Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, kuinka kaikki ovat
minulle kertoneet, ”kuinka nopeasti vauva kasvaa ja kehittyy”. Siispä U:n pari
ensimmäistä elinkuukautta malttamaton äiti odotti, että no milloin se lapsi
alkaa kehittymään!? Joka päivä tarkkailin poikaa silmä kovana ja mietin että no
oppiikohan se tänään jotain uutta? Kahden kuukauden kohdalla aloin olla
huolissani, kun mitään merkkejä käsien löytymisestä ei ollut. Joka puolelta
kuulin ja luin kuinka kaikkien muiden vauvat tuijottelivat haltioituneina
käsiään ja imeskelivät nyrkkejään. Ei vaan meidän U. Jotenkin tästä käsien
löytämisestä tuli koko vauvan kehityksen kulminaatiopiste, joka päivä
tarkkailin että no joko tänään? Tai mitäs jos meidän poika ei löydäkään
käsiään? Siis ollenkaan? Google lauloi, mutta sehän nyt tunnetusti harvoin
tarjoaa mieltä rauhoittavaa tietoa.
Lopulta U:n isi sitten kerran tokaisi minulle, että ”se
poika on vasta kaksi kuukautta vanha! Älä nyt turhaan odota että se huomenna
lähtisi kävelemään”. Yritin sanoa, että en minä nyt odottanut että se vielä
kävelemään lähtisi… Niitä käsiä vaan… Kun kaikki muutkin… Mutta tottahan tuo
puhui. Silloin tajusin, että poika ihan oikeasti on vasta kaksi kuukautta
vanha. Tai siis nuori. Mitä on kaksi kuukautta edes omassa elämässä, saati
sitten vaikkapa U:n iso-papan 96-vuotiaassa elämässä. Sehän on silmänräpäys.
Siitä asti olen osannut ottaa asian rennommin. Tajusin, että
vauvan nopea kehittyminen ei oikeasti tarkoita sitä, että se syntymästään
saakka joka päivä oppisi hirveästi jotain uutta. Tämäkin on varmaan niitä
asioita, että jälkeenpäin ajateltuna kaikki on käynyt kamalan nopeasti. Ja no
onhan se melko huikeata, että lapsi vuodessa kehittyy pikkuisesta puolen metrin
rääpäleestä (mahdollisesti jo) käveleväksi ja puhuvaksi pikku ihmiseksi.
Sisäistin myös useaan kertaan kuulemani fraasin siitä, että jokainen lapsi
kehittyy omassa tahdissaan. Ajattelin lopulta asian niin, että se ei tee
minusta hyvää vanhempaa jos mukamas kannustan ja oikeasti painostan lasta
kehittymään nopeammin kuin hän on siihen valmis.
Näin raskausaikana jonkun dokumentin lapsen kehittymisestä.
Se oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ohjelma, mutta päällimmäisenä siitä
jäi mieleeni se, että ihmisen lapsen ”kuuluisi” kehittyä kohdussa vielä muutama
kuukausi pitempään, mutta se ei ole fyysisesti mahdollista. Jos lapsi kasvaisi
kohdussa isommaksi, se ei mahtuisi ulos sieltä. Nyt sitten vauvaa katsellessani
tuo ohjelma palautui mieleeni ja olen päätellyt, että vauvan elämän ensimmäiset
kuukaudet se jatkaa kohdussa ”keskenjäänyttä” kehittymistään. Ja onhan tämä
ulkomaailma tietysti täysin erilainen kuin kohtu-maailma, joten varmaan se pari
kuukautta menee jo siihenkin että pikkuhiljaa totuttautuu kaikkeen uuteen.
Teoriani tueksi olen huomannut U:ssa tapahtuneen muutoksen
juurikin tässä parin kuukauden iän kohdalla. Pojasta on tullut paljon
tarkkaavaisempi ja jäntevämpi, nykyään maailma kiinnostaa niin paljon että
makuu-asento on ihan out. Sylissä pitää saada olla pystyasennossa naama
menosuuntaan ja mielellään sellaisessa mäkihyppy-etunojassa. Siitä ilmeisesti
näkee parhaiten. Nämäkin muutokset mielestäni kertovat siitä, että ensimmäiset
kuukaudet kuluvat siihen, että vauva kehittyy valmiiksi. Niinhän se menee, että
ei voi oppia uutta ennen kuin vanha on hyvin hallussa.
Tätä nykyä siis seuraan mielenkiinnolla U:n potkimista ja
huitomista enkä ole yhtään huolissaan siitä, että pojalla ei näytä olevan
aikomustakaan ikinä kääntyä edes kyljelleen. Kääntyy kun kääntyy, voisin
kuvitella että viimeistään sitten kun selällään olo alkaa ihan tosissaan
tympiä.
Niin ja ne kädet, ne löytyivät viime viikolla. En ole ehkä
koskaan ollut onnellisempi kuin silloin, kun näin U:n ensimmäistä kertaa imevän
nyrkkiään.