keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Puuro pojan tiellä pitää


Eilisen aamumunakkaan jälkeen U ei suostunut loppupäivänä laittamaan suuhunsa mitään. Tai no tissiä useasti, mutta ei mitään kiinteää. Epäilen, että meille on rantautunut tiheän imun kausi. Merkit ovat melko selvät, tai siis käytös tissillä samanlaista kuin muistaakseni oli edellisellä kerralla 3 kk ikäisenä. Tissille siis halutaan usein mutta sitten imetään kunnolla vain hetki ja sitten alkaa venkoilu. Tissistä irrotetaan ja taas hamutaan ja irrotetaan ja hamutaan… Irrottamiseen liittyy aina kitinää ja itkua, poika oikein dramaattisesti heittäytyy taaksepäin kädet levällään ja nyyhkyttää. Sitten tyynesti hamuaa tissin takaisin suuhun, pari imaisua ja taas heittäydytään.

Edellisellä kerralla olin huolissani, että tarkoittaako tuo että mulla ei maito riitä!? U vaikuttaa siinä tilanteessa nälkäiseltä tai siltä että tissistä ei tule maitoa. Muistan viimeksi maininneeni tuosta neuvolassakin, josta vastaukseksi sain, että pitää sitten kiinteitä aloittaa jos tuntuu siltä ettei maito riitä. Niin. Luulisi niiden neuvolassa tietävän milloin yleensä on tiheän imun kausia ja millaista käytöstä vauvoilla silloin on. Vai onkohan U ainoa joka käyttäytyy noin?

Oli miten oli, nyt en enää osaa olla huolissani maidon riittävyydestä. Poika on iloinen eikä syömisen väliaikoina mitenkään nälkäisen oloinen. Olenkin alkanut lyödä vaan tutin suuhun kun se venkoilu alkaa, saa toki syödä niin paljon kuin haluaa, mutta en aio huvitutiksi ruveta. Kun U:lle laittaa tuossa tilanteessa tutin suuhun, pojan koko naama mutristuu armottomaan itkuilmeeseen ja oikein näkee kuinka hän vetää syvään henkeä ja alkaa itkeä oikein lohdutonta itkua. Sitten kun hänet nostaa syömisasennosta ylös, niin itku haihtuu hetkessä.

Tätä kirjoittaessa tajuan tosi selvästi kuinka paljon tilanteeseen sopeutumista on tapahtunut. Tai jotenkin sellaista varmuutta vauvan kanssa olemiseen tullut lisää. Kolme kuukautta sitten olin tällaisessa tilanteessa alistunut tilanteeseen ja sitä mieltä, että eihän vauvalle voi mitään vaan pitää vaan hypätä sen pillin mukaan. Nyt jotenkin tuntuu, että vauvakin on ihminen eikä se rikki mene vaikkei aina saakaan tahtoaan läpi, siis asioissa kuten lattialta syliin pääsy heti paikalla tai tissillä huvikseen roikkuminen. Päinvastoin uskon, että vauvalle tekee ihan hyvää oppia jo heti pienestä pitäen vähän kärsivällisyyttä ja pettymyksien sietämistä. Niitä taitoja kuitenkin tarvitaan myöhemminkin elämässä.

No niin, takaisin ruokailuun. Luisuin jotenkin kummallisesti taas sivupoluille. Eli siis ruoka ei ole oikein maistunut. En tiedä mistä syystä, voi olla tuo tiheä imu tai voi olla että tulee taas hampaita. Mietin sitäkin, että onko jo se aika että palat alkavat olla liian isoja. Ajattelin huomenna kokeilla vähän jotain erimuotoisia ja -kokoisia paloja. Ja ostin TalkMuruja! Luin eräästä vauvasta, joka oli 6,5 kk vanhana oppinut kahdessa päivässä pinsettiotteen kun hänelle oli tarjottu noita Muruja. Ei sillä, että U:lla olisi mikään kiire oppia pinsettiotetta, mutta se taitaa olla ihan totta että eihän sitä oikein voi oppia jos ei ole mitään millä harjoitella.

Tänään aamulla U söi kaurapuuroa mustikoilla. Sitä syötiin myös toissa-aamuna, silloin olin illalla ottanut mustikat sulamaan ja sitten aamulla otin ensin lusikkaan puuroa ja tökkäsin siihen pari mustikkaa. Tämä taktiikka toimi ihan ok, kunnes puuro jäähtyi niin paljon että se muuttui ihan tönköksi. Sen jälkeen se ei nimittäin enää pysy liimattuna kiinni lusikassa, mikä on tarpeen ainakin U:n syödessä. Lusikka kun ei aina mene ihan oikeinpäin sinne suuhun…

Voi olla että olen tehnyt liian paksua puuroa, tänä aamuna tein siitä vähän löysempää ja laitoin mustikat jäisinä suoraan pakkasesta sekaan. Tämä taktiikka oli paljon parempi, puuro jäähtyi tosi hyvin ja nopeasti ja pysyi lusikassa paljon paremmin. Ja mustikatkin pysyivät kyydissä mukana kun olivat kunnolla puuron seassa. Puuro maistui U:lle tosi hyvin, söi monta lusikallista. Tänään mustikatkin olivat selkeästi kiinnostavampia kuin edellisellä kerralla, U keskittyneesti yritti saada niistä otetta. Eli alkaa se pinsettiote sieltä löytyä! Sitten kun lusikasta syöminen ei enää jaksanut kiinnostaa, tein jotain mitä ilmeisesti melko harva äiti tekee… Kumosin nimittäin loput puurot pöydälle pojan eteen, ajattelin että sitä voisi olla kiva sormeilla :D Olihan sitä, U jopa sai puuroa vähän syötyä sormin, mistä olin tosi yllättynyt. Niinhän se menee, että ei pitäisi lapsen puolesta olettaa mitä hän osaa ja ei osaa, vaan antaa hänen kokeilla kaikkea.

Kun lopetettiin ruokailu, mustikoita oli harsovirityksestä huolimatta joka paikassa. Naama ja kädet nyt on ihan selviö. Pöytä, lattia tai tuoli ei haittaa, mutta jotenkin mustikkaa oli päätynyt myös U:n pepun alle ja rinnuksille ja jokunen yksilö oli myös kiinnittynyt kylkeen. Tuloksena vaatteiden vaihto heti aamusta ja lopulta minäkin olin ihan mustikassa. Eihän sotku vaarallista ole, mutta ärsyttävää! 

Olen viime aikoina miettinyt, minkä ikäisenä lapsi alkaa ymmärtää puhetta. Luulen että huomaan sen U:n kohdalla melko helposti sitten kun se aika koittaa (se ei ole vielä). Hän siis syö puuronsa siten, että minä täytän lusikan valmiiksi ja annan sen pojalle joka laittaa sen itse suuhun ja sitten pureskelee sitä innokkaasti. Totuuden nimessä on sanottava, että en ole varma onko se ollenkaan se lusikan sisältö mikä saa sen lusikan menemään suuhun, sen verran innokkaasti U pureskelee myös tyhjää lusikkaa. 

No, kuitenkin aina kun lusikka tyhjenee, ojennan käteni lusikkaa kohden ja sanon ”Antaisitko lusikan niin äiti täyttää sen? Äiti laittaa siihen lisää puuroa”, tai jotain vastaavaa. Joudun kuitenkin ihan ottamaan lusikan pojan kädestä, vaikkakin hän sen antaa ottaa yllättävän helposti. Mutta saman tien kun lusikka lähtee hänen kädestään, alkaa hirveä parku! Itku loppuu vastaavasti siinä vaiheessa, kun ojennan täytettyä lusikkaa takaisin ja U saa sen taas käteensä. Tosi turhauttavaa kun tämä tapahtuu joka kerta kun syödään puuroa ja joka kerta kun täytän lusikan! Luulisi että tyhmempikin olisi jo oppinut, että mikä oikein on homman juju. Tai sitten U tajuaa täydellisesti mitä tapahtuu, mutta ei vaan tykkää siitä että lusikka lähtee kädestä. Hmm. Kumpi sitten on parempi…

maanantai 10. joulukuuta 2012

Vihannesfiasko


Aamiaiseksi ajattelin tehdä tänään vaihteeksi kananmunaa ja sitten jotain hedelmää. Luin jostain kivan ja helpon kuuloisen ohjeen munakkaalle, eli yksi kananmuna ja tilkka vettä syvään kulhoon (esim Iittalan Teema), rikotaan rakenne ja 2 minuutiksi mikroon. Tein tällaisen ja se näytti tosi kivalta, mutta mikrosta tullessa oli (yllättävää kyllä) tosi kuuma. U on melko kärsimätön ruokailija, ei oikein jaksaisi odotella ruuan valmistumista. Munakas oli pakko laittaa jääkaappiin hetkeksi (note to self, seuraavalla kerralla tee munakas hyvissä ajoin etukäteen), joten päätin aloittaa hedelmällä.

Appelsiinia oli tarkoitus antaa, mutta kuinka ollakaan huomasin, että ainoa appelsiinini oli jotenkin kummallisesti pilaantunut ihan parissa päivässä! Se oli ihan pehmeä ja mädän oloinen, hyi että. Siinä meni hedelmä-suunnitelma, joten päätin antaa ihan perus kurkkua ja tomaattia munakkaan kanssa. Annoin kurkun ja tomaatin pojan eteen pöydälle. U tuijotti niitä vähän aikaa, ei koskenutkaan niihin ja alkoi kitisemään ja vinkumaan ja tuijotteli minua ja veti itseään kaarelle tuolissa. En oikein tiennyt mitä hän yritti sanoa, yleensä kaarelle vetäminen on merkki ruokailun päättymisestä, mutta eihän se ollut vielä edes alkanut!

Päätin antaa pojan istua tuolissa hetken aikaa, ainakin siihen asti että saisin munakkaan jäähdytettyä ja annettua. Laitoin kupin pohjan kokoisen munakkaan puoliksi ja annoin ensin toisen puolikkaan U:lle. No kuinka ollakaan, samalla hetkellä kun U sai munakkaan eteensä, niin kitinä loppui ja hän syöksyi sen kimppuun! Munakkaan koostumus vaikutti jotenkin pehmeältä ja löysältä, mutta lopulta se olikin tosi hyvä. Se pysyi pojan kädessä hyvin eikä mennyt ihan murusiksi.

U mussutti munakastaan onnellisena, aivan selvästi pureskeli ja nieli sitä reilusti. Söi kummatkin puolikkaat. Pöydälle/lattialle jääneistä muruista ei olisi saanut koottua edes kahdeksasosaa alkuperäisestä. Hassua kyllä näyttää siltä, että U:n pinsettiote alkaa kehittyä ennen kuin nyrkin tietoinen avaaminen. Olen luullut että se menisi toisin päin. Tämän siis lähinnä päättelin tänä aamuna siitä, että jonkun pikku palasen U pyydysti nyrkkinsä sisään eikä saanut sitä suuhun, mutta toisen pienen palan sai otettua sormenpäillä ja sai sen suuhun asti. Pienet palat ovat alkaneet kiehtoa U:ta enenevissä määrin, mutta liian pientä ei saa olla. Tuollaiset munakaskokkareet ovat sopivan kokoisia harjoituskappaleita, mutta eiliset puuro-mustikat olivat liian pieniä kiinnittääkseen huomiota.

Hassuinta tässä koko aamupalassa oli ehdottomasti se välinpitämättömyys tylsiä tavallisia kurkkua ja tomaattia kohtaan, mutta suunnaton kiinnostus munakkaaseen. En tiedä mistä tuo johtuu, aidon blw:n (baby-led weaning, englannin termi sormiruokailulle) mukaan tuo varmaan kertoisi siitä, että vauva valitsee niitä ruoka-aineita joita sillä hetkellä tarvitsee. Tämä on mielestäni tosi kiva ajatus, mutta väkisinkin suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että puolivuotias voisi ulkonäön perusteella tietää että ”tuossa vihreässä ja tuossa punaisessa ei ole yhtään proteiinia eikä rasvaa kun taas tuossa keltaisessa on paljon kumpaakin eikä yhtään hiilaria!”

Jotain siinä täytyy silti olla, miksi joku ruoka kelpaa ja joku toinen ei. Yritin syödä itse kurkkua malliksi, mutta ei auttanut. U lakkasi kitisemästä, mutta tuijotti minua kuin ajatellen ”luuletko tosiaan että tuo saisi minut syömään ton kurkun?” Ehkä todennäköisempi vaihtoehto voisi olla, että meillä on kurkkua ja tomaattia tarjolla huomattavasti useammin kuin munakasta, varsinkaan tämän aamuisen näköistä munakasta. En tiedä, mystinen on vauvan mieli!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Broileria syömässä


Olen saanut U:n isiltä palautetta blogistani. Ensinnäkin edellinen appelsiini-postaukseni kirvoitti valtaisat vastaväitteet aiheesta, että appelsiinia ei voi kutsua ’aplariksi’. Aplari on kuulemma appelsiinimehu, ei appelsiini. Luonnollisesti olen tästä asiasta täysin eri mieltä. Lisäksi kuulemma aplari on tosi tyhmä sana jota ei saa käyttää. Selvä. Toinen palaute koski sitten kirjoitustyyliäni, toistan itseäni ilmeisesti liikaa. Kuulemma silmiä särki lukea tekstiäni, kun siinä koko ajan vilisi U, U, U, U, U jne. Pyydän saada huomauttaa, että blogi on paikka jonne blogin omistaja voi kirjoittaa ihan mitä mieli tekee. Blogin hyviä puolia on myös se, että kenenkään ei ole pakko lukea sitä jos ei halua! Siis en todellakaan ole istuttanut U:n isiä tuoliin ja pakottanut lukemaan, vaan ihan itse hän on kirjoituksiani käynyt urkkimassa. Että terveisinä U:n isille, mielestäni siinä meni valitusoikeus! Asia käsitelty. Piste.

