U on sekä minun että miehen ensimmäinen lapsi. Kumpikaan meistä ei oikeastaan tiennyt edes haluavansa lapsia, ennen kuin Herra U ilmoitti tulostaan. Raskausaikana minulla ei ollut selkeää kuvaa vauvoista tai vauvan hoidosta tai ylipäätään mistään vauvoihin liittyvästä. Lähipiirissäni ei ole montaakaan vauvaa, ja niitä harvojakin olen nähnyt vasta vähän isompina. Viimeksi olen pitänyt vauvaa sylissä 21 vuotta sitten - siskoani. Etukäteen osasin jotenkin epämääräisesti ajatella, että vauvan tultua kotoa lähteminen muuttuu varmaankin hankalaksi. Että ei ehkä voisikaan enää lähteä ex tempore johonkin.
Näin jälkeen päin ajateltuna lähdin todellakin soitellen sotaan, minulla ei ihan oikeasti ollut aavistustakaan siitä mitä tämä kuuluisa vauva-arki tulisi olemaan. (Ja varmasti hyvä niin.) Eniten vauvan syntymän jälkeen hämmensi se, kuinka kiinni olen pojassa. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku voisi syödä niin usein... U on lapsi helpoimmasta päästä, ei itke turhia ja mahakivuiltakin on säästytty. Yönsä nukkuu hyvin, selvitään muutamalla heräämisellä. Hereillä ollessaan on iloinen ja hymyilevä pikku poika. Ja silti, kaikki aika menee pojan kanssa. Eihän häntä voi tietenkään mihinkään yksin jättää, joten vaikka U enenevissä määrin viihtyykin lattialla itsekseen, vaikea siinä on kovin omia juttuja alkaa tekemään. Ja loppujen lopuksi sylihän se on se paikka jossa tällainen pieni parhaiten viihtyy, tai ainakin meidän poika. Eli kiinni ollaan toisissamme, mutta hyvin olen tähän mielestäni kuitenkin sopeutunut. Pikku U on valloittava poika enkä vaihtaisi tätä nykyistä elämäämme mihinkään.
Hassuinta on, että ennakkoon pelkäämäni lähtöjen vaikeutuminen on sitten se ainoa asia joka ei ole muuttunut. U:n kanssa on (ainakin toistaiseksi) yllättävän helppo lähteä, senkun sieppaa aina valmiina olevan hoitolaukun toiseen käteen ja pojan toiseen ja eikun menoksi. Mikä kaikki sitten on muutunut? Noh... Rakastin ennen kaupungilla maleksimista, kahviloissa ja ravintoloissa istuskelua ja elokuvissa käyntiä. En nyt sano että kaikki tuo on mennyttä, mutta eihän se nyt rehellisyyden nimissä sama asia ole tehdä asioita pikkuvauvan kanssa. Välillä ikävöin entistä elämääni, sitä vapautta mikä tulee siitä ettei ole ketään muuta kuin itsensä josta pitää huolehtia.
U:n isi oli yhdistetyllä kesä- ja isyyslomalla yhteensä kuusi viikkoa U:n syntymän jälkeen. Se oli ihanaa, saatiin opetella yhdessä uutta elämää. Sitten koitti isin eka työpäivä ja äiti jäi U sylissä kotiin itkemään. Se oli ehkä kamalin hetki tämän kolmen kuukauden aikana, tajusin yhtäkkiä että minähän nyt ihan oikeasti jäin tämän pienen avuttoman lapsen kanssa tänne kahdestaan. Vaikka olin häntä jo kuusi viikkoa hoitanut ja kaikki meni rutiinilla, avuttomuus iski. Yhtäkkiä oltiin kahdestaan hiljaisessa kodissa ja edessä oli monta tuntia sitä kaksinoloa. Tuli olo, että miten minä pystyn yksin huolehtimaan tuosta nyytistä ja siitä että hänellä on kaikki hyvin. Ja että mitä me oikein kaksistaan tehtäisiin? Nyt tuntuu hassulta, mutta silloin suurin huoleni oli että mitäs jos U:lla on tosi tylsää?
Hyvinhän me se ilta selvittiin ja seuraavan illan töihinlähtö ei sitten enää ollutkaan niin kamala. Nyt isi on taas parin viikon lomalla ja nyt se tuntuu hullulta, miten se kaikki päivät ja illat täällä kotona onkin? Näin sitä vaan kaikkeen tottuu. Asia jonka huomasin hyvin pian jäätyäni U:n kanssa kahdestaan kotiin, oli tylsyys. Pitkään aikaan en oikein uskaltanut edes itse ajatella asiaa, mutta kerran sitten rohkaistuin sanomaan omalle äidilleni, että koen pienen vauvan kanssa kotona olemisen tosi puuduttavaksi ja tylsäksi. Äiti sanoi, että hän muistaa ajatelleensa ihan samoin minun kanssa kotona ollessaan. Äidin kanssa asiasta keskusteltuani uskaltauduin miettimään asiaa itsekseni enemmänkin, jotenkin koin tuollaisen tylsyyden tunteen tunnustamisen tabuksi ja vaiettavaksi asiaksi. Että niin ei saisi tuntea.
Mutta niin se vaan on. En oikein pidä tästä pikkuvauva-ajasta, vaan odotan malttamattomana että U kasvaisi ja alkaisi olla "seurallisempi". Ärsyynnyn suunnattomasti siitä, että jokainen kenelle olen tämän sanonut on tokaissut vastaan "Nauti nyt tästä ajasta, se menee niin kamalan nopeasti! Lapset kasvaa niin äkkiä että ei huomaakaan, ne on pieniä ihan vaan hetken!". Kukaan ei ole vielä toistaiseksi ymmärtänyt, että minä ihan oikeasti odotan tosi paljon sitä, että U kasvaa ja että se pikkuvauvavaihe loppuu. Tätä nykyä nautin jo huomattavasti paljon enemmän pojan kanssa olemisesta, hän kun on pikkuhiljaa alkanut ottaa enemmän kontaktia ja juttelee jo kovasti. Tästäkin syystä innolla odotan, että kehityksen virstanpylväitä aletaan pikkuhiljaa saavuttaa.
Niin ja mitä siihen tulee, että "Nauti nyt tästä ajasta kun se menee niin kamalan nopeasti!". Ei se mene. Kuten otsikko kertoo, nämä kolme kuukautta ovat olleet elämäni pisimmät. Tuntuu, kuin U olisi ollut täällä meidän kanssa jo vaikka kuinka pitkään, hämmästyn joka kerta kun tajuan että poika on vasta kohta kolme kuukautta! Eihän se voi olla mahdollista. Olen tullut siihen tulokseen, että jälkikäteen ajateltuna aika menee kamalan nopeasti ja vauva kehittyy hirveätä vauhtia, mutta tässä hetkessä kun sitä aikaa elää... Juu ei mene aika ihan niin nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti