parsakaali) tuntuu olevan hengenvaarallista ja muut kasvikset sitten vaan epämiellyttäviä. Hmph.

Ruokalista on taas kyllä helpottanut elämää. Olen niin tyytyväinen että sain sen aikaiseksi! Ennen sen tekoakin U:n ateriarytmi oli kuitenkin jo muodostunut, tai siis olin muodostanut sen. Tein tietoisen päätöksen siitä, että nyt loppuu täysin lapsentahtinen imetys siinä mittakaavassa, että tarjoaisin rintaa aina kun U sitä tuntuu vaativan. En nimittäin osaa edelleenkään täysin tulkita pojan viestejä ja päädyin usein tarjoamaan rintaa vaikkei hän ole nälkäinen. Päätin että meillä syödään neljän tunnin välein ja piste. U on paljon onnellisempi pikku poika tämän rytmin käyttöönoton jälkeen, kaikki pikku kiukuttelut ovat loppuneet.

Meillä siis syödään nyt noin klo 8, 12, 16 ja 20. Käytännössä ajat vähän vaihtelevat, riippuen aina heräämisajasta ja päiväuniajoista yms. Pääsääntönä kuitenkin on se, että aterioiden väleillä ei syödä. U siis syö ensin kiinteän ruuan ja saa heti perään maidon. Sitten imeskellään ksylitolitabletti ja sitten leikitään tai nukutaan tai mitä tahansa, mutta seuraava ruoka tulee vasta neljän tunnin päästä. Selkeällä ateriarytmillä haluan vaikuttaa muutamaankin asiaan. Ensinnäkin en halua opettaa poikaa napostelijaksi. Itselläni on paha tapa napostella kaikenlaista koko ajan enkä halua opettaa tapaa U:lle. Kuten aikaisemmin totesin, itselläni ei ole koskaan ollut mitään selkeää ateriarytmiä ja napostelu johtuu varmasti ainakin osittain siitä.

Toinen syy säännölliseen ateriarytmiin on se, että kun U syö harvemmin niin ruoka maistuu silloin paremmin koska hän on ruoka-aikaan oikeasti nälkäinen. Ennen rytmin käyttöönottoa ruokailumme sujui jotakuinkin niin, että U söi maitoa vähän milloin sattuu ja sitten jossain välissä kiinteää. Tässä tilanteessa ei maito eikä kiinteä kumpikaan oikein maistunut, mutta U kiukutteli vähän väliä ja aina otin hänet rinnalle ja sitten hän ei halunnutkaan syödä kuin pari imaisua ja niin edelleen. Nyt kun U pääsee ruokapöytään, hän alkaa heti syömään ja syö hyvin määrätietoisesti kunnes alkaa olla kylläinen. Sitten homma alkaa mennä vähän leikiksi, mutta sehän on ihan sallittua, joten U saa liiskata ruokaa kunnes ilmoittaa että haluaa pois tuolistaan. Sitten käydään käsienpesulla ja mennään maidolle.

Ainoa pieni huolenaihe tämän rytmin käyttöönoton seurauksena on pojan riittävä nesteen saanti. U syö nykyään niin paljon kiinteää ruokaa, että maitoa ei enää meinaa mahtua. Jos kiinteä on maistunut todella hyvin, kuten esim aamupuuro tekee, niin voi olla että U ei sen päälle halua ollenkaan maitoa. Pojasta huomaa aivan selvästi, että hänellä on vaan maha jo niin täynnä että enää ei tee mieli mitään. En sinänsä ole huolissani siitä ettei poika saa maitoa, vaan enemmänkin siitä ettei hän saa nestettä. Vettä yritetään juoda aina aterian yhteydessä ja myös aterioiden välissä, mutta se juodun veden määrä on niin pieni että ei sillä nesteentarvetta varmastikaan kateta.

Yritän kuitenkin luottaa U:hun tässäkin asiassa ja toki annan maitoa aterioiden välilläkin jos hän sitä vaatimalla vaatii. Yleensä vaan ei vaadi – enää. Joinakin päivinä saatan korvata kiinteän välipalan maidolla, jos tuntuu siltä ettei U ole sinä päivänä muuten saanut maitoa paljoakaan. Jos U on nälkäinen niin silloin kyllä maito maistuu. Toisaalta ei varmaan pitäisi olla huolissaan, kun poika kuitenkin on iloinen ja hyväntuulinen ja kasvaa hyvin. Mikäli hän olisi ihan kuivumisen partaalla niin kaipa sen jostain huomaisi… 

Vihannesfiasko

Aamiaiseksi ajattelin tehdä tänään vaihteeksi kananmunaa ja sitten jotain hedelmää. Luin jostain kivan ja helpon kuuloisen ohjeen munakkaalle, eli yksi kananmuna ja tilkka vettä syvään kulhoon (esim Iittalan Teema), rikotaan rakenne ja 2 minuutiksi mikroon. Tein tällaisen ja se näytti tosi kivalta, mutta mikrosta tullessa oli (yllättävää kyllä) tosi kuuma. U on melko kärsimätön ruokailija, ei oikein jaksaisi odotella ruuan valmistumista. Munakas oli pakko laittaa jääkaappiin hetkeksi (note to self, seuraavalla kerralla tee munakas hyvissä ajoin etukäteen), joten päätin aloittaa hedelmällä.

Appelsiinia oli tarkoitus antaa, mutta kuinka ollakaan huomasin, että ainoa appelsiinini oli jotenkin kummallisesti pilaantunut ihan parissa päivässä! Se oli ihan pehmeä ja mädän oloinen, hyi että. Siinä meni hedelmä-suunnitelma, joten päätin antaa ihan perus kurkkua ja tomaattia munakkaan kanssa. Annoin kurkun ja tomaatin pojan eteen pöydälle. U tuijotti niitä vähän aikaa, ei koskenutkaan niihin ja alkoi kitisemään ja vinkumaan ja tuijotteli minua ja veti itseään kaarelle tuolissa. En oikein tiennyt mitä hän yritti sanoa, yleensä kaarelle vetäminen on merkki ruokailun päättymisestä, mutta eihän se ollut vielä edes alkanut!