Takaisin sormiruokailuun. Tänään söimme U:n kanssa iltaruuaksi broilerin koipia (tai nuijia?). Kuvia koneelle laittaessani huomasin, että hauskaa kyllä on tasan kuukausi siitä kun edellisen kerran söimme niitä! Hurjaa muutosta syömistaidoissa on kyllä tapahtunut. Viimeksi ruokailua oli takana kolme päivää, tällä kertaa kuukausi ja kolme päivää. Viimeksi U lähinnä imeskeli broileria, tällä kertaa syömismentaliteetti oli tämä:

Broileria järsimässä (Huomatkaa pojan hiuslook!)

Broilerin maustaminen on mielestäni aina jotenkin ongelmallista. Yleensä olen laittanut vaan mausteet lihan päälle, mutta silloin maustuu vain lihan pinta. Yleensä varsinkin broilerin koivissa on nahka päällä, joten silloinhan sitä tulee maustaneeksi nahan, jota itse ainakaan en edes syö. Tällä kertaa päätin kokeilla jonkinlaista öljy-maustetahnaa, jonka voisin sivellä koipiin. Tämä oli siis ihan ex tempore-kokeilu, ei ole aikaisemmin tullut mieleenkään että niinkin voisi tehdä.

Laitoin seokseen oliiviöljyä, reilun puolikkaan sitruunan mehun, melko reilusti mustapippurirouhetta, vähän chilijauhetta, reilusti yrttisekoitusta, jonkun verran jauhettua inkivääriä ja currya. Sekoitin ja vetelin pullasudilla broiskujen päälle. (En muuten tiedä onko ’broisku’ sallittujen sanojen joukossa. No, se selvinnee.) Otin tällä kertaa nahat pois koivista joten mausteita ei mennyt hukkaan. Heitin loput seoksesta vuoan pohjalle ja lisäksi vähän vettä sinne. Paistoin uunissa vajaan tunnin, lämpötilaa en osaa sanoa koska meillä on kaasu-uuni. Siinä lämpöä oli ~200 astetta, mutta luulen että se olisi sähköuunissa liikaa.

Kanoista tuli ihania! Oliiviöljy oli selvästi se salaisuus, seos ei palanut koipien päälle kuten usein käy jos siinä on pelkkiä mausteita. Lisäksi mausteet imeytyivät ihanasti koiven sisäänkin, eli liha maustui kokonaan. Oli ihan taivaallisen hyvää. U sai yhden koiven josta poistin ruston luun päästä ja sen pienen terävän luun joka on isoa luuta ”vasten”. Luitte tuosta edeltä mitä mausteseoksessa oli, eli se ei todellakaan ollut mikään mieto seos. Ei nyt mikään tulinenkaan, mutta kivan mausteinen ja sitruunainen. U rakasti sitä. Ennen kun U alkoi järsiä koipea, hän imeskeli sen puhtaaksi mausteista. Hassu poika.

Lisukkeena meillä kummallakin oli höyrytettyjä parsakaalia ja porkkanaa. Valmistusvaiheessa U oli niin kiinnostunut parsakaalista, että sai maistaa sitä vähän raakanakin. Se ei tainnut olla kovin hyvää. Ruokaillessa huomasin taas kerran, että lisukkeet olivat ihan toisarvoisessa asemassa lihaan verrattuna. Lihaa poika järsi tällä kertaa oikein kunnolla, ehkä kun luusta saa niin hyvä otteen niin on helppo järsiä. Osan sylki ulos mutta varmasti meni jotain mahaankin asti.

Yritän joka aterian yhteydessä muistaa antaa U:lle vettä juotavaksi. Mausteisen ruuan jälkeen se on onneksi helppo muistaa kun itseäkin janottaa. Olen ostanut U:lle Ikealta muovisia snapsilasin kokoisia ”laseja”. Paketissa on 8 lasia, joista 4 jalallista ja 4 jalatonta. Aluksi käytin jalattomia versioita, mutta äskettäin tajusin että itse asiassa on kätevämpää käyttää jalallista. Saan itse hyvän otteen jalasta jolloin voin pitää lasista kiinni ja silti antaa U:n juoda ”itse”. Välillä annan pojan kokeilla ihan kokonaan itse juomista, siitähän sitä kai oppii kun huomaa että vesi valuu pöydälle/paidalle, kun lasia kallistaa eikä ole suu alla.

U tykkää tosi paljon juomisesta ja kulauttelee vettä innoissaan päästellen samalla ”häääh”-ääniä. Luulen että kylmä vesi tuntuu hassulta nielussa. Ihan täysin omin käsin pojan juominen ei vielä suju…

Vähän oli hukassa, että kummin päin se vesi siellä lasissa parhaiten pysyy

Onneksi tänään oli kyseessä iltaruoka ja päästiin heti syömisen jälkeen ottamaan litimärät vaatteet pois päältä ja lämpimään suihkuun.

Asiasta viidenteen. Olen ihan helisemässä tämän ruokailun ja ateriarytmin kanssa. Eilen huokailin U:n isille että kyllä se purkkisoseiden syöttäminen olisi vaan niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi tehdä erikseen sitä ruokaa. U on nyt siirtynyt kolmista päiväunista kaksiin, mutta ei silti jaksa olla hereillä kuin korkeintaan 3-4 tuntia kerrallaan. Tästä sellaista oikeasti pirteää aikaa on ehkä 1-1½ tuntia heräämisen jälkeen. Ruokailun pitäisi siis sijoittua tuohon aikaan jos siitä haluaisi saada eniten irti. Tämä tarkoittaa, että ruuan pitäisi olla valmiina oikeastaan silloin kun U herää, tai ainakin hyvää vauhtia tulossa. Olen sen verran laiska, että tuntuu tosi vaikealta ”uhrata” pojan päiväuniajat ruuanlaittoon, silloin on niin kiva pitää omaa aikaa. Näitä ensimmäisen lapsen hienouksia, en usko että toisen lapsen kanssa olisi tällaista ongelmaa…

Niin ja siis kun hyvin usein olen kahdestaan U:n kanssa U:n isin työaikojen takia, niin se jotenkin vielä hankaloittaa asiaa. Ollaan taidettu nyt jo hemmotella poika pilalle, kun hän ei oikein halua aina viihtyä itsekseen. Ruuan tekeminen kitisevän vauvan kanssa ei ole mitenkään mun lempijuttujani. Siispä nämä kaikki hyvät syyt yhteenlaskettuna tulee valitettavan usein eilisen kaltaisia päiviä, jolloin U:n päivän ruokailut koostuivat lounaasta jolloin poika sai syödäkseen omenaa. Surkeata. Sitä edellisenä päivänä U ei saanut koko päivänä kiinteän ruuan murustakaan. Onnetonta.

Tiedän liian hyvin sen, että ”maito on vauvan pääasiallinen ravinnonlähde vielä monen kuukauden ajan” jne. Tuon hokeman turvin voi hyvin luistaa muutamasta ruokailukerrasta jos on pakko… En tiedä miten sitä saisi itsensä sellaiseen draiviin tämän asian kanssa, että ottaisi oikein asiakseen tarjota sen kolme ateriaa joka ainoa päivä huolimatta siitä, mitä muuta ohjelmaa on. Näinhän sitä täytyy kuitenkin alkaa jossain vaiheessa tekemään! Eihän se sitten enää käy, että U ei saa koko päivänä mitään kiinteää ruokaa, kun se yhtäkkiä onkin pääasiallinen ravinnonlähde. No olipa taas kamala jo pelkkä ajatuskin. Mutta siis tajusitte pointin varmasti.

Tuntuu toisaalta että nyt on vielä helppoa, kun voi antaa pojalle vaikka sitä omenaa lounaaksi ja se on ihan tyytyväinen. Entäs sitten, kun pitää oikeasti tehdä ihan oikeaa ruokaa kaksi kertaa päivässä? Toisaalta tämäkin vaihe tuntuu sitten hankalalta, jos vaikka ollaan vieraisilla jossain, niin tuntuu vähän turhalta alkaa virittämään pojan syömisvarustusta kun ei oikeastaan tarvitse. Että toisaalta se aika kun U tosissaan alkaa syömään voi olla jopa helpompaa, sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä ja tarjota sitä ruokaa säännöllisesti.

Meillä on viime aikoina ollut vähän taukoa uusien ruoka-aineiden suhteen. Ei varsinaisesti mistään erityisestä syystä, en vain ole saanut aikaiseksi ostaa ja keksiä kuinka valmistaa jotain erikoisempaa tuotetta, tai siis meidän perusruokavalioon kuulumatonta tuotetta. Erikoisempien hedelmien suhteen on sitten se ongelma, että ”avaamisen” jälkeen ne pitäisi käyttää nopeasti. Esimerkiksi avokadoa haluaisin tarjota U:lle useammin, mutta se menee niin nopeasti huonoksi että melkein pitäisi käyttää kaikki kerralla.

Pääsääntöisesti U syö nykyään aamulla kaurapuuroa ja mangososetta tai kananmunaa tai kasviksia kuten kurkkua ja tomaattia tai sitten hedelmää kuten kiiviä, appelsiinia, luumua tai omenaa. Hedelmistä U on maistanut myös banaania (ei oikein tykkää joko mausta tai suutuntumasta), päärynää (tosi liukas, vaikea saada pysymään kädessä) ja mandariinia (tai mikä satsuma olikaan, U ei oikein ymmärtänyt sen päälle). Lisäksi kuivattua aprikoosia ja taatelia on maistettu, niistä U tykkäsi, taisivat olla kivan makeita.

Lounaalla ja päivällisellä yritän tarjota aina jotain lihaa ja kasvista. Lihoista U on syönyt broileria, possua ja nautaa ja sitten tietysti jauhelihasta tehtyjä pullia tai pötkylöitä. Käytän melko paljon tiettyjä kasviksia, joten yleensä lisukkeena on kesäkurpitsaa, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa tai paprikaa. Yleensä kahta noista (välillä kolmeakin, mutta se tuntuu olevan liikaa valinnanvaraa) ja yleensä höyrytettynä. Pari kertaa olen tehnyt uunijuureksia, eli bataattia, perunaa ja porkkanaa. Kerran on tehty perunamuusia, suolattomana ja veteen, yök. Siis kun meillä käytetään voita ja kermaa yleensä… Silloin tällöin olen antanut maissinaksun tai riisikakun, mutta en viitsi niitä hirveästi käyttää kun niissä ei oikein ole mitään ravintosisältöä.

Olipa hyvä tehdä tuollainen yhteenveto syödyistä ruuista! Tajusin kuinka yksipuolisesti lopulta syödäänkään… Tai no onhan tuossa erilaisia kasviksia sun muuta, mutta mulla on tässä edessä wikipediasta otettu lista kaikista kasviksista, hedelmistä ja juureksista, niin melko monta on vielä kokeilematta. En esimerkiksi voi uskoa ettei U ole maistanut vielä valkosipulia vaikka se on itselleni niin tärkeä aine! Ehkä huomenna sitten tarjolla onkin höyrytettyä valkosipulia.

U:n isillä meinaa aina mennä hermot jos käydään kaupassa yhdessä, hän ei voi ymmärtää kuinka saan tuhrattua niin paljon aikaa siellä. Mun mielestä on outoa että joku ei tykkäisi kierrellä kaupassa ja katsella mitä kaikkea sieltä löytyy… Täytyy siis pitää huoli että seuraavan kerran lähden yksin kauppaan, voi tulla jopa tavanomaista pidempi reissu kun koluan HeVi-osaston lävitse!

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Appelsiiniaamiainen


Tänään keksin hyvän olomuodon appelsiinille. Aikaisemmin olen tarjonnut appelsiinia lohkoina ja siivuina sillain, että on ollut kuori päällä. Ajattelin että niin U saisi paremman otteen palasta. Tänään päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa ja annoinkin pojalle kalvottomia lohkoja. Kertonee taitojen kehittymisestä, että U sai niistä tosi hyvän otteen ja sai helposti otettua ne pöydältä, vaikka ajattelin että ne olisi tosi liukkaita.

Kyllä se tykkäsi! Annoin ensin kaksi lohkoa mutta ne hujahti suuhun alta aikayksikön, joten leikkasin lisää. Lopulta U tuhosi kokonaisen appelsiinin. Ei varmastikaan kaikkea niellyt, osa jäi ihan todistusaineistoksi pöydälle/lattialle/ruokaharsolle, mutta paljon meni varmasti mahaankin. Luulisin että ainakin puolet aplarista. Yhtään irvistystä ei tullut vaikka appelsiini ei ollut mikään maailman makein versio.

