keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kuviteltuja huolia


Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, kuinka kaikki ovat minulle kertoneet, ”kuinka nopeasti vauva kasvaa ja kehittyy”. Siispä U:n pari ensimmäistä elinkuukautta malttamaton äiti odotti, että no milloin se lapsi alkaa kehittymään!? Joka päivä tarkkailin poikaa silmä kovana ja mietin että no oppiikohan se tänään jotain uutta? Kahden kuukauden kohdalla aloin olla huolissani, kun mitään merkkejä käsien löytymisestä ei ollut. Joka puolelta kuulin ja luin kuinka kaikkien muiden vauvat tuijottelivat haltioituneina käsiään ja imeskelivät nyrkkejään. Ei vaan meidän U. Jotenkin tästä käsien löytämisestä tuli koko vauvan kehityksen kulminaatiopiste, joka päivä tarkkailin että no joko tänään? Tai mitäs jos meidän poika ei löydäkään käsiään? Siis ollenkaan? Google lauloi, mutta sehän nyt tunnetusti harvoin tarjoaa mieltä rauhoittavaa tietoa.

Lopulta U:n isi sitten kerran tokaisi minulle, että ”se poika on vasta kaksi kuukautta vanha! Älä nyt turhaan odota että se huomenna lähtisi kävelemään”. Yritin sanoa, että en minä nyt odottanut että se vielä kävelemään lähtisi… Niitä käsiä vaan… Kun kaikki muutkin… Mutta tottahan tuo puhui. Silloin tajusin, että poika ihan oikeasti on vasta kaksi kuukautta vanha. Tai siis nuori. Mitä on kaksi kuukautta edes omassa elämässä, saati sitten vaikkapa U:n iso-papan 96-vuotiaassa elämässä. Sehän on silmänräpäys.

Siitä asti olen osannut ottaa asian rennommin. Tajusin, että vauvan nopea kehittyminen ei oikeasti tarkoita sitä, että se syntymästään saakka joka päivä oppisi hirveästi jotain uutta. Tämäkin on varmaan niitä asioita, että jälkeenpäin ajateltuna kaikki on käynyt kamalan nopeasti. Ja no onhan se melko huikeata, että lapsi vuodessa kehittyy pikkuisesta puolen metrin rääpäleestä (mahdollisesti jo) käveleväksi ja puhuvaksi pikku ihmiseksi. Sisäistin myös useaan kertaan kuulemani fraasin siitä, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Ajattelin lopulta asian niin, että se ei tee minusta hyvää vanhempaa jos mukamas kannustan ja oikeasti painostan lasta kehittymään nopeammin kuin hän on siihen valmis.

Näin raskausaikana jonkun dokumentin lapsen kehittymisestä. Se oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ohjelma, mutta päällimmäisenä siitä jäi mieleeni se, että ihmisen lapsen ”kuuluisi” kehittyä kohdussa vielä muutama kuukausi pitempään, mutta se ei ole fyysisesti mahdollista. Jos lapsi kasvaisi kohdussa isommaksi, se ei mahtuisi ulos sieltä. Nyt sitten vauvaa katsellessani tuo ohjelma palautui mieleeni ja olen päätellyt, että vauvan elämän ensimmäiset kuukaudet se jatkaa kohdussa ”keskenjäänyttä” kehittymistään. Ja onhan tämä ulkomaailma tietysti täysin erilainen kuin kohtu-maailma, joten varmaan se pari kuukautta menee jo siihenkin että pikkuhiljaa totuttautuu kaikkeen uuteen.

Teoriani tueksi olen huomannut U:ssa tapahtuneen muutoksen juurikin tässä parin kuukauden iän kohdalla. Pojasta on tullut paljon tarkkaavaisempi ja jäntevämpi, nykyään maailma kiinnostaa niin paljon että makuu-asento on ihan out. Sylissä pitää saada olla pystyasennossa naama menosuuntaan ja mielellään sellaisessa mäkihyppy-etunojassa. Siitä ilmeisesti näkee parhaiten. Nämäkin muutokset mielestäni kertovat siitä, että ensimmäiset kuukaudet kuluvat siihen, että vauva kehittyy valmiiksi. Niinhän se menee, että ei voi oppia uutta ennen kuin vanha on hyvin hallussa.

Tätä nykyä siis seuraan mielenkiinnolla U:n potkimista ja huitomista enkä ole yhtään huolissaan siitä, että pojalla ei näytä olevan aikomustakaan ikinä kääntyä edes kyljelleen. Kääntyy kun kääntyy, voisin kuvitella että viimeistään sitten kun selällään olo alkaa ihan tosissaan tympiä.

Niin ja ne kädet, ne löytyivät viime viikolla. En ole ehkä koskaan ollut onnellisempi kuin silloin, kun näin U:n ensimmäistä kertaa imevän nyrkkiään.