Päätin antaa pojan istua tuolissa hetken aikaa, ainakin siihen asti että saisin munakkaan jäähdytettyä ja annettua. Laitoin kupin pohjan kokoisen munakkaan puoliksi ja annoin ensin toisen puolikkaan U:lle. No kuinka ollakaan, samalla hetkellä kun U sai munakkaan eteensä, niin kitinä loppui ja hän syöksyi sen kimppuun! Munakkaan koostumus vaikutti jotenkin pehmeältä ja löysältä, mutta lopulta se olikin tosi hyvä. Se pysyi pojan kädessä hyvin eikä mennyt ihan murusiksi.

U mussutti munakastaan onnellisena, aivan selvästi pureskeli ja nieli sitä reilusti. Söi kummatkin puolikkaat. Pöydälle/lattialle jääneistä muruista ei olisi saanut koottua edes kahdeksasosaa alkuperäisestä. Hassua kyllä näyttää siltä, että U:n pinsettiote alkaa kehittyä ennen kuin nyrkin tietoinen avaaminen. Olen luullut että se menisi toisin päin. Tämän siis lähinnä päättelin tänä aamuna siitä, että jonkun pikku palasen U pyydysti nyrkkinsä sisään eikä saanut sitä suuhun, mutta toisen pienen palan sai otettua sormenpäillä ja sai sen suuhun asti. Pienet palat ovat alkaneet kiehtoa U:ta enenevissä määrin, mutta liian pientä ei saa olla. Tuollaiset munakaskokkareet ovat sopivan kokoisia harjoituskappaleita, mutta eiliset puuro-mustikat olivat liian pieniä kiinnittääkseen huomiota.

Hassuinta tässä koko aamupalassa oli ehdottomasti se välinpitämättömyys tylsiä tavallisia kurkkua ja tomaattia kohtaan, mutta suunnaton kiinnostus munakkaaseen. En tiedä mistä tuo johtuu, aidon blw:n (baby-led weaning, englannin termi sormiruokailulle) mukaan tuo varmaan kertoisi siitä, että vauva valitsee niitä ruoka-aineita joita sillä hetkellä tarvitsee. Tämä on mielestäni tosi kiva ajatus, mutta väkisinkin suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että puolivuotias voisi ulkonäön perusteella tietää että ”tuossa vihreässä ja tuossa punaisessa ei ole yhtään proteiinia eikä rasvaa kun taas tuossa keltaisessa on paljon kumpaakin eikä yhtään hiilaria!”

Jotain siinä täytyy silti olla, miksi joku ruoka kelpaa ja joku toinen ei. Yritin syödä itse kurkkua malliksi, mutta ei auttanut. U lakkasi kitisemästä, mutta tuijotti minua kuin ajatellen ”luuletko tosiaan että tuo saisi minut syömään ton kurkun?” Ehkä todennäköisempi vaihtoehto voisi olla, että meillä on kurkkua ja tomaattia tarjolla huomattavasti useammin kuin munakasta, varsinkaan tämän aamuisen näköistä munakasta. En tiedä, mystinen on vauvan mieli!

Apinaevästä

Ukkila-reissusta palattuamme halusin heti antaa U:lle jotain lihaa, sitä ei nimittäin reissussa ollut tarjolla. Ei kai sillä vielä tässä vaiheessa ole mitään väliä, mutta jostain olen saanut päähänpinttymän siitä, että haluaisin joka aterialla tarjota U:lle sekä hiilaria että proteiinia. Aina se ei ihan onnistu ja joudutaan tyytymään kasvis- tai hedelmäateriaan. Tosiaan tuskin sillä vielä on mitään väliä mitä ateria sisältää, kunhan poika vaan saa jotain ”syödäkseen” millä treenata, mutta en vaan pääse yli tästä ajatuksesta etten halua pelkkää hiilihydraattipitoista tarjota. ([kyökkipsykologia]Osittain tämä ehkä johtuu siitä, että itse mieluiten syön vähähiilihydraattisesti. Se on oikeastaan ainoa syy miksi odotan kovasti että imettäminen loppuu, että voin taas palata entiseen ruokavaliooni. Olen lukenut, että vähäiset hiilihydraatit vaikuttavat vähentävästi maidontuotantoon, enkä halua tätä teoriaa alkaa testailemaan. Luulen että hiilarien karttelu on itselläni niin takaraivossa, että jotenkin alitajuisesti tuntuu oudolta tarjota pojalle pelkkää hiilaria. [/kyökkipsykologia])

Tein sitten kalkkunanjauhelihasta sellaisia pötkylöitä ja höyrytin kasviksia. No joo. Tulos oli se, että lihapötkylä jäi lähes koskemattomaksi kun sen sijaan kukkakaali ja varsinkin uusi tuttavuus kesäkurpitsa maistuivat.

Ennen reissuun lähtöä tein kokeiluluontoisesti erän apinaevästä U:lle. Resepti on ehkä maailman yksinkertaisin.

muussataan 1 banaani

sekoitetaan sekaan kaurahiutaleita kunnes seoksesta tulee taikinamaista

lisätään 1 tl (kookos)öljyä sekä

mausteeksi kanelia

Muotoillaan pellille pötkylöiksi ja paistetaan 200 asteessa 15 min.