Appelsiinin syönti vaati keskittymistä
Näin saat helposti tehtyä appelsiinista kalvottomia lohkoja:
Leikkaa appelsiinista kumpikin ”kalotti” pois, eli ehkä pari senttiä kummastakin päästä.
Laita appelsiini pöydälle toinen leikattu pää alaspäin jolloin toinen pää osoittaa ylös.
Leikkaa terävällä veitsellä kuori pois ylhäältä alaspäin kaarevasti appelsiinin muotoa pitkin niin, että valkoinen osa lähtee mukana. Ei haittaa vaikka lähtee vähän hedelmälihaakin.
Käännä appelsiini kyljelleen pöydälle. Näet appelsiinin hedelmälihassa valkoisia juovia, ne ovat kalvoja. Leikkaa terävällä veitsellä kahden vierekkäisen valkoisen juovan sisäpuolilta lohko hedelmälihaa irti. Toista kunnes saat kaiken hedelmälihan irti.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Kehitystä havaittavissa


U on selvästi kehittynyt ruokailutaidoissa nyt ihan muutaman päivän aikana, tai ehkä lähinnä ruuankäsittelytaidoissa. Käsien motoriikka on alkanut kehittyä siten, että nyt U saa jo otettua asioista sormilla kiinni eikä pelkästään nyrkillä. Ei nyt mistään pinsettiotteesta voi vielä puhua, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Parina päivänä olen huomannut U:n tutkivan käsiään samalla tavalla kuin silloin 3 kuukauden ikäisenä kun kädet löytyivät. Tarkkaavaisesti tuijottaa käsiään ja samalla heiluttelee sormia. Lelujen tuoteselostelaput ovat myös tätä nykyä kova hitti. Niistä U yrittää saada kiinni pelkillä sormilla nyrkin sijasta, se on niin hassun näköistä kun sormet sojottavat minne sattuu ja poika keskittyneesti yrittää saada niitä siirrettyä sinne minne haluaa.

Leluja U on jo ainakin kuukauden ajan osannut siirtää kädestä toiseen, mutta ensimmäisen kerran tänään huomasin U:n tekevän niin ruualle. Aikaisemmin broilerin ja possun fileesuikaleet olivat U:lle vähän haasteellisia, koska niistä ei jää nyrkin ulkopuolelle juuri mitään. Tänään U sitten yhtäkkiä osasikin ottaa broilerin suikaleen vasempaan käteensä ja siirtää sen oikeaan ja vieläpä ottaa palasta kiinni vain oikean käden sormilla, niin että suurin osa palaa jäi käden ulkopuolelle. Ei saisi tuijottaa kun vauva syö, mutta oli se niin kiehtovan näköistä! Ensimmäistä kertaa käytti myös molempia käsiä ruuan suuhun viemisessä.

Myös pureskelu on kehittynyt tosi paljon, alussa ruokatikuista oli päät järsitty, mutta nyt muutamana päivänä pöytä on ollut täynnä pieneksi silputtua ruokaa. Tähän on varmaan päästy yhteistyössä käsien käytön ja pureskelun kehittymisen kanssa. Pienempiä ruuan palasia U ei saa vielä kovin hyvin poimittua käteensä, tai saa käteen nyrkin sisään mutta ei sieltä suuhun. Ainakin ruokasilpun kautta on helppo seurata pinsettiotteen kehittymistä!

Olen miettinyt, että johtuuko tämä yhtäkkinen harppaus kehityksessä siitä, että ruokailua on nyt kuukausi takana vai siitä, että U täytti 6 kk. En tiedä onko vasta 6 kk iässä aloittaneilla sormiruokailijoilla alku yhtä hidasta kehitystä? Onko se se 6 kk ikä jonka jälkeen tämmöisiä asioita on mahdollista alkaa oppimaan vai liittyykö oppiminen harjoitukseen ja tulee kaikilla vasta jonkin aikaa sormiruokailun aloittamisen jälkeen? En tiedä, lähipiirissä ei ole muita sormiruokailijoita joihin voisi verrata.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että pystyn melko hyvin arvaamaan milloin U nielee jotain ruokaa. Väristyksiä ja yökkäysilmettä ei enää tule, mutta yleensä ruokaa niellessä U tekee ihmeellisen ”hääh”-äänen, ikään kuin pienen huokauksen. Luulen että sekin liittyy outoihin tuntemuksiin nielussa, luultavasti ne niellyt palaset eivät ole aina ihan pieneksi pureskeltuja.

Eilen meille myös rantautui uusi omituinen ruokapöytätapa, murina! En ole vielä osannut yhdistää mihin murina liittyy vai onko se vaan jotain mikä ei sinänsä liity mihinkään. Hassun kuuloista kyllä!

Huomasin, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään varsinaisesta syömisestä, tai siis kuvannut yhtään ateriaa, että mitä on syöty. Valokuvaaminenkin on vähän hiipunut siitä alusta, lähinnä koska nyt aletaan olla tilanteessa jossa suurta osaa meidän päivittäisessä käytössä olevista - ja vähän muistakin - ruoka-aineista on kokeiltu. En jotenkin saa U:sta syömisen aikana hyviä kuvia, tai siis sellaisia missä olisi joku hassu ilme tai näin. Vauva syömässä on nyt jo melko nähty, niin tuntuu turhalta niitä kuvia enää ihan hirveästi räpsiä. Sama se on syökö vauva kuvassa porkkanaa vai broileria vai puuroa. Videota yritän muistaa välillä ottaa, siitä ehkä näkee selvemmin sen kehityksen.

Kävimme muutama päivä sitten U:n 6 kk neuvolassa. Pituutta ja painoa oli tullut hyvin ja epäilen että se oli se syy miksi neuvolan täti suhtautui niin hyvin sormiruokailuun. Olen ymmärtänyt, että jos painon nousun kanssa on minkäänlaisia ongelmia, tädit kehottavat heti syöttämään. Tosi ärsyttävää tosi monesta syystä, joita en nyt tässä jaksa/kerkeä/viitsi lähteä purkamaan. Olen valmistelemassa omaa postausta näistä asioista, jotka monesti ”tiedetään” väärin kiinteän ruuan aloitukseen liittyen.

Takaisin neuvolaan, pari kuukautta sitten täti (tyhmää kutsua häntä tädiksi, on nimittäin pieni hoikka tyttönen ja näyttää ihan 19-vuotiaalta) sivulauseessa mainitsi kiinteiden aloituksen ja silloin sanoin että aiotaan sormiruokailla. Täti näytti ihan ilahtuneelta ja ajattelin että hän varmaan tietää asiasta jotain. No, nyt kävi ilmi ettei ehkä tiedäkään.

Täti: Mitäs ruokia U on nyt sitten maistanut?
Minä: (nolona mietin miten sanoa, ettei olla ihan suositusten mukaan edetty) Kaikenlaisia hedelmiä ja kasviksia ja lihaa. Ai niin ja kaurapuuroa! (Neuvolan puuroinnostus kun lähentelee jo uskontoa…)
Täti: No hyvä! Oletko sinä itse ne kaikki tehnyt?
Minä: …??? Niin siis mitkä?
Täti: Ne kasvikset, vai oletteko käyttäneen kaupan valmiita?
Minä: ??? Siis…
Täti: Niin niitä valmiita purkkiruokia?

Sitten ystävällisesti kerroin tädille, että U ei siis syö soseutettuna kasviksiaan, vaan ihan kokonaisina. En tiedä oliko tuossa sitten joku väärinymmärrys, kun ei täti silti mitenkään järkyttyneeltä näyttänyt tästä kokonaisena syömisestä. Oli miten oli, olen iloinen että en saanut osakseni minkäänlaista tuomintaa tai käskyä alkaa syöttään. Sitäkin kuulemma paljon tapahtuu.

Purkkiruuista tulikin mieleen. Tässä ”Kuinka kasvattaa bebe”-kirjassa puhutaan siitä, kuinka ranskalaiset saavat kasvatettua lapsistaan niin kaikkiruokaisia. Ranskassa ravintoloissa ei ole lastenlistoja erikseen, vaan lapset syövät samaa kuin aikuisetkin. Syyksi tähän paljastuu se, että vauvojen ensimmäiset ruuat eivät ole mauttomia vellejä kuten Jenkeissä, vaan soseutettuja kasviksia kuten purjoa yms. Näin vauvat oppivat pienestä pitäen erilaisiin makuihin. Ranskassa äidit kuulemma innoissaan suunnittelevat keskenään, mitä herkullista kasvista vauva saa seuraavaksi maistaa. (Kuulostaa epäilyttävän paljon sormiruokailun idealta, vaikkakaan ei omin sormin syötynä)

Aloin sitten miettiä, että kun Suomessahan ei kuitenkaan suositella mitään riisivelliä ensiruuaksi, vaan täälläkin kyllä aloitetaan soseilla. Että miksi täällä sitten kuitenkin kasvaa nirsoja lapsia joille joka ravintolassakin on tarjolla vain nakkeja ja lihapullia? Ravintola-alalla olleena tiedän, että ne nakit, lihapullat ja ranskalaiset ovat siellä listalla vanhempien vaatimuksesta. Siis yksi perhe noin 3-vuotiaan lapsen kanssa oikeasti vaihtoi ravintolaa sen takia, että meillä ei ollut listalla ranskalaisia. Kun meidän pikku Olli-Pekka ei suostu syömään muuta kuin ranskalaisia! Surullista.

Dilemma alkoi selvitä, kun vahingossa sain selville, että suomalaisissa vauvojen purkkiruuissa ei todellakaan ole mitään yksittäisiä kasviksia soseutettuna kuten olin olettanut. En ole Piltti-hyllyyn tutustunut itse asiassa ollenkaan, koska vaikka en olisi sormiruokailuun alkanutkaan niin olisin kuitenkin tehnyt soseet itse. Ei siis ole ollut tarvetta. Tänään sitten kävin pienellä tutkimusmatkalla lähi-Prisman lastenruokahyllyllä ja ihan totta! Marjasoseita on vaikka muille jakaa, sieltä löytyy ihan yksittäisiä marjojakin soseena. Kasviksia sen sijaan ei todellakaan ole. Kaikessa on perunaa tai porkkanaa tai bataattia tai kaikkia näitä. Ei puhettakaan mistään purjososeesta. Tämän lisäksi niissä soseissa tosiaan on yleensä sitä pääraaka-ainetta korkeintaan joku 20%. Loput on vettä ja jotain muuta. Olen entistä iloisempi, että päätin jo aikaa sitten ettei U:n tarvitse syödä niitä!

lauantai 1. joulukuuta 2012

Rolling baby

U kääntyi tänään selältä mahalle!! Oli jo varautunut siihen, että U kääntyy ehkä joskus 8 kuukauden ikäisenä jos sittenkään jaksaa... Tänään olin sitten aamulla kylppärissä pyykkejä laittamassa ehkä kolmen minuutin ajan ja kun tulin takaisin olohuoneeseen siellä odottikin U mahallaan! Pyörähti vielä toisen kerran illemmalla, mutta silloin olin juuri kaupassa ja U olin iskän kanssa kahdestaan kotona. U:n isi näki tämän pyörähdyksen, ei se ilmeisesti vielä kovin sulavaa ollut, mutta sentään jotain. En tiedä mikä U:ta aamulla houkutti pyörähtämään, mutta illalla se oli iskän Ipad. Kiva.

U teki jotain muutakin ekaa kertaa tänään. U:n isi oli keittiössä lämmittämässä maitoa pojalle, kun yhtäkkiä olohuoneesta kuului kova kolahdus. Iskä meni katsomaan, niin poika oli jotenkin onnistunut tarttumaan päänsä takana olleeseen Ikean mustaan metallijakkaraan ja viskannut sen päänsä yli lattialle!! Hui että, en tajua kuinka puoli vuotiaalla voi olla niin paljon voimaa että saa tuollaista tehtyä. Pelottaa ajatella mitä olisi voinut käydä jos jakkara ei olisikaan lentänyt pään yli vaan olisi mäjähtänyt U:n päälle. Pitänee alkaa vähän tarkkailemaan pojan ympäristöä sillä silmällä, en uskonut että se olisi vielä ajankohtaista.

U on nukkunut ja mennyt nukkumaan tosi nätisti sen meidän unikoulun jälkeen. Viime yönä ei herännyt kertaakaan, ennen kuin vasta puoli kuusi ja tänään illalla nukkumaan mennessä ei ääntäkään kuulunut pojan huoneesta! Ihan uskomatonta. Vähän harmittaa että tähän tilanteeseen päästiin vasta kuuden kuukauden kanniskelun jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tänään ei mitään raportoitavaa sormiruokailun saralla, en ole kerennyt antaa pojalle koko päivänä mitään kiinteään syötävää. Tulee aina vähän huono äiti - fiilis kun sattuu tällainen päivä, vaikka tiedänkin ettei se tässä vaiheessa oikeastaan haittaa mitään. Huomenna sitten.

perjantai 30. marraskuuta 2012

U 6 kk


U on nyt 6 kuukautta eli puoli vuotta vanha. Tuntuu heti niin paljon isommalta lapselta, kun voi sanoa iän vuosissa! Miten U on nyt kuukaudessa muuttunut ja kehittynyt?

Osaa istua jo huomattavasti tukevammin. Selkä ei enää vahingossa heilahda taaksepäin, tahallaan kylläkin usein. Sylissä istuu jo ihan tuetta, tosin aikuisen kädet pitää olla lähellä siltä varalta että herra saa päähänsä lähteä johonkin suuntaan.

U:lla on tosi kovat menohalut, koko ajan on venkoamassa jonnekin. Sylissä paikallaan istuskelu on ihan tylsistä tylsintä puuhaa. Ikävä vaan että omat taidot ei tosiaankaan vielä riitä…

Seisominen on nyt tosi kova juttu, sylissäkin punkeaa koko ajan itseään silta-asentoon, eli seisomaan. Kun tekee sen käsistävetojutun millä ne neuvolassa kattoo pään kannatusta, niin U:lle ei riitä että sillain pääsee istumaan vaan hän on oppinut jatkamaan liikettä ja nousemaan siitä itse seisomaan! No siis tuettuna totta kai. Seisominen on vielä kamalan huteraa, U näyttää ihan lainelautailijalta kun sen jalat ja lantio menee ihan miten sattuu.