Elämäni pisimmät kolme kuukautta

U on sekä minun että miehen ensimmäinen lapsi. Kumpikaan meistä ei oikeastaan tiennyt edes haluavansa lapsia, ennen kuin Herra U ilmoitti tulostaan. Raskausaikana minulla ei ollut selkeää kuvaa vauvoista tai vauvan hoidosta tai ylipäätään mistään vauvoihin liittyvästä. Lähipiirissäni ei ole montaakaan vauvaa, ja niitä harvojakin olen nähnyt vasta vähän isompina. Viimeksi olen pitänyt vauvaa sylissä 21 vuotta sitten - siskoani. Etukäteen osasin jotenkin epämääräisesti ajatella, että vauvan tultua kotoa lähteminen muuttuu varmaankin hankalaksi. Että ei ehkä voisikaan enää lähteä ex tempore johonkin.

Näin jälkeen päin ajateltuna lähdin todellakin soitellen sotaan, minulla ei ihan oikeasti ollut aavistustakaan siitä mitä tämä kuuluisa vauva-arki tulisi olemaan. (Ja varmasti hyvä niin.) Eniten vauvan syntymän jälkeen hämmensi se, kuinka kiinni olen pojassa. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku voisi syödä niin usein... U on lapsi helpoimmasta päästä, ei itke turhia ja mahakivuiltakin on säästytty. Yönsä nukkuu hyvin, selvitään muutamalla heräämisellä. Hereillä ollessaan on iloinen ja hymyilevä pikku poika. Ja silti, kaikki aika menee pojan kanssa. Eihän häntä voi tietenkään mihinkään yksin jättää, joten vaikka U enenevissä määrin viihtyykin lattialla itsekseen, vaikea siinä on kovin omia juttuja alkaa tekemään. Ja loppujen lopuksi sylihän se on se paikka jossa tällainen pieni parhaiten viihtyy, tai ainakin meidän poika. Eli kiinni ollaan toisissamme, mutta hyvin olen tähän mielestäni kuitenkin sopeutunut. Pikku U on valloittava poika enkä vaihtaisi tätä nykyistä elämäämme mihinkään.

Hassuinta on, että ennakkoon pelkäämäni lähtöjen vaikeutuminen on sitten se ainoa asia joka ei ole muuttunut. U:n kanssa on (ainakin toistaiseksi) yllättävän helppo lähteä, senkun sieppaa aina valmiina olevan hoitolaukun toiseen käteen ja pojan toiseen ja eikun menoksi. Mikä kaikki sitten on muutunut? Noh... Rakastin ennen kaupungilla maleksimista, kahviloissa ja ravintoloissa istuskelua ja elokuvissa käyntiä. En nyt sano että kaikki tuo on mennyttä, mutta eihän se nyt rehellisyyden nimissä sama asia ole tehdä asioita pikkuvauvan kanssa. Välillä ikävöin entistä elämääni, sitä vapautta mikä tulee siitä ettei ole ketään muuta kuin itsensä josta pitää huolehtia.

U:n isi oli yhdistetyllä kesä- ja isyyslomalla yhteensä kuusi viikkoa U:n syntymän jälkeen. Se oli ihanaa, saatiin opetella yhdessä uutta elämää. Sitten koitti isin eka työpäivä ja äiti jäi U sylissä kotiin itkemään. Se oli ehkä kamalin hetki tämän kolmen kuukauden aikana, tajusin yhtäkkiä että minähän nyt ihan oikeasti jäin tämän pienen avuttoman lapsen kanssa tänne kahdestaan. Vaikka olin häntä jo kuusi viikkoa hoitanut ja kaikki meni rutiinilla, avuttomuus iski. Yhtäkkiä oltiin kahdestaan hiljaisessa kodissa ja edessä oli monta tuntia sitä kaksinoloa. Tuli olo, että miten minä pystyn yksin huolehtimaan tuosta nyytistä ja siitä että hänellä on kaikki hyvin. Ja että mitä me oikein kaksistaan tehtäisiin? Nyt tuntuu hassulta, mutta silloin suurin huoleni oli että mitäs jos U:lla on tosi tylsää?

Hyvinhän me se ilta selvittiin ja seuraavan illan töihinlähtö ei sitten enää ollutkaan niin kamala. Nyt isi on taas parin viikon lomalla ja nyt se tuntuu hullulta, miten se kaikki päivät ja illat täällä kotona onkin? Näin sitä vaan kaikkeen tottuu. Asia jonka huomasin hyvin pian jäätyäni U:n kanssa kahdestaan kotiin, oli tylsyys. Pitkään aikaan en oikein uskaltanut edes itse ajatella asiaa, mutta kerran sitten rohkaistuin sanomaan omalle äidilleni, että koen pienen vauvan kanssa kotona olemisen tosi puuduttavaksi ja tylsäksi. Äiti sanoi, että hän muistaa ajatelleensa ihan samoin minun kanssa kotona ollessaan. Äidin kanssa asiasta keskusteltuani uskaltauduin miettimään asiaa itsekseni enemmänkin, jotenkin koin tuollaisen tylsyyden tunteen tunnustamisen tabuksi ja vaiettavaksi asiaksi. Että niin ei saisi tuntea.