Itse laitoin liikaa kaurahiutaleita, taikinasta tuli tosi jämäkkää minkä sitten kyllä maistoi. Eli seuraavalla kerralla vähän vähemmän kaurahiutaleita ja taikina saa jäädä löysemmäksi. Kookosöljyä laitoin myös enemmän kuin ohjeessa sanottiin, 1 tl ei nimittäin tehnyt taikinalle yhtään mitään. Oli varmaan melko pieni lusikkakin, mutta vaikka lotrasin sekaan varmaan kuusi lusikallista, en silti huomannut että se olisi tehnyt taikinalle mitään. Öljyn funktio jäi siis hieman epäselväksi. Ehkä se liittyi sitten makuun?

Apinaevästä tarjosin U:lle seuraavana päivänä aamiaiseksi ja se tuntui maistuvan.  

Apinaevästä suuhun

Huolellisen rekonstruktion avulla selvitin ruokailun päätyttyä, että pötkylästä selvästi puuttui pala, joka ei voinut olla missään muualla kuin U:n mahassa.

Rekonstruktoitu apinaeväs

Otin pötkylät mukaan matkaan ja luovutin yhden maistiaisiksi U:n 9 kk vanhalle pikkuserkulle, joka ihastui apinaevääseen ihan täysin! Huomattavasti näppärämmin pikkuserkku käsitteli pötköä kuin U, eikä jättänyt mitään rekonstruktoitavaakaan.

Ukkilassa ollessa U:lla oli muutama vaikea ilta ja yö, itki hurjaa kipuitkua eikä meinannut millään rauhottua. Kaivoin panadolit esiin, kun ajattelin että itkee hampaitaan, mutta taisi olla vaan vatsavaivoja. Heti tuli tietysti mieleen, että olisiko mahakipujen takana joku ruoka mitä U on syönyt. Voihan se olla että johtui ihan jostain muusta, tai voi olla ettei edes ollut mahakipuja! Mutta mä sitten epäilin heti sitä kauraa, oltiin nimittäin siinä vaiheessa muutamana aamuna syöty kaurapuuroa/apinaevästä. Niinpä päätin jättää hetkeksi sen kauran pois. En tiedä voisiko ne kivut edes siitä johtua, tai siis että olisiko U voinut sitä saada niin paljon syötyä että se voisi jotain aiheuttaa. Nyt U on ollut viikon syömättä kauraa ja eilen illalla maisteltiin taas apinaevästä, saa nähdä miten käy!

Tai no itse asiassa kävi sillä tavalla, että U nukkui ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen 5 tuntia putkeen viime yönä! Periaatteessa en usko että kiinteä ruoka edesauttaisi pidempiä unia tai ainakaan että se olisi tavoittelemisen arvoista. Maidosta vauva saa kaiken tarvitsemansa ravinnon ja olen ollut sitä mieltä että mieluummin annan sitten sitä ravinteikasta maitoa useammin kuin vähemmän ravinteikasta kiinteää ruokaa harvemmin. Nyt ollaan kuitenkin nukuttu niin vähän ja huonosti, että ajattelin kokeilla antaa pojalle iltapalaa. Tähän asti on lähinnä syöty aamiaista ja/tai lounasta. U sai siis iltapalaksi apinaevästä, tällä kertaa sitä meni varmasti mahaankin asti paljon enemmän kuin viimeksi. Sitä en sitten tiedä että oliko se se mikä niihin uniin vaikutti vai joku ihan muu juttu. Ehkä testaamme asiaa vielä tänä iltana.

(//edit kävi myös niin, että tuli ehkä maailman isoin kakka. Hmm.)

ÄÄÄÄÄÄ mulla on ihan liikaa asiaa ja kirjotettavaa mielessä! Jos kirjotan kaiken tähän a) tämä postaus ei valmistu ikinä (olen nyt kirjottanut tätä kolme päivää…) b) tästä tulee niin pitkä että kukaan ei jaksa lukea. Jatkan siis juttua seuraavassa postissa.

Herättää keskustelua tämä sormiruokailu

On samalla kertaa kiehtovaa ja ärsyttävää puhua sormiruokailusta muiden kanssa. Jokaisella tuntuu olevan asiasta jonkinlainen (yleensä negatiivis-sävytteinen) mielipide, vaikka useinkaan asiasta ei tiedetä kuitenkaan mitään. Tämä juuri on se asian kiehtovuus, on niin erikoista kuinka vakaita mielipiteitä ihmiset muodostavat asioista joista eivät oikeasti tiedä yhtään mitään. Ärsyttävää asiasta puhuminen on sitten juurikin edellä mainitun vuoksi. Mielipiteitä riittää.

En kuitenkaan pysty pitämään suutani kiinni aiheesta, eli kai se on sitten ihan oma vika että ärsyttää. Olen kuullut uskomattoman paljon kaikenlaisia kommentteja kiinteiden aloitusta koskien. Useimmissa mainitaan jollakin tavalla soseet ja se on se vaihe kun suun kiinni pitäminen on vaikeaa. Usein se lause ”U ei ala syömään soseita” vaan lipsahtaa suustani ennen kuin ehdin estää, ja sen jälkeen perääntyminen on jo melko mahdotonta.

Oman äitini kanssa kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen. Se koski puuron syömistä/syöttämistä ja lähti jotenkin liikkeelle siitä, että en kai minä kuvittele että U osaisi puuroa syödä itse! Kerroin, että lusikan voi esimerkiksi täyttää valmiiksi puurolla ja antaa lapsen syödä sen itse siitä. Siitähän äiti innostui…

Äiti: ”Eihän alle 1-vuotias osaa käyttää lusikkaa!”

Minä: ”Ai miten niin ei osaa?”

Ä: ”No kun ei se osaa laittaa sitä suuhun, se hosuu vaan sillä ympäri naamaa” (demonstraatiota hosumisesta lusikalla ympäri naamaa)

M: ”Miten sä tiedät ettei osaa, ollaanko me mun siskon kanssa saatu yrittää?”