Ei edelleenkään käänny selältä mahalle. Kävimme hematologin luona pari viikkoa sitten ja hän tutki U:ta ja sanoi tuosta kääntymisestä, että poika osaa kyllä muttei vaan viitsi. Laiska kaveri. Mikäs siinä on selällään köllötellessä kun kaikki tulee eteen kuin manulle illallinen ja joka paikkaan pääsee muiden sylissä. Kyljelleen kääntyminen on alkanut sujua hienosti, välillä jopa makoilee kyljellään.

Jos U:n auttaa jaloista alkuun, niin osaa tosiaan hienosti kyllä kääntyä, mutta ilmeisesti se alkuun pääseminen omin voimin on liian suuri ponnistus. Olen yrittänyt erinäisiä esineitä heilutellen saada pojun kääntymään, mutta vielä ei osunut tarpeeksi kiinnostavaa esinettä kohdalle. Kääntää kyllä päätä ja kurottaa kauemmalla kädellä keskilinjan yli ja on ihan kaarella toisella kyljellään, mutta ei käänny.

U on myös hoksannut, että tavarat saa paljon paremmin otettua käteen sillä kauimmaisella kädellä kun vähän kurottaa. Usein ei jaksa/viitsi tehdä sitäkään vaan hapuilee lattiaa vasten olevalla kädellään ja ottaa sen esineen mihin käsi sattuu osumaan.

U on alkanut hahmottaa mistä äänet tulevat. Esimerkiksi olohuoneessa ollessa kääntää päätä makuuhuoneen suuntaan kun kuulee parvekkeen oven käyvän siellä.

En tiedä onko se tuon ikäiselle mahdollista, mutta eilen satuimme olemaan U:n kanssa hetken jossain poissa olohuoneesta, ehkä syömässä U:n huoneessa tai jotain. U:n isi oli sillä aikaa mennyt suihkuun ja kun tulimme takaisin olohuoneeseen U:n kanssa, tämän pää vaan pyöri ympäri ja oli selvästi hämmentyneen näköinen ja ihan kuin etsisi jotain. Mietin että voiko olla että U tajusi että isi on nyt kadonnut ja yritti etsiä häntä. Menimme sitten kylpyhuoneeseen ja U löysi isin juuri suihkusta tulleena. Leveä hymy tuli pojan huulille ja pää lakkasi pyörimästä kun tuijotti iskää niin kiinteästi. En sitten tiedä tulkitsinko vaan tilanteen ihan väärin.

Nukkuu enää yleensä kahdet päiväunet. Tässä ollaan vielä vähän siirtymävaiheessa, illalla väsy tulee kaksien päikkäreiden jälkeen vähän ennen kuin olisi hyvä, mutta enää siinä vaiheessa ei kuitenkaan voi mennä kolmansille päikkäreille. Joinakin päivinä nukkuu edelleen kolmet unet.

Yöunille menee siinä 7-9 aikaan, yleisimmin noin kahdeksalta.

Koko viidennen kuukautensa U on heräillyt öisin 1-3 tunnin välein, mutta tässä postauksessa kuvailemani jälkeen edelliset pari yötä ovat menneet vain kahdella heräämisellä! Äiti on ikionnellinen.

Ehkä viikko sitten huomattiin, että U on alkanut kutisemaan! Ja kikattamaan <3

U:lla on paljon asiaa, kova juttelu on käynnissä melkein jatkuvasti. Ja vasemman käden etusormi jostain käsittämättömästä syystä tuntuu kuuluvan kiinteästi tähän jutteluun, se on aina silloin suussa. Juttelu on edelleen enemmänkin äänteitä kuin varsinaista tavujokeltelua. Muutama ”ei” on tosin jo kuulunut :D

U on tosiaan nyt syönyt kiinteää ruokaa jo kolme viikkoa, siitä kerroinkin enemmän tässä postauksessa.

Kuusikuukautinen U tykkää:

autolla matkustamisesta, syömisestä (sekä maidon että kiinteän ruuan), huomion keskipisteenä olemisesta, ihmisten ja maisemien katselusta erityisesti kauppakeskuksissa ja ulkona, ikkunasta ulos tuijottelusta, juttelusta, kylpyveden räiskyttelystä, kutittelusta, hoitopöydällä oleskelusta, vauhdikkaista leikeistä, itsekseen lattialla oleskelusta (välillä), käsien pesemisestä, suolaliuoksen nenään suihkuttamisesta, valokuvattavana olemisesta, telkkarin katselusta, musiikista, kaiken järsimisestä, asioiden koskettelusta, ihmisten nenistä kiinni ottamisesta, muiden nipistelystä, aikuisen sormen pureskelusta, peiliin tuijottelusta, valoista ja lampuista, kaikesta kiiltävästä, lukemisesta

Kuusikuukautinen U ei tykkää: 

vaatteiden päälle pukemisesta, itsekseen nukahtamisesta, aamulla sängyssä loikoilusta, hiljaa paikallaan istuskelusta, itsekseen lattialla oleskelusta (välillä), mahallaan olemisesta, aamupesuista, naaman pyyhkimisestä, Nenä-Fridan käytöstä, äidin tietokoneella oleskelusta (huuto alkaa saman tien jos edes lähestyn tietokonetta…) paitsi silloin jos saa itse olla äidin sylissä ja räplätä näppäimistöä, kovista äkillisistä äänistä

Ekaa kertaa ravintolassa!


U söi tänään ensimmäistä kertaa ravintolassa! Kyseessä oli ihan vaan yksi Itäkeskuksen ravintolamaailman ”tusinaravintoloista”, mutta ravintola mikä ravintola. Ja ehkä se on ihan hyvä ettei mistään gourmet-ravintolasta edes haaveile aloittavansa…

Olimme äitini kanssa liikkeellä (kyllä, keskellä lumimyrskyä) ja hän halusi tarjota ruuat. U istui pöydän päässä ihan ravintolan syöttötuolissa minun takilla hieman tuettuna ja pärjäsi hienosti! (Valitsin meille sohvapaikat ajatuksella, että U voi siinä sitten makoilla sillä aikaa kun me syödään. Meni tosiaan vähän aikaa ennen kuin tajusin että hetkinen...) Minä söin pihviä ja U:n mummu söi kanaa ja U söi molempia sekä porkkanaa. U:n mummu laukoi kommentteja tyyliin ”Katso nyt ettei se vaan nielaise tuota palasta!” (???), ”Et kai sä sille naudanlihaa anna!” (???) ”No nyt se sai palasen irti tuosta porkkanasta!” (???) yms yms yms. En tiedä onko mummu ihan selvillä siitä, mikä sormiruokailun – tai ylipäänsä ruokailun – idea oikein on.

Olen huomannut että sekä äitini että siskoni ovat erittäin huonoa ruokaseuraa U:lle. Joka kerta kun poika vähän yskäisee, niin kumpikin näyttää siltä että on just nousemassa tuolistaan ylös ja tempaisemassa U:n pois tuolista ja roikuttamassa sitä jaloista ja hakkaamassa selkään. Sellainen kauhunilme kasvoilla. Olen yrittänyt sanoa, että rauhoittukaa ja hymyilkää, että ei ole mitään hätää eikä U:n pidä saada sellaista kuvaa että on joku hätä. Että se on hyvä juttu että se yskii. Huoh.

Menimme syömään hyvin ex tempore, joten minulla ei ollut mitään U:n syömisvarusteita mukana. Ei siis edes hoitolaukkua joka oli autossa hyvässä tallessa. Toivoin, että mukana olisi ollut edes ne hoitolaukussa majaansa pitävät käsi- ja kasvopyyhkeet. Niillä olisi voinut pyyhkiä nimittäin myös pöydän ja olisi voinut antaa U:n syödä suoraan siitä, nyt jouduin levittämään pöydälle kuvassakin näkyvän paperiservetin ja se oli tosi huono alusta. Kaikki ruoka piti antaa U:lle käteen, koska hän ei saanut niitä poimittua servetiltä ilman että nyrkki oli täynnä paperia.

Kaiken kaikkiaan ravintolareissu meni tosi hyvin ja oli ihanaa pystyä syömään niin että U söi samaan aikaan! U myös viihtyi syömispuuhissa ihan yhtä kauan kuin me aikuisetkin, olisi jopa saattanut syödä pitempään, mutta U:n mummu oli sitä mieltä että "Ei sen enää tarvitse syödä, maitohan sen pääasiallinen ravinnonlähde on (:D), kun se saa niitä paloja irti tuosta porkkanasta niin paljon!". Niin. No, annoin mummun ottaa pojan syliin.

Ei tiedä kumpi olisi kiinnostavampi, "ruokailualusta" vai ruoka

Tapaus Broileri


U söi tänään lounaaksi ”broilerisalaattia”, eli kurkkua, tomaattia, paprikaa ja muutaman broilerin fileesuikaleen eilisestä kanakastikkeesta. Vihannekset eivät oikein jaksaneet kiinnostaa, mutta broileri oli kova juttu! Olen yrittänyt olla tuijottamatta U:ta kun hän syö, aluksi istuin ruokailuilla poikaa vastapäätä mutta vaihdoin sitten istumapaikkaa niin, että nyt istun vinosti vastapäätä. On helpompi olla tuijottamatta, sen sijaan yritän katsella ikkunasta ulos tai jotain muuta kun U:ta. Tietysti aina sivusilmällä seuraan mitä siellä tapahtuu.

Tänään sitten juuri silloin kun vilkaisin ikkunasta ulos, niin U oli tunkenut kokonaisen broilerin suikaleen suuhunsa. Tiesin sen siitä, että suikaleesta pilkisti pieni osa ulos suusta kun se oli sen verran iso pala. U:n ilme oli sellainen, että ”mitä hittoa mulla on suu täynnä!?!?”. Se yritti mussuttaa ja imeskellä palasta, mutta eihän raukka vielä oikeasti osaa ruokaa hienontaa suussaan. Pala täytti koko suun, mutta minun nähdäkseni oli koko ajan tuossa kielen päällä, eli U ei saanut vietyä sitä hampaiden väliin. Välillä suusta tipahti pieni palanen ulos, mutta suurin osa pysyi suussa.

Hetken ajan U tuntui ihan nauttivan palasen imeskelystä, mutta sitten huomasin että U:ta alkoi ärsyttää suunnattomasti se suun täyttävä palanen, jota se ilmeisesti ei omin voimin saanut ulos sieltä suusta. U alkoi vetää itseään taaksepäin kaarelle tuolissaan ja muutenkin päästellä kitinänsekaisia ärsyyntyneitä äännähdyksiä. Tulkitsin tämän niin, että ruokahetki oli ohi. Päätin että kaivan sen kananpalan pojan suusta, kun eihän sitä sinnekään voi jättää. Varovasti siis sormella koukkasin sen ulos pojan suusta, melko iso pala siellä olikin. U rauhoittui saman tien kun otin palan pois suusta. Laitoin palasen pöydälle tarkoituksena seuraavaksi nostaa poika pois tuolista, mutta U ottikin palan uudestaan käteen ja suuta kohti! Ruokailu ei siis ollutkaan ohi.

Kanan imeskely ja pureskelu jatkui. Luulen että jotenkin U ei vaan osannut saada sitä palasta pois suustaan. Rauhoittavaa oli se, että palanen ei silti ollut mitenkään menossa nieluun omia aikojaan tai muuta, sillä U ei yskinyt tai kakonut kertaakaan. U teki saman vielä toisen kerran, eli tunki ison palan kanaa suuhunsa ja lopulta taas pyydystin palasen suusta pois.

Oli vaan niin hassua huomata, että tosiaankaan ruokailu ei ollut ohi. U vaan yritti ilmeisesti pyytää apua kanan kanssa tai kertoa että nyt ei tunnu kivalta. Kanan suusta poistamisen vaikutus oli nimittäin niin ilmiselvä, U rauhoittui saman tien ja jatkoi ruokailua kuin ei mitään. Viisas poika!

torstai 29. marraskuuta 2012

6 kk tilannekatsaus


U:n kehittymisestä sormiruokailussa olen halunnut jo pidempään kirjoittaa. Nyt on hitusen yli kolme viikkoa ruokailua takana ja U täyttää huomenna 6 kk! Tämä on siis varmaan hyvä aika kertoa missä mennään. Mietin kirjoittavani, kuinka U:n kehittyminen on ollut ”huikeaa”, mutta no rehellisyyden nimissä ei se nyt ihan niin huikeaa kuitenkaan ole ollut. Totta kai kehitystä on tapahtunut paljonkin, mutta ei mitään dramaattista muutosta.

Ruokarytmi

Ruokarytmi meillä on pysynyt melko samanlaisena. Yritän antaa U:lle 3 ateriaa päivässä, siis aamiaisen, lounaan ja päivällisen/iltapalan. Välillä tämä onnistuu hyvin ja välillä huonosti, useimmiten jotain siltä väliltä. On ollut päiviä jolloin U ei ole saanut mitään kiinteää syötävää koko päivänä, mutta on ollut jopa muutama päivä jolloin olen onnistuneesti tarjonnut kaikki kolme ateriaa. En ota toistaiseksi paineita asiasta, kiinteä ruoka kun ei vielä ole se pääasiallinen ravinnonlähde.

Ruokahalu

Olen huomannut selkeää vaihtelua U:n ruokahalussa. En tiedä johtuuko se päivästä, kellonajasta, väsymys- ja nälkäasteesta vai mistä, mutta välillä kiinteä ruoka maistuu paremmin kuin toisena hetkenä. Kovin kauaa U ei vielä jaksa keskittyä syömiseen, kelloa en ole katsonut mutta luulisin että vajaa puoli tuntia on ihan pisin aika minkä U on pöydässä viihtynyt. Yleensä aika taitaa olla lähempänä varttia.

