Vihannesfiasko

Aamiaiseksi ajattelin tehdä tänään vaihteeksi kananmunaa ja sitten jotain hedelmää. Luin jostain kivan ja helpon kuuloisen ohjeen munakkaalle, eli yksi kananmuna ja tilkka vettä syvään kulhoon (esim Iittalan Teema), rikotaan rakenne ja 2 minuutiksi mikroon. Tein tällaisen ja se näytti tosi kivalta, mutta mikrosta tullessa oli (yllättävää kyllä) tosi kuuma. U on melko kärsimätön ruokailija, ei oikein jaksaisi odotella ruuan valmistumista. Munakas oli pakko laittaa jääkaappiin hetkeksi (note to self, seuraavalla kerralla tee munakas hyvissä ajoin etukäteen), joten päätin aloittaa hedelmällä.

Appelsiinia oli tarkoitus antaa, mutta kuinka ollakaan huomasin, että ainoa appelsiinini oli jotenkin kummallisesti pilaantunut ihan parissa päivässä! Se oli ihan pehmeä ja mädän oloinen, hyi että. Siinä meni hedelmä-suunnitelma, joten päätin antaa ihan perus kurkkua ja tomaattia munakkaan kanssa. Annoin kurkun ja tomaatin pojan eteen pöydälle. U tuijotti niitä vähän aikaa, ei koskenutkaan niihin ja alkoi kitisemään ja vinkumaan ja tuijotteli minua ja veti itseään kaarelle tuolissa. En oikein tiennyt mitä hän yritti sanoa, yleensä kaarelle vetäminen on merkki ruokailun päättymisestä, mutta eihän se ollut vielä edes alkanut!

Päätin antaa pojan istua tuolissa hetken aikaa, ainakin siihen asti että saisin munakkaan jäähdytettyä ja annettua. Laitoin kupin pohjan kokoisen munakkaan puoliksi ja annoin ensin toisen puolikkaan U:lle. No kuinka ollakaan, samalla hetkellä kun U sai munakkaan eteensä, niin kitinä loppui ja hän syöksyi sen kimppuun! Munakkaan koostumus vaikutti jotenkin pehmeältä ja löysältä, mutta lopulta se olikin tosi hyvä. Se pysyi pojan kädessä hyvin eikä mennyt ihan murusiksi.

U mussutti munakastaan onnellisena, aivan selvästi pureskeli ja nieli sitä reilusti. Söi kummatkin puolikkaat. Pöydälle/lattialle jääneistä muruista ei olisi saanut koottua edes kahdeksasosaa alkuperäisestä. Hassua kyllä näyttää siltä, että U:n pinsettiote alkaa kehittyä ennen kuin nyrkin tietoinen avaaminen. Olen luullut että se menisi toisin päin. Tämän siis lähinnä päättelin tänä aamuna siitä, että jonkun pikku palasen U pyydysti nyrkkinsä sisään eikä saanut sitä suuhun, mutta toisen pienen palan sai otettua sormenpäillä ja sai sen suuhun asti. Pienet palat ovat alkaneet kiehtoa U:ta enenevissä määrin, mutta liian pientä ei saa olla. Tuollaiset munakaskokkareet ovat sopivan kokoisia harjoituskappaleita, mutta eiliset puuro-mustikat olivat liian pieniä kiinnittääkseen huomiota.

Hassuinta tässä koko aamupalassa oli ehdottomasti se välinpitämättömyys tylsiä tavallisia kurkkua ja tomaattia kohtaan, mutta suunnaton kiinnostus munakkaaseen. En tiedä mistä tuo johtuu, aidon blw:n (baby-led weaning, englannin termi sormiruokailulle) mukaan tuo varmaan kertoisi siitä, että vauva valitsee niitä ruoka-aineita joita sillä hetkellä tarvitsee. Tämä on mielestäni tosi kiva ajatus, mutta väkisinkin suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että puolivuotias voisi ulkonäön perusteella tietää että ”tuossa vihreässä ja tuossa punaisessa ei ole yhtään proteiinia eikä rasvaa kun taas tuossa keltaisessa on paljon kumpaakin eikä yhtään hiilaria!”

Jotain siinä täytyy silti olla, miksi joku ruoka kelpaa ja joku toinen ei. Yritin syödä itse kurkkua malliksi, mutta ei auttanut. U lakkasi kitisemästä, mutta tuijotti minua kuin ajatellen ”luuletko tosiaan että tuo saisi minut syömään ton kurkun?” Ehkä todennäköisempi vaihtoehto voisi olla, että meillä on kurkkua ja tomaattia tarjolla huomattavasti useammin kuin munakasta, varsinkaan tämän aamuisen näköistä munakasta. En tiedä, mystinen on vauvan mieli!