Ä: ”On teille annettu oma (tyhjä toim. huom.) lusikka käteen samalla kun teitä on syötetty, ainahan niin tehdään”

M: ”Ollaanko me saatu kokeilla ite syömistä siitä lusikasta?”

Ä: ”No ei kun ei se osu suuhun ennen kuin sitten 1-vuotiaana, ei lapsella ole ennen sitä valmiuksia käsitellä lusikkaa”

M: ”Eli sä oot vetäny nuo johtopäätökset sun kahden lapsen kokemuksella, joista siis kumpikaan ei ole oikeestaan edes saanut yrittää syödä itse lusikalla ennen kuin isompana?”

.

.

.

Tätä vääntöä jatkui jonkun aikaa ennen kuin luovutin. Toivon, että U:sta tulee tosi hyvä lusikan käyttäjä mahdollisimman nopeasti!!! Siinähän sitten mummu katsoo kuinka alle 1-vuotias ei osaa käyttää lusikkaa. Mummulla tuntuu muutenkin olevan sellainen suhtautuminen tähän asiaan, että antaa minun nyt hössöttää mutta enköhän minä nopeasti huomaa että eihän tuollaisesta sormiruokailusta mitään tule! Muuten olen tosi malttavaisella mielellä sen suhteen milloin U aloittaa, ei ole juurikaan tullut sellaisia ”voi kun se voisi jo alkaa syömään” - ajatuksia, mutta mummun suhtautuminen saa minut näkemään niin punaista, että toivon kerta toisensa jälkeen asian puheeksi tullessa, että U voisi jo aloittaa ja lyödä mummun ällikällä!

Erään toisen henkilön kanssa juttelin myös sormiruokailusta ihan yleisesti, hän oli ihan kiinnostunut aiheesta ja kerroin hänelle homman perusperiaatteita. Hänellä on itsellään 7-kuukautinen lapsi, joka on alkanut saamaan soseita 4 kk ikäisenä. En ihan tiedä minkä takia, vauva kun on kasvanut koko ajan hyvin ja onpa vielä suht isokokoinenkin ikäisekseen. Vauva on joskus saanut käteensä jonkun leipäpalan tai kurkkutikun (joita syö innoissaan), mutta muuten saa ruokansa purkista. Kerrottuani sormiruokailusta äitinsä totesi vaan, että hän ei aio alkaa noudattamaan mitään tuollaista juttua, kun hän haluaa kasvattaa lapsensa niin normaalisti kuin mahdollista.

Tuo lause jäi soimaan päähäni, normaalisti kasvatettu lapsi. Aloin miettimään mitä tällainen normaali kasvatus oikein on ja tulin siihen tulokseen, että se varmaan tarkoittaa neuvolan oppien noudattamista kirjaimellisesti. Mutta en tiedä, luettuani Rapleyn Omin sormin suuhun -kirjan, en osaa pitää lapsen syöttämistä normaalina. Tai no joo, ehkä normaalina nykymaailmassa, mutta en kovin luonnollisena.

En olisi uskonut, että aihe herättää näin paljon mielipiteitä ja keskustelua jo etukäteen. Olin varautunut siihen, että jos joku näkisi U:n syövän, voisi kuulua kauhistelua vaikka siitä meneekö ruokaa yhtään mahaan asti. Mutta tuntuu, että ihmisten suurin ongelma omin sormin syömisen suhteen on se, että he eivät usko vauvan pystyvän siihen. Siis konkreettisesti osaavan ottaa ruokaa käteensä ja viedä sitä suuhun. Toinen ongelma tuntuu olevan itse syöminen, se kuinka lapsi muka pystyy syömään ilman hampaita? Näin tämän edellä mainitun normaalisti kasvatettavan lapsen syövän ruisleivän palasta. Ympäriltä kuului kauhistelua, että eihän lapsi voi tuollaista kovaa syödä! Eihän se saa siitä palasta kun ei ole hampaita! Tai mitäs jo se saakin siitä jotenkin palasen, sehän tukehtuu siihen! Kerroin siinä vaiheessa tietoni vauvan kakomisrefleksistä.

Onneksi olen melko lujahermoinen ja rauhallinen henkilö, yleensä osaan myös miettiä ennen kuin puhun ja osaan suurimmaksi osaksi pitää suuni kiinni, tai siis olla sanomatta jotain/väittämättä vastaan vaikka kuinka ärsyttäisi. Tätä taitoa on tarvittu paljon viime aikoina. Ennen kaikkea silloin, kun joku (yleensä keski-ikäinen itse muutaman lapsen kasvattanut) on sitä mieltä, että eihän tällainen sormiruokailu voi toimia kun ei se lapsi osaa itse syödä, että voihan sen antaa sormeilla sitä ruokaa mutta kyllä sitä täytyy syöttää että se saa mahaansa ruokaa. Hengitän syvään ja lasken kymmeneen ja hymyilen ja sanon harjoitellun fraasini: ”Niin, eihän mulla ole vielä kokemusta sormi- eikä soseruokailusta, että pitää katsoa miten homma lähtee toimimaan ja miettiä sitten vaikka asioita uudestaan jos siltä näyttää, eihän syöttäminen ja sormiruokailu ole toisensa poissulkevia asioita”. Sinänsä olen kyllä oikeastikin tuota mieltä, tai siis että ajattelen että ehdottomuus missä tahansa asiasta ei välttämättä ole hyvä juttu. Mutta sormiruokailun suhteen aion kyllä hyvin pitkälti luottaa U:hun ja siihen, että hän syö sen verran kuin tarvitsee. Ja että se syöminen onnistuu noinkin pieneltä. Eiväthän kaikki aiheeseen liittyvät kirjat ja blogit ja muut kirjoitukset voi olla väärässä!