Ruuan määrä

Tietysti se syödyn ruuan määrä kiinnostaa, vaikka en olekaan sitä mieltä että kaikki pitäisi syödä tai että mitä enemmän sen parempi. Toistaiseksi kuitenkin maissinaksu on ainoa ruoka, jonka U on syönyt ihan kokonaan (lukuunottamatta sitä käteen jäävää osaa). Tämä saattaa tietysti selittyä sillä, että ne maissinaksuthan käytännössä sulaa suuhun... Muita ruokia U järsii ja kaikessa on nähtävissä hampaanjälkiä sekä todisteita siitä, että paloja on purtu irti. Missään nimessä U ei kuitenkaan vielä syö/niele paljon. Vaippa kertoo sitten omaa kieltään asiasta, sen mukaan jotain kuitenkin menee ihan mahaankin asti. Edelleen vaipasta on tunnistettavissa ihan ruuan paloja, eli ainakaan suurin osa niellystä ruuasta ei vielä sula. Vaippatavaran koostumus on muuttunut pikkuisen tummempaan ja kiinteämpään suuntaan, sikäli kun tämä ketään kiinnostaa. 

Ruualla leikkiminen

Noin viikko sitten yhtäkkiä huomasin, että U on alkanut tutkia ruokaa ja leikkiä sillä. Ihan alussahan U vei vaan kaiken heti suoraan suuhun. Eräänä päivänä U käytti monta minuuttia niinkin mielenkiintoiseen puuhaan, kuin tomaatin tökkimiseen etusormella. Ruokaa nykyään tökkimisen lisäksi myös sivellään ja puristellaan sekä sillä hakataan pöytää. Sitä myös jonkun verran tiputetaan lattialle siten, että käsi viedään suoraksi sivulle ja päästetään ruuasta irti. Tämä ei varmaankaan ole vielä tarkoituksellista.

Kokeillut ruuat

U on aloittanut ruokailutaipaleensa tutustumalla yksittäisiin raaka-aineisiin. Hän on maistanut monia kasviksia ja hedelmiä ja muutamia lihoja, sekä kananmunaa. Viljoista on mennyt maissinaksuja, riisikakkuja sekä kaurapuuroa. Kerran annoin U:lle myös pastaa, mutta sitä U taisi vaan nuolaista kerran.

Olen ajatellut, että U voi sitten siirtyä enemmän syömään oikein ruokaruokaa, siis samaa mitä aikuiset syövät, kun käden motoriikka vähän kehittyy. U ei osaa vielä tarkoituksellisesti avata kämmentään nyrkistä, eli kaikki nyrkin sisällä oleva jää saavuttamattomiin. Luulisin, että aikuisten ruokia on helpompi syödä sitten, kun hän pystyy käyttämään koko kättään syömiseen.

Kana- ja possusuikaleita aikuisten kastikkeesta olen antanut U:lle, joka tykkäsi niistä kovasti, mutta ongelma oli juuri tuo suljettu nyrkki. Välillä U sai vahingossa hyvän otteen suikaleen päästä, jolloin palasen sai hyvin suuhun.

Syömistaidot

U on alusta asti osunut ruualla hyvin suuhun ja saanut suht hyvin poimittua ruokaa pöydältä. Jotkut palat ovat edelleen haastavan mallisia tai tosi liukkaita, on tässä edelleen äidilläkin opettelemista että mitä/miten kannattaa tarjota. Tiesin, että ruuat pitää aluksi leikata tikkumaisiksi paloiksi jotta niissä on ”kahva” josta saa kiinni, mutta leikkasin ihan liian isoja tikkuja. Huomasin jossain vaiheessa, että U:n oli vaikea saada liian pitkää tikkua suuhun. Huomaan kuitenkin, että U:n taidot tässä asiassa ovat karttuneet tosi paljon. Nyt U saa otettua pöydältä sellaisia paloja, joita ei vielä pari viikkoa sitten saanut. Syömisen liikerata on harjaantunut tosi paljon, enää U:n ei tarvitse juurikaan keskittyä ruuan suuhun viemiseen, vaan käsi löytää itsestään oikean reitin.

Huomasin hassun muutoksen lusikan käsittelyssä pari päivää sitten. Aikaisemmin U on ottanut vaakatasossa lusikkapää edellä tarjotun lusikan ja vienyt sen siitä suoraan suuhun. Nyt yhtäkkiä puurot päätyivätkin kaikkialle muualle kuin suuhun, kun U yhtäkkiä otti samoin tarjotun lusikan käteensä ja kiepautti sen ympäri niin, että saikin suuhunsa lusikan peräpään. U yllättyi itsekin ja alkoi itkemään kun kova muovinen pää tuikkasi yläkitalakeen. En tiedä mikä siinä on, mutta entinen tapa ei enää toimi. Nyt täytyy tarjota lusikkaa peräpää edellä ruoka alaspäin, että U saa sen oikeinpäin suuhunsa. Tämä asettaa haasteita, koska jäähtynyt puuro ei meinaa pysyä nurinpäin olevassa lusikassa…

Käsien motoriikka on vielä ihan ”alkeellisella” tasolla, eli kuten jo mainitsin, U ei osaa avata nyrkkiä tarkoituksellisesti. Kurkkutikuista on aina järsitty molemmat päät, mutta keskusta on koskematon. Ruokaa menee tosi paljon hukkaan, mikä yllättäen on ollut minulle pieni ahdistuksenaihe. Usein napsin siisteimmät palat itse U:n lopetettua, enpä tiedä miten hyvä tapa se sitten taas on tulevaisuutta (ja linjoja) ajatellen.

Suun motoriikka on taas puolestaan kehittynyt jo melko paljonkin. Ihan ensimmäiset ruokailukerrat olivat sitä, että U vei ruuan suuhun, irvisti, veti ruuan pois suusta ja pudotti sen pöydälle. Ja sitten sama uudestaan. Sitten kuvioihin tuli mukaan imeskely ja sitten pureskelu. Ensin pureskelu oli sellaista vähän-sinne-päin – liikettä, mutta nyt kuuluu jo kunnon narskutus kun kurkkutikku on käsittelyssä. Nyt U myös pureskelee jo ruokaa suussa, tai tekee ainakin sellaista pureskeluliikettä. Palojen pureskelu on myös kehittynyt, aluksi U ei tajunnut kuinka paljon ruokaa voi suuhun laittaa tai kuinka isoja paloja voi pureskella. Juuri tänä aamuna ihailin kun U hienosti nakersi apinaeväästään pieniä paloja irti ja sitten pureskeli niitä ja ilmeisesti nielaisi ne. Nyt siis on ollut jo havaittavissa ihan tarkoituksellista nielemistä.

No nyt kun tämän kirjoitti, niin onhan tämä melko huikeata kehitystä kolmessa viikossa J

Turvallisuus, kakominen

U ei kao (?? taivutetaanko se noin :D) oikeastaan kovinkaan paljon ja se vähäkin on tässä kolmen viikon aikana vähentynyt. En tiedä johtuuko se siitä, että hän ei saa vielä varmaan hirveästi paloja irti ruuasta vai mistä. Yskimistä tapahtuu ehkä enemmän kuin varsinaista kakomista. Yleensä U hienosti sylkee/työntää kielellä liian isot palat pois suusta. Kerran on yskäisyn mukana lentänyt ruuanpalanen suusta, se ehkä oli sitten luisunut vähän liian kauas nieluun.

Olen ihan oman mielenrauhani vuoksi ollut antamatta U:lle sellaista ruokaa, joka aiheuttaisi itselleni sydämentykytyksiä. Lähinnä ajattelen sitä minimaissia. U tykkäsi siitä kovasti, mutta sen imeskely näytti siltä että U imaisee sen henkeen hetkellä millä hyvänsä. Ei kai niin olisi tapahtunut, enkä silloinkaan keskeyttänyt imeskelyä, mutta eipä ole tullut tarjottua sitä toiste. Oikeastaan kaiken muun U on saanut hyvin käsiteltyä suussaan, jauheliha pötkylän muodossa oli ehkä sellainen mistä lähti jotain muruja irti ja sai aikaan vähän kakistelua.

Haluan kirjoittaa tähän liittyen aiheesta, josta en ole mistään muualta lukenut. En siis tiedä onko tämä jotain, mitä kaikki sormiruokailevat lapset tekevät aloittaessaan, vai oliko tämä pelkästään U:n juttu. Silloin ihan alussa lähes kaikki mitä U laittoi suuhunsa, sai aikaan hirveän irvistyksen. Ei siinä mitään, tietysti uusia makuja ja ihmeellisiä koostumuksia. U myös sai ihmeellisiä väristyksiä välillä kun laittoi ruokaa suuhun, ihan sellaisia voimakkaita että kädessä ollut ruoka lensi pois kädestä. En tiedä kumpi aiheutti kumpaa, mutta välillä väristyksen yhteydessä U teki myös sellaista yökkäävää ilmettä, siis ilman ääntä. Se oli ehkä se, mikä minut kaikkein pahiten säikäytti. Näytti nimittäin ihan siltä kuin poika olisi tukehtumassa kun ääntä ei kuulu ja yökkäilee. Välillä kesken ruokailun U:n naama saattoi muutenkin vääntyä kamalaan irvistykseen, joka näytti vähän siltä kuin johonkin sattuisi tai jotain. Aina hän kuitenkin sitten jatkoi ruokailua ihan tyytyväisenä, eikä ilmeen/väristyksen/yökkäyksen ohimentyä tuntunut enää olevan mitään ongelmaa. Kunnes tuli seuraava.

Mietiskelin jo silloin kun noita tuli, että mistähän ne johtuvat. Tulin siihen tulokseen, että näitä ”oireita” esiintyi lähinnä silloin kun U luultavasti nielaisi jonkun ruokapalan. Epäilen, että pureskelematon ruokapala vahingossa nielaistuna, varsinkin kun nielu on tottunut pelkkään maitoon, voisi saada aikaa tuollaisia ilmeitä ja muita. Tuota vaihetta kesti ehkä vajaan viikon ja sitten ne vaan loppuivat. Luulen nyt, että tuo on ihan normaalia tuossa aloitusvaiheessa, mutta kyllä se silloin säikäytti kun en ollut mistään tuollaisesta kuullut enkä siten sellaiseen varautunut. Mietin kaikkea, että aloitettiinko me liian aikaisin tai eikö tämä tapa syödä olekaan U:lle sopiva sun muuta. Sitkeästi vaan onneksi jatkettiin, niin nyt tuntuu että aloitettiin juuri sopivaan aikaan eikä U:lle voisi olla mitään muuta tapaa syödä!

Nuku, nuku, pikkupoika


Niin paljon kirjoitettavaa ja niin vähän aikaa. Olen huomannut, että silloin kun mulla on pää täynnä asioita joita haluaisin kirjoittaa, en saa kirjoitettua mitään. Tuntuu ahdistavalta se aika joka tulee kulumaan siihen, että saan sen kaiken kirjoitettua. Hassua. Silloin pitää vaan päästä alkuun niin kyllä se sitten siitä. Paria päivää pidemmät blogitauot siis johtuvat luultavasti juurikin tästä asiasta…

Tämä postaus kertoo U:n nukkumisesta. Ensimmäiset kolme kuukautta U nukkui tosi hyvin ja paljon, heräili tietysti yöllä syömään mutta ei useammin kuin pari kertaa yössä. Ensimmäinen unipätkä oli 6-8 tuntia. Sitten tuli 4 kuukautta täyteen ja unet huononivat. Siinä rytäkässä oli vähän flunssaa ilmassa ja tehtiin hampaita yms, eli huonontuneet yöt saattoivat johtua ihan mistä tahansa noista. Tai sitten se oli vaan sitä neljän kuukauden yöhulinaa, josta olen monelta muultakin kuullut. Oli mitä tahansa, niin pahimpina öinä heräiltiin koko yö tunnin välein ja parhaimpina öinä U saattoi nukkua edes yhden kolmen tunnin pätkän. Hampaiden tultua kuukausi sitten 5 kk ikäisenä yöt vähän helpottivat ja pidempiä unipätkiä tuli muutama lisää, mutta silti yöt menivät 2-3 tunnin pätkissä. Välillä heräiltiin keskellä yötä leikkimään.

Öiden huononemiseen liittyi myös valtaisa nukkumaanmenon vastustelu. Aikaisemmin helposti nukahtanut poika muuttui tosi huonoksi nukahtajaksi, jonka kanssa piti keksiä mitä kummallisimpia nukuttamistapoja. Vähän aikaa toimi unilaulun laulaminen (sama laulu x 10) ja käveleminen samalla, sitten toimi Manducassa hytkyttäminen. Välillä U:n sai nukahtamaan sitteriin kun keikutti tarpeeksi lujaa. Epätoivoisimpina aikoina aloin nukuttamaan U:ta tissille kävellen samalla, siihen se nukahti aina. Jossain vaiheessa tajusin, että enhän mä voi jatkaa tuollaista temppuilua enää sitten kun poika painaa vaikkapa 10 kiloa, miten mä jaksan sitä kanniskella? Onnistuin lopettamaan tissille nukahtamisen, mutta tilalle tuli ylös-alas pompahtelu samalla kävellen.