Mutta niin se vaan on. En oikein pidä tästä pikkuvauva-ajasta, vaan odotan malttamattomana että U kasvaisi ja alkaisi olla "seurallisempi". Ärsyynnyn suunnattomasti siitä, että jokainen kenelle olen tämän sanonut on tokaissut vastaan "Nauti nyt tästä ajasta, se menee niin kamalan nopeasti! Lapset kasvaa niin äkkiä että ei huomaakaan, ne on pieniä ihan vaan hetken!". Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ymmärtänyt, että minä ihan oikeasti odotan tosi paljon sitä, että U kasvaa ja että se pikkuvauvavaihe loppuu. Tätä nykyä nautin jo huomattavasti paljon enemmän pojan kanssa olemisesta, hän kun on pikkuhiljaa alkanut ottaa enemmän kontaktia ja juttelee jo kovasti. Tästäkin syystä innolla odotan, että kehityksen virstanpylväitä aletaan pikkuhiljaa saavuttaa.

Niin ja mitä siihen tulee, että "Nauti nyt tästä ajasta kun se menee niin kamalan nopeasti!". Ei se mene. Kuten otsikko kertoo, nämä kolme kuukautta ovat olleet elämäni pisimmät. Tuntuu, kuin U olisi ollut täällä meidän kanssa jo vaikka kuinka pitkään, hämmästyn joka kerta kun tajuan että poika on vasta kohta kolme kuukautta! Eihän se voi olla mahdollista. Olen tullut siihen tulokseen, että jälkikäteen ajateltuna aika menee kamalan nopeasti ja vauva kehittyy hirveätä vauhtia, mutta tässä hetkessä kun sitä aikaa elää... Juu ei mene aika ihan niin nopeasti.

tiistai 28. elokuuta 2012

Keitä me ollaan

Olen viime päivinä lukenut paljon muiden kirjoittamia blogeja, lähinnä sormiruokailua käsitteleviä. Innostuin tosissani sormiruokailun ajatuksesta ja päätin alkaa soveltamaan sitä oman lapseni kanssa - sitten kolmen kuukauden päästä. Hyvissä ajoin siis liikkeellä. No joka tapauksessa. Huomasin, että ensinnäkään en löytänyt kovin montaa varsinaista sormiruokablogia ja jokaisessa blogin päähenkilö oli jo reilusti ainakin toisella vuodella, eipä sillä että se varsinaisesti mitään haittaisi, eihän asia sinänsä vanhene. Ehkä sen takia ylipäätään kiinnitin asiaan huomiota, että minua tällä hetkellä kiinnostaa nimenomaan sormiruokailun alkuvaiheet ja niitä käsitteleviä postauksia olisin voinut lukea paaaaaaljon enemmänkin.

Toiseksi, itseäni kiinnostaa tavattoman paljon lapsen kehitys ensimmäisen vuoden aikana. Tietysti sormiruokablogeissa näitäkin asioita sivutaan, mutta en törmännyt varsinaisesti sellaiseen blogiin jossa olisi kiinnitetty erityistä huomiota asiaan.

No, ottaen huomioon että rakastan kirjoittamista, päätin tehdä itse blogin jossa yhdistyisivät nämä kaksi asiaa. Blogin tavoitteena on ennen kaikkea toimia minulle itselleni "päiväkirjana" ja paikkana jonne voin kirjoittaa ajatuksiani, mutta toivon myös että joku mahdollinen lukija löytäisi minun blogistani vastauksia kysymyksiinsä ja tiedonjanoonsa, kuten minä olen löytänyt muiden blogeista! Haluan yrittää raportoida asioista tarkasti ja tiiviisti, päivittäisiä postauksia en lupaa mutta siihen pyrin. Onhan se kiva kun on paikka jossa saa luvan kanssa jaaritella lapsukaisestaan ja siitä mitä kaikkea hän tänään on oppinut.

Eli keitä me sitten ollaan? Blogin päätähti on Herra U, melkein tasan kolmen kuukauden ikäinen pikku poika. Blogia kirjoittaa U:n 29-vuotias äiti. Perheeseen kuuluu myös isi, jolla tosin ei ole tämän blogin kanssa mitään tekemistä. Perheemme asuu pääkaupunkiseudulla. Isi on iltapainotteisessa työssä, mikä tarkoittaa sitä että U viettää äidin kanssa suurimman osan ajastaan. U on luonteeltaan kiltti ja hymyilevä lapsi, ei kitise turhia. Hän siis on perheemme ensimmäinen lapsi ja näin ollen kaikki on uutta ja ihmeellistä.

Mielessä vilisee jo vaikka kuinka paljon blogipostauksien aiheita, huomenna pitää niitä sitten alkaa kirjoittamaan ylös. Luvassa ainakin tiivistelmä U:n tähän astisesta elämästä sekä raportti sormiruokailun valmistelusta. Yhdeksi otsikoksi suunnitteilla on "Esikoisäidin höyrähdys", pitäen sisällä asiaa esimerkiksi siitä,  että pojallamme on jo oma kirjahylly...