Parin kuukauden päästä sitten nähdään kuka parhaiten nauraa…

Sormiruokailusta

Mistähän ensimmäisen kerran kuulin sormiruokailusta? Todennäköisesti luin jostakin maininnan aiheesta ja aloin googlata lisätietoa. Melko pian löysin Lenni-led weaning - blogiin ja luin sen läpi. Melko lailla heti tilasin myös Gill Rapleyn kirjan Omin sormin suuhun ja luin sen yhdeltä istumalta. Sormiruokailu kuulosti alusta asti järkevältä tavalta tutustuttaa lapsi kiinteiden ruokien maailmaan ja tiesin hyvin pian, että näin haluan toimia U:n kohdalla.

U:n isillä on melko kärkkäät mielipiteet kaikesta ja varsinkin kaikesta joka haiskahtaa vähääkään ”hippitouhulta”. Tähän kategoriaan menee esimerkiksi kestovaipat ja kantoliinat (meillä on Manduca ja se on ihan ok, kun se on enemmän reppu-muotoinen), kasvisruokavaliosta puhumattakaan! Kuinkas sitten sattuikaan, suurin osa sormiruokablogien pitäjistä näyttäisi olevan kasvissyöjiä ja sehän oli sitten omiaan saamaan U:n isin heti negatiiviselle kannalle sormiruokailunkin suhteen. ”Se on siis taas jotain hippitouhua”, taisi olla yksi ensimmäisiä kommentteja. Hmmm… No, sinnikkäästi olen jättänyt tietokoneelle auki milloin minkäkin blogin tai tietoiskun aiheesta ja ihan sinut mies näyttäisi pikkuhiljaa asian kanssa olevan. Hän lähti jopa ihan suosiolla mukaan hakemaan konttorituolin alustaa U:n syöttötuolin alle, ja siitä tiedän että vastarinta alkaa pikkuhiljaa sulaa. Onhan tässä vielä kolmisen kuukautta aikaa tehdä käännytystyötä.

Miksi sitten innostuin sormiruokailusta? Miksi sormiruokailu kuulosti järkevältä? Mielestäni Omin sormin suuhun-kirjassa selitetty soseruokailun historia oli hyvin valaiseva. Silloisten imetyssuositusten (tästä lisää myöhemmin) takia äitien maito ei riittänyt ruokkimaan vauvoja juuri pidemmälle kuin kolmen kuukauden ikään. Tämän vuoksi lisäruokaa oli pakko alkaa antamaan jo sen ikäisille lapsille, jotka tietenkään eivät osanneet syödä itse, joten heitä oli syötettävä. Asioiden väärin käsittämisen ja nykytiedon valossa huonojen/väärien ohjeiden takia soseiden syöttämisen - ja ylipäätään syöttämisen - perinne on säilynyt tähän päivään saakka. Ajan saatossa on unohtunut se, että vauva on täysin kykenevä syömään itse noin kuuden kuukauden iästä lähtien, heti kun hän on motoriikaltaan valmis siihen.

Tässä välissä sana vanhoista imetyssuosituksista. Löysin vanhan joka kodin lääkärikirjan joka on julkaistu vuonna 1936. Vauvan hoidosta ja eritoten vauvan syöttämisestä kirjassa kerrotaan näin:

Ateriain luku on äsken syntyneillä parhaiten rajoitettava 5:een. Vain heikommat lapset (keskoset) tarvitsevat useamman aterian. Mitä ateria-aikoihin tulee, niin on sopivinta järjestää ne seuraavalla tavalla:
1:nen ateria k:lo 6
2:nen >> >> 10
3:s >> >> 14
4:s >> >> 18
5:s >> >> 22

Yöllä eivät lapset ylimalkaan tarvitse mitään ravintoa. Kotirauhan nimessäkin on jo suotavaa, että pikkulapsetkin jo syntymästään asti tottuvat nukkumaan yönsä yhteen jaksoon heräämättä. Erittäin tärkeätä on, että ruoka-ajat tosiaan pidetään säännöllisesti, sillä jos lapsi kerran tottuu säännöllisesti ruokansa saamaan, herää sen nälkä myöskin säännöllisesti samaan aikaan. Muut ajat se nukkuu rauhassa. Vasta vähän ennen ruoka-aikaa se tulee levottomaksi. Äidit ja hoitajat ovat useimmiten itse syypäitä, jos pikkulapsesta tulee kotityranni, sillä jos äiti kerran ryhtyy aina lapsen huutaessa sille rintaansa tyydykkeeksi tarjoamaan, oppii lapsi pian ymmärtämään, miten se taloa hallitsee. Se alkaa ikävissään turhan päiten aina tuon tuostakin huutaa tietäen täten pääsevänsä aina äitinsä syliin ja rinnalle. Perheen yörauhastakaan ei enää tule mitään, sillä milloin lapsi vain yöllä sattuukin heräämään, se alkaa huutaa toivoen, että äiti taas antaisi rintaa ja ottaisi luoksensa lapsen.

Että tuota… Vähän eri kaliiperin ohjeet kuin nämä nykyiset lapsentahtisen imetyksen ohjeet. Mietiskelinkin, että lukevatkohan meidän lapsenlapsemme joskus päätään pyöritellen näitä nykyisiä ohjeita, että ”voi kamala mitä silloin 2000-luvun alussa on neuvottu!”

Näitä ohjeita katsoessa en yhtään ihmettele sitä, että a) äideiltä on maito loppunut, rinnat kun kuitenkin toimivat tällä kysynnän ja tarjonnan periaatteella b) että lapsilla on ollut nälkä eivätkä ne ole kasvaneet kunnolla, ei U ainakaan tuollaisilla ruokakerroilla saisi mahaansa täyteen!