Yhden kerran neuvoin U:n isille kuinka poika tällä tavoin nukutetaan ja samalla havahduin siihen, kuinka naurettavaa koko homma onkaan. U:ta täytyi pitää sylissä juuri oikein, pää minun vasemmalle puolelle ja U:n oikea käsi minun vasemman käden ja kyljen väliin. Oman vasemman käden kiedon tiukasti U:n pään ympärille niin, että poika ei saa pyöriteltyä päätään, ja samalla pidän U:n vasemmasta kädestä kiinni että se ei saa heiluteltua sitä. Omalla oikealla kädellä lukitsen U:n jalat oikean käteni ja kyljen väliin, niin että U:n peppu jää ”kuppiin” mun kyynärtaipeeseen tai sitten lepää kyynärvarren päällä jos tiedossa on suht lyhyt nukutus. Omalla oikealla kädelläni tuen sitten samalla U:n kylkeä/selkää. U:n asento tässä otteessa on suht pysty, koska makaavammassa asennossa alkaa hirveä vastustelu. Sitten kävellään eteenpäin pitkillä hitailla askelilla ja joka askeleella hytkytään ylös-alas, mieluiten tosi isoa liikettä.

Ja mä vielä olin katkera siitä, että mies ei koskaan nukuta poikaa. No, enpä voi oikeestaan moittia… Hitto mikä show! Ja siis tämä vähintään 4 kertaa joka päivä, usein useamminkin kun U heräsi kesken unien.

Totta kai olen koko ajan yrittänyt saada U:ta nukkumaan omaan sänkyynsä, tai siis nukahtamaan sinne. U useimmiten suostui kyllä kiltisti menemään sänkyynsä, mutta auta armias jos hänet yritti jättää sinne ja lähteä itse pois! Tai no ihan sama vaikka olisi seissyt/maannut vieressä, hirveä huuto siitä seurasi. Olen kokeillut kaikkea, ihan oikeasti varmasti jokaista ajateltavissa olevaa keinoa. On soitettu musiikkia ja on ollut pimeää ja valoisaa, olen laulanut, kertonut iltasatua, silittänyt, tassuttanut, suhissut ja mitä kaikkea vielä. Aloin lukemaan pinokaupalla vauvan unikirjoja ja rutiini- ja rytmikirjoja. Kokeilin selkeän päivärytmin luomista ja selkeitä rutiineita.

Kokeilin myös hellävaraista unikoulua, unikoulu on tosin väärä sana koska tarkoituksena ei ollut lopettaa yösyömistä vaan ainoastaan saada poika nukahtamaan itse! Yritin sellaista koulua, jossa lapsen ei anneta yhtään huutaa yksinään vaan aina mennään lapsen luokse ja nostetaan hänet pois sängystä ja kun hän rauhoittuu, hänet laitetaan takaisin. Meillä tässä kävi sillä tavalla, että heti kun U tajusi että hänet otetaan pois sängystä, mutta laitetaan takaisin heti kun hän rauhoittuu, niin hän sitten päätti jatkaa hysteeristä huutamista myös sylissä. Eli tuloksena oli kirkuva vauva, jota ei enää saanut edes sylissä rauhoitettua. Jaksoin pari päivää tuota harjoittaa ja sitten luovutin omien ja U:n hermojen vuoksi. Se oli tosi stressaavaa aikaa, joka kerta kun tappelin pojan kanssa nukahtamisesta odotin samalla jo kauhulla seuraavaa nukuttamiskertaa. Eikä se varmaan U:llekaan ollut kovin mukavaa.

Tutkin muitakin unikouluja, huudattamiseen en halunnut ryhtyä ja joidenkin unikoulujen neuvot tuntuivat tosi hankalilta noudattaa. Netistä olen lukenut ”rohkaisevia” kommentteja, että ”kyllä ne viimeistään armeijaan mennessä oppii nukahtamaan itse”. Olin jo vähän niin kuin tyytynyt kohtalooni, eli kanniskelisin U:ta uneen vielä x kuukautta. Parin viikon päästä minulla ja U:n isillä on parisuhdeilta ja U:n mumma (miehen äiti) tulee lapsenvahdiksi. Olen kauhulla odottanut tuota päivää, luotan siihen että mumma pärjää U:n kanssa tosi hyvin, mutta se nukahtaminen! Joka kerta kun olen hytkytellyt poikaa uneen, olen samalla kauhuissani miettinyt että kuinka kummassa huonoselkäinen mumma muka hytkyttelee U:n unten maille.

Suunnilleen viikko sitten kuulin tällaisesta uudesta kirjasta kuin "Kuinka kasvattaa bebe". Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin ja sai siellä lapsen. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että jostain syystä hänen lapsensa oli ainoa lapsi ranskalaislasten joukossa, joka sai uhmakohtauksia leikkipuistossa, heitteli ruokaa pöydässä tai tarvitsi jatkuvaa viihdytystä. Hän ihmetteli, miten ihmeessä ranskalaiset onnistuvat kasvattamaan lapsistaan niin hyväkäytöksisiä, itsenäisiä ja onnellisia. Miten ranskalaiset äidit juovat rauhassa kahvia keskenään ja lapset leikkivät nätisti itsekseen? Itselleni merkitsevin kysymys kirjan esittelyssä oli, kuinka on mahdollista, että ranskalaislapset nukkuvat läpi yön parikuisesta lähtien?? Tämä kirja oli pakko saada!! Kirjastossa kirjaan oli reilut 150 varausta. Kävimme koko perhe yksi päivä kaupungilla ja minä kävin kirjakaupassa ihastelemassa tuota opusta. Kerroin U:n isille että siinä on joku kikka nukkumiseen ja hän sen kuultuaan halusi välttämättä ostaa kirjan vaikka se maksoi yli 30 €. Ilmeisesti en ole ainoa jota pojan nukkuminen (nukkumattomuus) on stressannut.

Heti metrossa aloimme päät yhdessä lukea nukkumista käsittelevää kappaletta. Kikka oli niinkin yksinkertainen, kuin la pause. Ranskalaisäidit vaistomaisesti odottavat hetken, ennen kuin menevät lapsen luokse. Varsinkin yöllä tämä on tärkeää heti pariviikkoisesta lähtien, jotta huomaa onko lapsi todella hereillä ja nälkäinen, vai onko hän unisyklien vaihteessa ja ääntelee/liikkuu tuossa kevyessä unessa. Vauvaa ei huudateta, eli jos hän itkee häntä lohdutellaan. Tällä tavoin lasta tarkkailemalla lapsi oppii heti pienestä pitäen ”sukeltamaan” unisyklistä seuraavaan, taidon jonka me aikuiset osaamme niin automaattisesti että emme yleensä edes huomaa heräävämme syklien välissä. Näin lapsi myös oppii nukkumaan syömättä, totta kai hän saa ruokaa jos on nälkäinen, mutta ilmeisesti viimeistään 4 kk ikäisestä lähtien vauva olisi fyysisesti valmis selviämään yönsä ilman ruokaa.

Ranskalaiset ajattelevat vauvoja ihmisinä. Tämä oli itselleni hieno ajatus, jonka myötä tajusin että liian usein tulee ajateltua vauvaa vauvana, vaikka ihminenhän hänkin on vaikkakin pienempi. Aikuinen ihminen pärjää yön syömättä. Joskus jos herää yöllä, voi olla nälkä, mutta sen nälän kanssa pystyy nukkumaan silti aamuun asti. Ei vauva ole sen kummallisempi, hänelläkin voi olla nälkä yöllä, mutta hänkin voi oppia pienestä asti lykkäämään syömistä aamuun.

Kirjan myötä oivalsin monta asiaa lapsista ja lapsenkasvatuksesta. Täällä Suomessa ja ilmeisesti myös englantia puhuvissa maissa vauvan yöllistä heräilyä pidetään normaalina. Äidit uhraavat omat yöunensa ja kokevat olevansa tosi hyviä ja omistautuneita äitejä. Omalla kohdallani asia ainakin on juuri näin, en halua edes pakottaa U:n isiä hoitamaan yösyöttöjä, koska koen sen omaksi velvollisuudekseni äitinä. Ranskassa sen sijaan pidetään normaalina sitä, että vauva oppii ”tekemään yönsä” (nukahtamaan itse ja nukkumaan koko yön syömättä) jo pienenä, useimmat jo ennen kuin täyttävät kaksi kuukautta. Jos ranskalainen lapsi heräilisi pitkin yötä, ajateltaisiin että jotain on pahasti pielessä ja että sellainen heräily on epänormaalia. Tämän luettuani oivalsin, että yöheräily todella on epänormaalia jos sille kerran on vaihtoehto olemassa. Ilmeisestikään yön läpi nukkuminen jo pienenä ei ole mahdotonta, jos kerran kaikki ranskalaiset lapset tekevät niin.

La pause sitten. Sitä pitäisi alkaa soveltamaan vauvaan lähes heti syntymästä lähtien, jotta vauva voi alkaa oppia nukkumista. Meillähän näin ei ole tehty, vaan metsään on menty rytinällä heti U:n ensihetkistä lähtien. Minua suututtaa suunnattomasti, että esimerkiksi neuvola ei nimestään huolimatta neuvo äitejä tällaisissa asioissa!! Minäkin huolehtivaisena äitinä olen pitänyt itseäni esimerkillisenä tapauksena, kun vastaan niin nopeasti U:n kutsuihin. Jostain olen saanut käsityksen, että vauvan ei kuuluisi joutua odottamaan hetkeäkään. Esimerkiksi jos U alkaa kitisemään lattialla, ajattelen että hän ei viihdy siellä ja poimin pojan syliini mahdollisimman nopeasti, jotta hän ei saa mitään traumoja kun hänen viesteihinsä ei vastata.

Olen oikein ylpeillyt sillä, kuinka U yöllä ei oikeastaan itke ollenkaan vaan hiljaa vaan ilmottaa että hänellä on nälkä. Sitten hän vaan lähes unessa syö ja nukahtaa saman tien uudestaan. En vaan ole tajunnut, että kuvailen unisyklin vaihdetta ja omaa puuttumistani siihen. Jos olisin pienestä pitäen antanut pojan muutaman minuutin ääntelehtiä sängyssään ottamatta häntä heti rinnalle, niin todennäköisesti hän olisi nukahtanut uudestaan ja oppinut yhdistämään unisyklit. Nyt sen sijaan olen onnistunut luomaan onnettoman nukkujan, joka tarvitsee parin tunnin välein apua uneen pääsemisessä.

Yleensä ranskalaislapset oppivat tekemään yönsä neljään kuukauteen mennessä. Neljän kuukauden ikää pidetään myös rajapyykkinä, jonka jälkeen la pause ei tehoa. Tai siis jonka jälkeen sitä ei voi/kannata aloittaa. Nelikuinen lapsi on jo muodostanut (huonot) nukkumistapansa ja niiden korjaamiseen tarvitaan järeämpiä aseita. Ranskassa suositellaan tällaisessa (harvinaisessa) tapauksessa huudattamista. Tutkimuksienkin mukaan huudattaminen – tieteellisesti ekstinktio eli ehdollisen heijasteen sammuttaminen – tehoaa varmasti ja nopeasti. Huoh. Luin kappaleen muutamaan kertaan epätoivoisena, eikö tosiaan olisi mitään muuta vaihtoehtoa??  Olen aikaisemmin ajatellut etten halua huudattaa U:ta, olen jotenkin pitänyt sitä tosi raakana menetelmänä. Toisaalta tiedän, että kun nukahtamisesta on puhe, niin U:n itku ei tarkoita että hänellä olisi paha olla tai mitään, se vain tarkoittaa että hän ei halua (osaa) nukahtaa. Siihen itkuun ei nimittäin mitenkään vaikuta esimerkiksi se, olenko minä vieressä vai en. Olen tullut siihen tulokseen, että U haluaa syliin ja apua nukahtamiseen ja häntä kiukuttaa kun hän ei sitä saa.

Tein päätöksen sitten lopulta hyvin nopeasti. Onneksi U:n isillä oli vapaapäivä ja hän oli illan kotona, yksin en varmastikaan olisi pystynyt pysymään päätöksessäni. Päätimme siis kokeilla huudattamista. Eniten minua siinä arveluttaa se, aiheuttaako se jotain piileviä psyykkisiä traumoja lapselle. Uskon siihen, että itkeminen itsessään ei ole mitenkään vahingollista silloin kun joku aikuinen on kuitenkin lähellä. Entä sitten jos vauvan jättää itkemään niin yksin? En tosiaankaan tiedä ja välillä mietityttää valitsimmeko oikean reitin. Mutta näin päätimme tehdä. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka epätoivoisia tämän nukkumisasian suhteen jo olimme. Yritän ajatella tätä asiaa en niinkään huudattamisena, vaan enneminkin niin, että autan U:ta oppimaan nukkumista.

Ranskalaiseen tapaan kuuluu puhua vauvalle kunnioituksella ja olettaen, että vauva ymmärtää kaiken. Pidän tästä ajattelutavasta, olen törmännyt siihen aikaisemminkin ja yrittänyt noudattaa sitä. Aloitimme siis toissapäivänä eli tiistaina. Illalla kerroin U:lle, että tänään hän saa nukahtaa aivan itse ja että isi ja äiti ovat ihan tässä lähellä jos tulee oikeasti joku hätä. Selitin että laitan hänet omaan sänkyyn ja hän saa jäädä sinne itsekseen, että nukahtaminen voi tuntua vaikealta mutta se täytyy oppia jne. Sitten iltapuuhien jälkeen vielä syötin U:n ja sitten laitoin hänet sänkyynsä, peittelin ja lähdin huoneesta. Huuto alkoi melkein saman tien. Voi vitsit kun se oli vaikeaa. Aloin tyhjätä astianpesukonetta ja leipoa U:lle apinaevästä, ihan vaan että saisin keskittyä johonkin muuhun kuin huutoon. Vielä kerran, onneksi U:n isi oli kotona! Huutoa oli jotenkin helpompi kestää kun oli joku kenen kanssa kestää se.