Luisuin taas hieman sivuraiteille, takaisin sormiruokailuun. Rapleyn kirjassa oli hienosti perehdytty siihen, miksi sormiruokailu on lapselle luonnollinen tapa oppia syömään kiinteää ruokaa. Itseeni vetosivat erityisesti vertaukset siitä, että lapsella on herkkyyskausi kaikkien asioiden kuten kävelemisen ja puhumisen oppimiseen. Sehän olisi julmaa estää lasta lähtemästä kävelemään kun hän sitä haluaa ja on siihen valmis. Ruokailun kanssa on sama asia. Kirjassa myös kyseenalaistettiin sosesyöttämisen malli siltäkin kannalta, että ei kuulosta järkevältä että lapsi rintaa imiessään syö itse ja taas yli vuoden ikäisenä voi syödä itse, mutta jostain syystä siinä välissä häntä pitäisikin syöttää.

Sormiruokailun luonnollisuuden lisäksi siinä kiehtoo sen helppous, tuntuu mukavalta ajatukselta että vauva voi syödä samaa ruokaa kuin muutkin. Sormiruokailusta tuntuu myös olevan paljon hyötyä lapselle, syöminen ja syömisen harjoittelu yhdistyy oppimiseen. Lapsi myös oppii syömään heti alusta asti terveellisesti - ainakin jos perheen ruokavalio on kunnossa, mitä meidän ruokavaliomme mielestäni on - sekä samaa ruokaa kuin muu perhe.

Yksi iso tekijä sormiruokailun puolesta on myös mahdollinen ylensyönnin ja ylipainon ehkäisy. Kuulostaa järkevältä, että kun lapsi saa itse päättää syömänsä ruuan määrän, hän oppii tunnistamaan nälkäisyys- ja kylläisyyssignaalit eikä syö liikaa. Itselläni ja U:n isillä on kummallakin taipumusta syödä liikaa ja kerätä hieman vararavintoa ja toivon että saisin katkaistua moiset tavat U:n kohdalla. Omalta kohdaltani tiedän, että olen käynyt kovaa kamppailua sen suhteen, että oppisin tunnistamaan omat tarpeeni, sen milloin on nälkä ja milloin ei. Usein koko päivä on mennyt niin, etten tunne nälkää ja sitten kun se vihdoin illalla tulee, meinaan pyörtyä kun nälkä on niin kova. Sitten syön itseni ihan ähkyyn.

U on itse asiassa nyt jo auttanut minua tässä, tulevan sormiruokailun innoittamana tein meille neljän viikon kiertävän ruokalistan. Listassa on joka päivälle etukäteen mietittynä sekä lounas että päivällinen. Kaupassa käynti helpottui huomattavasti, samoin jokapäiväinen tylsä ”mitä me tänään syötäisiin”-miettiminen. Lista on toiminut loistavasti, nykyään syön joka päivä sekä lounaan että päivällisen enkä ole enää meinannut pyörtyä nälästä iltaisin.

Sormiruokailun ei kai periaatteessa tarvitsisi olla kummoistakaan välineurheilua, mutta onhan meillekin jo kerennyt tarvikkeistoa kertyä. Lahjaksi U on saanut syöttötuolin, tämän nyt niin muodissa olevan TrippTrappin. Meillä ei ole siihen minkäänlaista tarjotinta, vaan olen ajatellut antaa U:n syödä pöydältä. Varastossa on myös Tiny Diner, eli matkoillakin mukana kulkeva syömisalusta, jossa on kouru putoavalle ruualle. Aikaisemmin jo mainitsinkin konttorituolin alustasta, se on siis tarkoitus laittaa syöttötuolin alle. Jospa se vaikka hillitsisi sotkua edes vähän. Ostoslistalla on vielä Ikean ilmeisen kätevät syöttölappupaidat, tai miksikä niitä nyt kutsuisi. Lahjaksi on myös saatu imukupilla alustaan liimattava lautanen, muovinen ensilusikka sekä nokkamuki. En tiedä vielä kuinka paljon viimeksi mainituille tulee käyttöä, se selvinnee aikanaan.

(Tai no lusikalle on itse asiassa tullut jo käyttöä, en toki syötä sillä soseita mutta D-vitamiinin ja maitohappobakteerit kyllä. Aikaisemmin U sai ne metallilusikasta ja tippojen suuhun saaminen oli työn ja tuskan takana. Nyt kun ne ovat muovilusikassa, U tykkää nuoleskella ne itse lusikasta suuhun.)

Kokonaisuudessaan minusta tuntuu, että olen valmistautunut sormiruokailun aloittamiseen niin hyvin kuin mahdollista. En malttaisi odottaa, että U kasvaa niin paljon että hän voi tulla ruokapöytään kanssamme! Odotan sitä jo ihan senkin takia, että se helpottaa omaa syömistä kun sitterissä istuvaa vauvaa ei tarvitse viihdyttää samalla. Tiedän että aina kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, mutta luulen kyllä selviäväni kaikesta vastaantulevasta. Olen varautunut hurjaan sotkuun ja siihen, että ruuanpalasia on ympäri asuntoa. Olen varautunut siihen, että U:n syömistapaa ihmetellään, ihastellaan ja kauhistellaan. Onneksi kuitenkin tuntuu ainakin tällä hetkellä siltä, että lähipiiri suhtautuu myönteisesti sormiruokailun ajatukseen. Tosin en ole varma kuinka hyvin esimerkiksi äitini ja anoppini vielä tajuavat, mitä sormiruokailu oikeastaan on… No, tulee mitä on tullakseen, eiköhän kaikesta selvitä!