20 minuuttia U itki, siis suoraa huutoa. Välillä vähän vaimeampaa ja välillä taas korvia raastavaa, mutta itkua yhtä kaikki. Yritin hokea itselleni että tämä on pakko tehdä, tämä on pakko tehdä, tämä toimii, U ei kärsi tästä, tämä on pakko tehdä. 20 minuutin jälkeen huuto vaimeni ja U nukahti. Tuntui niin pahalta ajatella pientä kyynelsilmäistä poikaa yksin sängyssään, joten pakko oli sitten käydä vähän silittämässä päätä ja peittelemässä kun U oli nukahtanut. Huh huh. Varsinaisesti en ollut ennen kirjan lukemista ajatellut yrittääkään päästä yösyönneistä vielä eroon, mutta kun nyt sitten kerran alettiin kouluttaa niin ajateltiin että tehdään sitten kerralla koko homma. Ja jos kerran on mahdollista pienemmillekin kuin U nukkua koko yö, niin kai sitä sitten pitää kokeilla.

Ekana yönä U heräsi yhden ja neljä aikaan ja kummallakin kerralla parkui sängyssään vajaan tunnin. Se tuntui itse asiassa vielä pahemmalta kuin iltahuuto, mutta yritin tässäkin ajatella että tämä on pakko tehdä ja U:n täytyy oppia ja että hän on aivan kykenevä oppimaan, kunhan vain saa tilaisuuden. Otimme tiukan linjan, kummallakin kerralla kävimme kerran laittamassa tutin takaisin suuhun mutta ei sen enempää. Toisella kerralla U oli sitten nukahtanut ilman tuttia ja toisella kerralla tutti oli pysynyt suussa. Olin etukäteen päättänyt että viiden jälkeen aamulla voin syöttää U:n. Hän sitten heräsikin puoli 6, tosin luulen että se oli taas vaan sellainen unisyklin vaihde ja U olisi vielä jatkanut unia. Syötin pojan kuitenkin silloin ja hän nukahtikin tissille. Seuraavan kerran U heräsi puoli 8 ja luulin että nyt hän sitten oikeasti heräsi ja otin tissille, mutta U nukahtikin taas. Lopullisesti heräsi vasta puoli 11!

Olin niin helpottunut kun aamulla sängyssä oli vastassa iloisesti hymyilevä ja kujerteleva nuorimies. Ei se huutaminen ainakaan näköjään heti psyykeen vaikuttanut… U oli muutenkin seuraavan päivän jotenkin erityisen hyväntuulinen ja viihtyi itsekseenkin paremmin kuin aikaisemmin. Päikkäreille nukahtaminen otettiin myös ohjelmaan, päätettiin edetä samalla kaavalla. Eli poika sänkyyn ja saa nukahtaa itsekseen. Ekoille päikkäreille mennessä U huusi 15 minuuttia ja toisille mennessä 10 minuuttia. Olo oli toiveikas.

Illalla laitoin pojan nukkumaan ja yllätyksekseni varsinaista huutoa ei kuulunut ollenkaan! Jonkinlaista kitinää ja pientä itkun yritystä ja sitten lopulta sellasta unikitinää, ”unilaulua”. Meni ~7 minuuttia niin poika nukkui. Pidin pienet hiljaiset juhlat itsekseni olohuoneessa.

Yhdentoista maissa U sitten heräsi, tai siis ”heräsi”. Aikaisemmin olisin siinä kohtaa syöttänyt, mutta nyt annoin vain pojan olla sängyssään. Vähän reilun puoli tuntia U siellä itkeskeli ja kitisi, mutta ei yhtään sellaista samanlaista kovaa itkua kuin edellisenä yönä. Olin ollut juuri menossa nukkumaan kun U heräsi, ja minun oli pakko poistua makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Se oli vähän liikaa kuunnella valitusta ihan vierestä, tuntui tosi pahalta!! Olohuoneen puolella olo oli siedettävä. Ja lopulta U tosiaan nukahti. Loppuyön aikana havahduin muutaman kerran pojan sängystä kuuluneeseen töminään (nostaa jalat ylös ja paiskaa ne alas) tai muuhun ääneen, mutta olen ilmeisesti nukahtanut melkein heti uudestaan. Pidän tätä merkkinä siitä, että U ei varsinaisesti ole itkenyt, luulen että siihen kyllä olisin herännyt.

Tämä tarina meidän nukkumisenopettelusta on hyvä päättää tämän aamun ekoihin päikkäreihin. Vein pojan sänkyynsä ja jätin sinne, 5 minuutin päästä kävin kurkistamassa ovenraosta koko ajan hiljaisena pysyneeseen makuuhuoneeseen ja siellähän se poju uinui omassa sängyssään. Ihmeellistä.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Apinaevästä


Ukkila-reissusta palattuamme halusin heti antaa U:lle jotain lihaa, sitä ei nimittäin reissussa ollut tarjolla. Ei kai sillä vielä tässä vaiheessa ole mitään väliä, mutta jostain olen saanut päähänpinttymän siitä, että haluaisin joka aterialla tarjota U:lle sekä hiilaria että proteiinia. Aina se ei ihan onnistu ja joudutaan tyytymään kasvis- tai hedelmäateriaan. Tosiaan tuskin sillä vielä on mitään väliä mitä ateria sisältää, kunhan poika vaan saa jotain ”syödäkseen” millä treenata, mutta en vaan pääse yli tästä ajatuksesta etten halua pelkkää hiilihydraattipitoista tarjota. ([kyökkipsykologia]Osittain tämä ehkä johtuu siitä, että itse mieluiten syön vähähiilihydraattisesti. Se on oikeastaan ainoa syy miksi odotan kovasti että imettäminen loppuu, että voin taas palata entiseen ruokavaliooni. Olen lukenut, että vähäiset hiilihydraatit vaikuttavat vähentävästi maidontuotantoon, enkä halua tätä teoriaa alkaa testailemaan. Luulen että hiilarien karttelu on itselläni niin takaraivossa, että jotenkin alitajuisesti tuntuu oudolta tarjota pojalle pelkkää hiilaria. [/kyökkipsykologia])

Tein sitten kalkkunanjauhelihasta sellaisia pötkylöitä ja höyrytin kasviksia. No joo. Tulos oli se, että lihapötkylä jäi lähes koskemattomaksi kun sen sijaan kukkakaali ja varsinkin uusi tuttavuus kesäkurpitsa maistuivat.

Ennen reissuun lähtöä tein kokeiluluontoisesti erän apinaevästä U:lle. Resepti on ehkä maailman yksinkertaisin.

muussataan 1 banaani
sekoitetaan sekaan kaurahiutaleita kunnes seoksesta tulee taikinamaista
lisätään 1 tl (kookos)öljyä sekä
mausteeksi kanelia

Muotoillaan pellille pötkylöiksi ja paistetaan 200 asteessa 15 min.

Itse laitoin liikaa kaurahiutaleita, taikinasta tuli tosi jämäkkää minkä sitten kyllä maistoi. Eli seuraavalla kerralla vähän vähemmän kaurahiutaleita ja taikina saa jäädä löysemmäksi. Kookosöljyä laitoin myös enemmän kuin ohjeessa sanottiin, 1 tl ei nimittäin tehnyt taikinalle yhtään mitään. Oli varmaan melko pieni lusikkakin, mutta vaikka lotrasin sekaan varmaan kuusi lusikallista, en silti huomannut että se olisi tehnyt taikinalle mitään. Öljyn funktio jäi siis hieman epäselväksi. Ehkä se liittyi sitten makuun?

Apinaevästä tarjosin U:lle seuraavana päivänä aamiaiseksi ja se tuntui maistuvan.  

Apinaevästä suuhun
Huolellisen rekonstruktion avulla selvitin ruokailun päätyttyä, että pötkylästä selvästi puuttui pala, joka ei voinut olla missään muualla kuin U:n mahassa.

Rekonstruktoitu apinaeväs
Otin pötkylät mukaan matkaan ja luovutin yhden maistiaisiksi U:n 9 kk vanhalle pikkuserkulle, joka ihastui apinaevääseen ihan täysin! Huomattavasti näppärämmin pikkuserkku käsitteli pötköä kuin U, eikä jättänyt mitään rekonstruktoitavaakaan.

Ukkilassa ollessa U:lla oli muutama vaikea ilta ja yö, itki hurjaa kipuitkua eikä meinannut millään rauhottua. Kaivoin panadolit esiin, kun ajattelin että itkee hampaitaan, mutta taisi olla vaan vatsavaivoja. Heti tuli tietysti mieleen, että olisiko mahakipujen takana joku ruoka mitä U on syönyt. Voihan se olla että johtui ihan jostain muusta, tai voi olla ettei edes ollut mahakipuja! Mutta mä sitten epäilin heti sitä kauraa, oltiin nimittäin siinä vaiheessa muutamana aamuna syöty kaurapuuroa/apinaevästä. Niinpä päätin jättää hetkeksi sen kauran pois. En tiedä voisiko ne kivut edes siitä johtua, tai siis että olisiko U voinut sitä saada niin paljon syötyä että se voisi jotain aiheuttaa. Nyt U on ollut viikon syömättä kauraa ja eilen illalla maisteltiin taas apinaevästä, saa nähdä miten käy!

Tai no itse asiassa kävi sillä tavalla, että U nukkui ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen 5 tuntia putkeen viime yönä! Periaatteessa en usko että kiinteä ruoka edesauttaisi pidempiä unia tai ainakaan että se olisi tavoittelemisen arvoista. Maidosta vauva saa kaiken tarvitsemansa ravinnon ja olen ollut sitä mieltä että mieluummin annan sitten sitä ravinteikasta maitoa useammin kuin vähemmän ravinteikasta kiinteää ruokaa harvemmin. Nyt ollaan kuitenkin nukuttu niin vähän ja huonosti, että ajattelin kokeilla antaa pojalle iltapalaa. Tähän asti on lähinnä syöty aamiaista ja/tai lounasta. U sai siis iltapalaksi apinaevästä, tällä kertaa sitä meni varmasti mahaankin asti paljon enemmän kuin viimeksi. Sitä en sitten tiedä että oliko se se mikä niihin uniin vaikutti vai joku ihan muu juttu. Ehkä testaamme asiaa vielä tänä iltana.

(//edit kävi myös niin, että tuli ehkä maailman isoin kakka. Hmm.)

ÄÄÄÄÄÄ mulla on ihan liikaa asiaa ja kirjotettavaa mielessä! Jos kirjotan kaiken tähän a) tämä postaus ei valmistu ikinä (olen nyt kirjottanut tätä kolme päivää…) b) tästä tulee niin pitkä että kukaan ei jaksa lukea. Jatkan siis juttua seuraavassa postissa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kotona taas


Takaisin sorvin ääreen! Hirveästi olisi asiaa, taitaa tulla pitkä posti. Ukkila-reissu on takana ja ollaan taas kotona. Kyllä kotona on sitten kiva olla. Matkalla ollessa U ei saanut syödäkseen lähellekään kolmea kertaa päivässä, aavistan että tämän asian kanssa tulee vielä ongelmia kun U on vanhempi ja alkaa oikeasti tarvita niitä aterioita. Ukkilassa oli myös sellainen ongelma, että ruoka ei ole aivan U:lle sopivaa. Vaikka yksi sormiruokailun eduista on, että lapsi voi alusta asti syödä samaa ruokaa muun perheen kanssa, niin ei se aivan niin helppoa ole. Vaatimuksena tämän toteutumiseen on se, että muun perheen syömän ruuan pitää olla sellaista, että se käy myös pienelle sormiruokailijalle.

Kaikesta muusta neuvolan suosittelemasta voin tarvittaessa joustaa, paitsi suolan käytöstä. Se on kiistattomasti osoitettu, että liika suola ei tee hyvää vauvan munuaisille. Luin juuri Omin sormin suuhun-kirjailijan Gill Rapleyn tekemää sormiruokailukeittokirjaa. Sen alussa oli tiivistettynä sormiruokailun perusteet ja löysin sieltä myös taulukon suositellusta suolan määrästä. Alle vuoden ikäinen lapsi saisi saada päivässä korkeintaan 1 gramman suolaa. Tuotteiden suolamääriä tutkittuani olen huomannut, että esim leivässä on yleensä n. 1 g suolaa/100g ja juustossa n. 2 g/100g. Eihän vauva tietenkään noin paljon kerralla syö, joten uskon että vähän voi syödä myös tuotetta joka ei ihan suolaton ole. Vauvan ruokaan en silti aio lisätä suolaa. Luulen, että tämä tulee jatkossa olemaan ongelma vieraisilla syötäessä. Täytynee vain olla kärppänä nappaamassa pojan annos pois padasta ennen suolan lisäämistä…

Isäni ja hänen avopuolisonsa ovat olleet hieman epäileväisiä koko sormiruokailun suhteen. Kuukausi sitten kun olin siellä käymässä he yhteistuumin järjestivät pienimuotoisen kuulustelun siitä, kuinka aion turvata U:n ravinnonsaannin ja kuinka voin olla varma että sormiruokailu on turvallista ja miksi pitää tehdä asiat näin hankalasti kun kautta aikojen on onnistuneesti syötetty soseita vauvoille. Onneksi olen lukenut paljon tästä aiheesta ja pystyin vastaamaan heidän ”syytöksiinsä”. Minulla ei ole aikomustakaan syöttää U:lle lusikalla yhtään mitään, mutta koin että tuossa tilanteessa parhainta on kertoa pieni valkoinen valhe ja vakuuttaa, että tietysti syötän sitten lusikalla jos U ei itse osaa. Tai no väärin ehkä sanoa tuota valheeksi, siis totta kai jos nyt vaikka kävisi niin, että pojan paino lähtisi laskuun ja hän olisi selvästi aliravittu tai jotain tällaista, niin tietysti siinä tilanteessa voisin syöttää. Mutta sormiruokailuun kuuluu olennaisena osana luottamus lapseen ja siihen, että lapsi itse luontaisesti tietää mikä hänelle on hyväksi, siis että mitä hänen tarvitsee syödä ja kuinka paljon. Jos U ei jonakin päivänä syö yhtään mitään muuta kuin maitoa, niin en todellakaan ole heti tarttumassa lusikkaan.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt ensimmäisen ruokailun koittaessa… Laitoin pojan matkatuoliinsa (Sekin vielä, että isäni puoliso on koulutukseltaan fysioterapeutti. Siis koulukuntaa: Lasta ei saa istuttaa ennen kuin hän osaa itse nousta istumaan. Valmistelin jo mielessäni vastausta kysymykseen U:n syöttötuolissa istumisesta, mutta ilokseni sitä ei tullutkaan!), sidoin liinan kaulaan ja teippasin kulmat pöytään ja laitoin pöydälle kurkkua ja tomaattia. Ruoka oli siis sellaista, että sitä ei voinut pojalle antaa. Sinänsä oli ehkä hyväkin pysytellä tuollaisissa ”perusruuissa”, U nimittäin näppärästi poimi tutun tomaatin käteensä ja imeskeli sitä antaumuksella. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta sisäisesti nauroin ääneen. Siinäpä hämmästelivät pojan syömistaitoja! Tällä vierailulla ei muuten sitten mainittu sanallakaan U:n syöttämistä. Pieni henkinen voitto.