Kuviteltuja huolia

Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, kuinka kaikki ovat minulle kertoneet, ”kuinka nopeasti vauva kasvaa ja kehittyy”. Siispä U:n pari ensimmäistä elinkuukautta malttamaton äiti odotti, että no milloin se lapsi alkaa kehittymään!? Joka päivä tarkkailin poikaa silmä kovana ja mietin että no oppiikohan se tänään jotain uutta? Kahden kuukauden kohdalla aloin olla huolissani, kun mitään merkkejä käsien löytymisestä ei ollut. Joka puolelta kuulin ja luin kuinka kaikkien muiden vauvat tuijottelivat haltioituneina käsiään ja imeskelivät nyrkkejään. Ei vaan meidän U. Jotenkin tästä käsien löytämisestä tuli koko vauvan kehityksen kulminaatiopiste, joka päivä tarkkailin että no joko tänään? Tai mitäs jos meidän poika ei löydäkään käsiään? Siis ollenkaan? Google lauloi, mutta sehän nyt tunnetusti harvoin tarjoaa mieltä rauhoittavaa tietoa.

Lopulta U:n isi sitten kerran tokaisi minulle, että ”se poika on vasta kaksi kuukautta vanha! Älä nyt turhaan odota että se huomenna lähtisi kävelemään”. Yritin sanoa, että en minä nyt odottanut että se vielä kävelemään lähtisi… Niitä käsiä vaan… Kun kaikki muutkin… Mutta tottahan tuo puhui. Silloin tajusin, että poika ihan oikeasti on vasta kaksi kuukautta vanha. Tai siis nuori. Mitä on kaksi kuukautta edes omassa elämässä, saati sitten vaikkapa U:n iso-papan 96-vuotiaassa elämässä. Sehän on silmänräpäys.

Siitä asti olen osannut ottaa asian rennommin. Tajusin, että vauvan nopea kehittyminen ei oikeasti tarkoita sitä, että se syntymästään saakka joka päivä oppisi hirveästi jotain uutta. Tämäkin on varmaan niitä asioita, että jälkeenpäin ajateltuna kaikki on käynyt kamalan nopeasti. Ja no onhan se melko huikeata, että lapsi vuodessa kehittyy pikkuisesta puolen metrin rääpäleestä (mahdollisesti jo) käveleväksi ja puhuvaksi pikku ihmiseksi. Sisäistin myös useaan kertaan kuulemani fraasin siitä, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Ajattelin lopulta asian niin, että se ei tee minusta hyvää vanhempaa jos mukamas kannustan ja oikeasti painostan lasta kehittymään nopeammin kuin hän on siihen valmis.

Näin raskausaikana jonkun dokumentin lapsen kehittymisestä. Se oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ohjelma, mutta päällimmäisenä siitä jäi mieleeni se, että ihmisen lapsen ”kuuluisi” kehittyä kohdussa vielä muutama kuukausi pitempään, mutta se ei ole fyysisesti mahdollista. Jos lapsi kasvaisi kohdussa isommaksi, se ei mahtuisi ulos sieltä. Nyt sitten vauvaa katsellessani tuo ohjelma palautui mieleeni ja olen päätellyt, että vauvan elämän ensimmäiset kuukaudet se jatkaa kohdussa ”keskenjäänyttä” kehittymistään. Ja onhan tämä ulkomaailma tietysti täysin erilainen kuin kohtu-maailma, joten varmaan se pari kuukautta menee jo siihenkin että pikkuhiljaa totuttautuu kaikkeen uuteen.

Teoriani tueksi olen huomannut U:ssa tapahtuneen muutoksen juurikin tässä parin kuukauden iän kohdalla. Pojasta on tullut paljon tarkkaavaisempi ja jäntevämpi, nykyään maailma kiinnostaa niin paljon että makuu-asento on ihan out. Sylissä pitää saada olla pystyasennossa naama menosuuntaan ja mielellään sellaisessa mäkihyppy-etunojassa. Siitä ilmeisesti näkee parhaiten. Nämäkin muutokset mielestäni kertovat siitä, että ensimmäiset kuukaudet kuluvat siihen, että vauva kehittyy valmiiksi. Niinhän se menee, että ei voi oppia uutta ennen kuin vanha on hyvin hallussa.

Tätä nykyä siis seuraan mielenkiinnolla U:n potkimista ja huitomista enkä ole yhtään huolissaan siitä, että pojalla ei näytä olevan aikomustakaan ikinä kääntyä edes kyljelleen. Kääntyy kun kääntyy, voisin kuvitella että viimeistään sitten kun selällään olo alkaa ihan tosissaan tympiä.

Niin ja ne kädet, ne löytyivät viime viikolla. En ole ehkä koskaan ollut onnellisempi kuin silloin, kun näin U:n ensimmäistä kertaa imevän nyrkkiään.

Elämäni pisimmät kolme kuukautta

U on sekä minun että miehen ensimmäinen lapsi. Kumpikaan meistä ei oikeastaan tiennyt edes haluavansa lapsia, ennen kuin Herra U ilmoitti tulostaan. Raskausaikana minulla ei ollut selkeää kuvaa vauvoista tai vauvan hoidosta tai ylipäätään mistään vauvoihin liittyvästä. Lähipiirissäni ei ole montaakaan vauvaa, ja niitä harvojakin olen nähnyt vasta vähän isompina. Viimeksi olen pitänyt vauvaa sylissä 21 vuotta sitten - siskoani. Etukäteen osasin jotenkin epämääräisesti ajatella, että vauvan tultua kotoa lähteminen muuttuu varmaankin hankalaksi. Että ei ehkä voisikaan enää lähteä ex tempore johonkin.