U on nyt siis viime päivät pysytellyt kasvis- ja hedelmälinjalla. Lähinnä on maisteltu kurkkua, tomaattia, appelsiinia ja omenaa. Uutena tuttavuutena maistettiin kiiviä, jota vaipasta päätellen päätyi hieman mahaan astikin. Yhtenä aamuna annoin U:lle kokonaisen keitetyn kananmunan puolitettuna, mutta se oli vaikea syötävä.

On sitä kananmunaa suussakin, mutta melko paljon joka puolella muuallakin. Keltuaissilppua.

U maistoi myös kuivattua aprikoosia. Se tuntui olevan kiva imeskeltävä, ei yrittänytkään pureskella sitä. Oli niin huvittavan näköistä, kun ensin U piti aprikoosista molemmin käsin kiinni ja vei sen suuhun. Imeskeli sitä hetken, kunnes tajusi että hei, eihän tähän mitään käsiä tarvii! Aprikoosi jäi suuhun ”kieleksi” ja U imeä lutkutti sitä vaikka kuinka kauan ennen kuin tipautti sen pois.

Aprikoosikieli

Tiesittekö muuten, että mistään kaupasta ei löydy tuoreita aprikooseja, persikoita tai nektariineja!?!? Voiko olla mahdollista että niitä ei oikeasti tiettyyn aikaan vuodesta ole saatavilla. Tosi tylsää, olisin halunnut antaa niitä U:lle tuoreina. Kerkeehän sitä myöhemminkin, mutta jostain syystä tässä tuntuu olevan hirveä hoppu tutustuttaa poika moniin makuihin heti. Hmmm. Nyt kun sen näin kirjoitti ja ”sanoi ääneen”, niin tajusin itsekin kuinka tyhmä ajatus tuo oikein onkaan. Mikäs kiire tässä on, vaikkei nyt neuvolan 1 uusi raaka-aine per viikko – tahdilla mennäkään, niin ei kai sitä silti tarvitse kaikkia maailman makuja ensimmäisen kuukauden aikana antaa.

Paljon olisi vielä kaikkea mielessä mutta jatkan huomenna. Meillä on yöt aina vähän mitä sattuu ja koskaan ei tiedä kuinka kauan saa nukkua, niin yritän olla valvomatta kovin myöhään. Helpommin sanottu kuin tehty!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Puuroa ja perunaa


Eilen valittelin ateriarytmiämme – tai sen puutetta. Eilinen ruoka oli lopulta valmista noin 23 aikaan, eli ei ihan kuudelta. Vähän olisi parannettavaa tässä asiassa!

Aamiaiseksi päätin tänään tehdä sitä perinteistä kaurapuuroa. Periaatteessa minua ärsyttää suunnattomasti neuvolan patistus, että puuroa pitäisi syödä joka päivä aamulla ja illalla. Olin ajatellut, että vähän niin kuin henkilökohtaisena kostona en antaisi U:lle puuroa ollenkaan. Päätin sitten kuitenkin toistaiseksi hylätä kostoni ja antaa puuroa, lähinnä koska haluan vaihtelua aamuihin ja haluan tutustuttaa U:n monipuolisesti kaikkiin ruokiin. Juuri pari päivää sittenhän kerroin jättäväni viljojen tutustuttamisen mahdollisimman myöhäiseksi, mutta kaura on luontaisesti gluteenitonta ja siksi viljoista vatsaystävällisintä. Se ei siitä syystä ole ”mustalla listallani” ja uskalsin sen ottaa jo nyt ruokailuun mukaan. (Eipä sillä että sitä nyt vielä edes niin hirveästi vatsaan päätyisi, että sillä juuri mitään väliä edes olisi.)

Minulla on aina ollut joku ihmeellinen vastenmielisyys mikropuuroihin, en tiedä miksi. Aina olen keitellyt ihan kattilapuuroa, vaikka mikro on aina talouteeni kuulunut. Jokin aika sitten aloin itse syömään riisihiutalepuuroa ja kokeilin tehdä sitä mikrossa ajansäästämiseksi ja sehän onnistui tosi hyvin! Niinpä nyt siis uskalsin tehdä mikro-kaurapuuroa itselleni ja U:lle. Onhan se nyt nopeampaa kiehauttaa se mikrossa kahdessa minuutissa kuin keitellä sitä kymmenen minuuttia hellalla. Varsinkin kun lattialla kitisee pikkupoika joka ei viihdy siellä lattialla vaan haluaisi syliin…

Osittain halusin tehdä kaurapuuroa siksi, että ajattelin tutustuttaa U:n lusikan käytön saloihin. Lusikkaa hän tykkää mutustella tyhjänä, siis sellaista muovista (silikonista??) vauvalusikkaa, joten ajattelin että täytenäkin sen suuhun saaminen ehkä onnistuisi. Itse asiassa kokeilin tosiaan sitä lusikan täyttöä jo aikaisemmin tekemäni riisihiutalepuuron kanssa, mutta se oli koostumukseltaan sellaista että se ei pysynyt lusikassa kovinkaan hyvin ja oli siksi vaikeaa U:lle syödä.

Laitoin puuron ja omenasosetta muoviselle syvälle ”vauvalautaselle”, jonka saa kiinnitettyä imukupilla pöytään. Ollaan saatu se lahjaksi ja ajattelin, että se voisi olla tähän tarkoitukseen kätevä. Kiinnitin sen U:n eteen pöydälle tarkoituksena, että poika voisi itse dipata lusikkaa sinne lautaselle. No joo.

Hmmm. Mikäs tää on? Lähteekö tää irti?
No lähtiskö tää näin irti?



Tai saisko tän suuhun!?!?

Lähtihän se irti. Jee!

Päädyin sitten täyttämään lusikan valmiiksi ja antamaan sen U:lle käteen, se toimi huomattavasti paremmin. Lusikka meni suoraan suuhun ja U tuntui tykkäävän. Tarjolla ollut banaani ei ollut yhtään niin kiinnostava kuin puuro(lautanen). Jossakin vaiheessa huomasi banaaninkin, olin tällä kertaa leikannut banaanin puoliksi ja sitten puolikkaan yläpäästä muutaman sentin kuorta pois. Tällä tavalla banaanista kuulemma tulee helpommin käsissä pideltävä. (Banaani näkyy edellisissä kuvissa) Oli se kieltämättä helpommin kädessä pysyvä ja U jopa osasi laittaa sen oikein päin suuhun! Maku/koostumus ei vaan tainnut olla mieleen.

Hyi ai tällasta yök

Iltaruoka syötiin mummun luona tällä kertaa. Ruokana oli eilen tehtyjä lihapullia ja perunamuusia sekä höyrytettyjä porkkanoita. U oli taas vähän liian väsynyt syömäpuuhiin, mutta imeskeli kuitenkin pari lusikallista perunamuusia.

Pakko tähän väliin kertoa kuinka ihana olo tänään tuli U:n syömistaidoista! Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka nuivasti muut ovat jo etukäteen suhtautuneet sormiruokailuun. Äitini, eli siis U:n mummu, kuului tähän kategoriaan. Kirjoitin tänne esimerkiksi lusikkaväittelystämme, siitä kuinka äiti oli sitä mieltä että alle 1-vuotias ei MITENKÄÄN voi osata syödä lusikalla itse. Että se on aivan MAHDOTONTA, että alle 1-vuotias saisi itse lusikalla ruokaa suuhun, vaikka sen lusikan kuinka lataisi valmiiksi. No joo. Tänään sitten mentiin mummun luokse ja U sai ruuakseen tosiaan sitä perunamuusia – valmiiksi täytetyn lusikan muodossa. Yllätys, yllätys, unohdin U:n oman lusikan kotiin. Siispä piti ottaa ihan metallinen jälkkärilusikka ja laittaa muusi siihen. Voi pojat mitä ylpeyttä tunsinkaan, kun sain äitille sanoa ”Kato” ja osottaa poikaa, joka tyynesti otti lusikan pöydältä ja vei sen suoraan suuhunsa. Ei otsan eikä posken kautta, vaan suoraan suuhun. Siitäs sait mummu!

Olen muiden sormiruokailijoiden äideiltä ymmärtänyt, että välillä on päiviä jolloin syödään vain jotain tiettyä ruoka-ainetta ja seuraavana siihen samaan ei välttämättä kosketakaan. Sehän on yksi sormiruokailun kulmakivistä, lapsen annetaan itse päättää mitä ja kuinka paljon syö – tai syökö ollenkaan. Pitäisi luottaa siihen, että lapsi itse vaistomaisesti tietää mikä on hänelle hyväksi ja mitä hän tarvitsee. Tämä nyt siis ravitsemuksesta puhuttaessa ja tietysti järki päässä. Olen tässä viikon aikana huomannut, että tämä oikeasti pitää paikkansa. Kun tarjolla oli kanaa ja possua, niin U:han suorastaan hyökkäsi niiden kimppuun eikä oikeastaan edes huomannut tarjolla olleita vihanneksia. Tänään sitten U taas ignoorasi lihapullat aivan täysin ja keskittyi vaan perunamuusin imeskelyyn. Hassua.

Ostimme muuten tänään matkasyöttötuolin U:lle, sellaisen pöytään kiinnitettävän. Sattui kivasti että juuri tänään sitten kävimme mummulassa, niin U sai ensimmäistä kertaa kokeilla uutta tuolia! Se oli tosi kätevä laittaa pöytään paikoilleen. Istuin oli U:lle vielä vähän liian iso, kotona riittää pyyhe selän taakse tukemaan vähän, mutta matkasyöttikseen tarvitsi pyyhkeen myös pyllyn alle kun muuten ei olisi ylettänyt pöytään!

Pöytään kiinnitettävä matkasyöttötuoli
Onko muuten syöttötuolille jotain muuta nimeä kuin syöttötuoli? Ei jotenkin tunnu sopivalta meidän taloudessa tuo nimi. Syömistuoli?

U on nyt sormiruokaillut tasan viikon. Kehitystä käden motoriikassa on selvästi tapahtunut, saa nyt liukkaitakin paloja – ja itse asiassa ylipäätään mitä tahansa paloja – poimittua helpommin pöydältä käteen. Suuhun tähtäämisessä U:lla ei ole ollut missään vaiheessa varsinaista ongelmaa, mutta käy sekin nyt paljon varmemmin ja nopeammin kuin viikko sitten. Viikossa U on myös alkanut pureskelemaan ruokaa imeskelemisen sijasta, saa jopa paloja irti. Irvistelee ja sylkee kuitenkin lähes kaiken vielä ulos suusta, en usko että juuri mitään on ainakaan tarkoituksellisesti nielaissut. Vaipasta on löytynyt parsakaalin hippusia ja joitain tunnistamattomia pikku möykkyjä. En ole ihan niin kiinnostunut asiasta, että olisin selvittänyt tarkemmin mitä ne olivat… Luulisin että se oli lihaa.

Tiedän että alku on tällaista ja että sen kuuluu ollakin tällaista, mutta silti tänään tuli aamiaisen jälkeen sellainen hetkellinen epätoivo, että miten tuo poika voi koskaan tällä tavalla oppia syömään?? Ei taaskaan jaksanut istua pöydässä juuri varttia pidempään ja banaaninsyöntiyritys oli mitä oli. Kolme kertaa siitä haukkasi, irvisti ja sylki palat suustaan. Ja se oli sitten siinä. Ei puhettakaan että sitä olisi suussa yrittänyt pureskella tai mitään. Tiedän että tämä on vasta harjoittelua ja makuihin ja koostumuksiin tutustumista ja että oikean syömisen aika tulee vasta myöhemmin, mutta tuntuu nyt vielä niin kaukaiselta se aika, että U ihan oikeasti söisi jotain. Ja tosiaan vähän välillä siltäkin, että tuleekohan sellaista aikaa…

Huomenna lähden U:n kanssa Keski-Suomeen U:n ukin (siis minun isän) luokse kyläilemään, pyrimme käymään siellä noin kerran kuussa. Voi olla että sinä aikana ei tule päivitettyä blogia, mutta sitten on sitäkin enemmän tekstiä tiedossa kun palataan kotiin!