Näin jälkeen päin ajateltuna lähdin todellakin soitellen sotaan, minulla ei ihan oikeasti ollut aavistustakaan siitä mitä tämä kuuluisa vauva-arki tulisi olemaan. (Ja varmasti hyvä niin.) Eniten vauvan syntymän jälkeen hämmensi se, kuinka kiinni olen pojassa. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku voisi syödä niin usein... U on lapsi helpoimmasta päästä, ei itke turhia ja mahakivuiltakin on säästytty. Yönsä nukkuu hyvin, selvitään muutamalla heräämisellä. Hereillä ollessaan on iloinen ja hymyilevä pikku poika. Ja silti, kaikki aika menee pojan kanssa. Eihän häntä voi tietenkään mihinkään yksin jättää, joten vaikka U enenevissä määrin viihtyykin lattialla itsekseen, vaikea siinä on kovin omia juttuja alkaa tekemään. Ja loppujen lopuksi sylihän se on se paikka jossa tällainen pieni parhaiten viihtyy, tai ainakin meidän poika. Eli kiinni ollaan toisissamme, mutta hyvin olen tähän mielestäni kuitenkin sopeutunut. Pikku U on valloittava poika enkä vaihtaisi tätä nykyistä elämäämme mihinkään.

Hassuinta on, että ennakkoon pelkäämäni lähtöjen vaikeutuminen on sitten se ainoa asia joka ei ole muuttunut. U:n kanssa on (ainakin toistaiseksi) yllättävän helppo lähteä, senkun sieppaa aina valmiina olevan hoitolaukun toiseen käteen ja pojan toiseen ja eikun menoksi. Mikä kaikki sitten on muutunut? Noh... Rakastin ennen kaupungilla maleksimista, kahviloissa ja ravintoloissa istuskelua ja elokuvissa käyntiä. En nyt sano että kaikki tuo on mennyttä, mutta eihän se nyt rehellisyyden nimissä sama asia ole tehdä asioita pikkuvauvan kanssa. Välillä ikävöin entistä elämääni, sitä vapautta mikä tulee siitä ettei ole ketään muuta kuin itsensä josta pitää huolehtia.

U:n isi oli yhdistetyllä kesä- ja isyyslomalla yhteensä kuusi viikkoa U:n syntymän jälkeen. Se oli ihanaa, saatiin opetella yhdessä uutta elämää. Sitten koitti isin eka työpäivä ja äiti jäi U sylissä kotiin itkemään. Se oli ehkä kamalin hetki tämän kolmen kuukauden aikana, tajusin yhtäkkiä että minähän nyt ihan oikeasti jäin tämän pienen avuttoman lapsen kanssa tänne kahdestaan. Vaikka olin häntä jo kuusi viikkoa hoitanut ja kaikki meni rutiinilla, avuttomuus iski. Yhtäkkiä oltiin kahdestaan hiljaisessa kodissa ja edessä oli monta tuntia sitä kaksinoloa. Tuli olo, että miten minä pystyn yksin huolehtimaan tuosta nyytistä ja siitä että hänellä on kaikki hyvin. Ja että mitä me oikein kaksistaan tehtäisiin? Nyt tuntuu hassulta, mutta silloin suurin huoleni oli että mitäs jos U:lla on tosi tylsää?

Hyvinhän me se ilta selvittiin ja seuraavan illan töihinlähtö ei sitten enää ollutkaan niin kamala. Nyt isi on taas parin viikon lomalla ja nyt se tuntuu hullulta, miten se kaikki päivät ja illat täällä kotona onkin? Näin sitä vaan kaikkeen tottuu. Asia jonka huomasin hyvin pian jäätyäni U:n kanssa kahdestaan kotiin, oli tylsyys. Pitkään aikaan en oikein uskaltanut edes itse ajatella asiaa, mutta kerran sitten rohkaistuin sanomaan omalle äidilleni, että koen pienen vauvan kanssa kotona olemisen tosi puuduttavaksi ja tylsäksi. Äiti sanoi, että hän muistaa ajatelleensa ihan samoin minun kanssa kotona ollessaan. Äidin kanssa asiasta keskusteltuani uskaltauduin miettimään asiaa itsekseni enemmänkin, jotenkin koin tuollaisen tylsyyden tunteen tunnustamisen tabuksi ja vaiettavaksi asiaksi. Että niin ei saisi tuntea.

Mutta niin se vaan on. En oikein pidä tästä pikkuvauva-ajasta, vaan odotan malttamattomana että U kasvaisi ja alkaisi olla "seurallisempi". Ärsyynnyn suunnattomasti siitä, että jokainen kenelle olen tämän sanonut on tokaissut vastaan "Nauti nyt tästä ajasta, se menee niin kamalan nopeasti! Lapset kasvaa niin äkkiä että ei huomaakaan, ne on pieniä ihan vaan hetken!". Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ymmärtänyt, että minä ihan oikeasti odotan tosi paljon sitä, että U kasvaa ja että se pikkuvauvavaihe loppuu. Tätä nykyä nautin jo huomattavasti paljon enemmän pojan kanssa olemisesta, hän kun on pikkuhiljaa alkanut ottaa enemmän kontaktia ja juttelee jo kovasti. Tästäkin syystä innolla odotan, että kehityksen virstanpylväitä aletaan pikkuhiljaa saavuttaa.

Niin ja mitä siihen tulee, että "Nauti nyt tästä ajasta kun se menee niin kamalan nopeasti!". Ei se mene. Kuten otsikko kertoo, nämä kolme kuukautta ovat olleet elämäni pisimmät. Tuntuu, kuin U olisi ollut täällä meidän kanssa jo vaikka kuinka pitkään, hämmästyn joka kerta kun tajuan että poika on vasta kohta kolme kuukautta! Eihän se voi olla mahdollista. Olen tullut siihen tulokseen, että jälkikäteen ajateltuna aika menee kamalan nopeasti ja vauva kehittyy hirveätä vauhtia, mutta tässä hetkessä kun sitä aikaa elää... Juu ei mene aika ihan niin nopeasti.