Puuro pojan tiellä pitää

Eilisen aamumunakkaan jälkeen U ei suostunut loppupäivänä laittamaan suuhunsa mitään. Tai no tissiä useasti, mutta ei mitään kiinteää. Epäilen, että meille on rantautunut tiheän imun kausi. Merkit ovat melko selvät, tai siis käytös tissillä samanlaista kuin muistaakseni oli edellisellä kerralla 3 kk ikäisenä. Tissille siis halutaan usein mutta sitten imetään kunnolla vain hetki ja sitten alkaa venkoilu. Tissistä irrotetaan ja taas hamutaan ja irrotetaan ja hamutaan… Irrottamiseen liittyy aina kitinää ja itkua, poika oikein dramaattisesti heittäytyy taaksepäin kädet levällään ja nyyhkyttää. Sitten tyynesti hamuaa tissin takaisin suuhun, pari imaisua ja taas heittäydytään.

Edellisellä kerralla olin huolissani, että tarkoittaako tuo että mulla ei maito riitä!? U vaikuttaa siinä tilanteessa nälkäiseltä tai siltä että tissistä ei tule maitoa. Muistan viimeksi maininneeni tuosta neuvolassakin, josta vastaukseksi sain, että pitää sitten kiinteitä aloittaa jos tuntuu siltä ettei maito riitä. Niin. Luulisi niiden neuvolassa tietävän milloin yleensä on tiheän imun kausia ja millaista käytöstä vauvoilla silloin on. Vai onkohan U ainoa joka käyttäytyy noin?

Oli miten oli, nyt en enää osaa olla huolissani maidon riittävyydestä. Poika on iloinen eikä syömisen väliaikoina mitenkään nälkäisen oloinen. Olenkin alkanut lyödä vaan tutin suuhun kun se venkoilu alkaa, saa toki syödä niin paljon kuin haluaa, mutta en aio huvitutiksi ruveta. Kun U:lle laittaa tuossa tilanteessa tutin suuhun, pojan koko naama mutristuu armottomaan itkuilmeeseen ja oikein näkee kuinka hän vetää syvään henkeä ja alkaa itkeä oikein lohdutonta itkua. Sitten kun hänet nostaa syömisasennosta ylös, niin itku haihtuu hetkessä.

Tätä kirjoittaessa tajuan tosi selvästi kuinka paljon tilanteeseen sopeutumista on tapahtunut. Tai jotenkin sellaista varmuutta vauvan kanssa olemiseen tullut lisää. Kolme kuukautta sitten olin tällaisessa tilanteessa alistunut tilanteeseen ja sitä mieltä, että eihän vauvalle voi mitään vaan pitää vaan hypätä sen pillin mukaan. Nyt jotenkin tuntuu, että vauvakin on ihminen eikä se rikki mene vaikkei aina saakaan tahtoaan läpi, siis asioissa kuten lattialta syliin pääsy heti paikalla tai tissillä huvikseen roikkuminen. Päinvastoin uskon, että vauvalle tekee ihan hyvää oppia jo heti pienestä pitäen vähän kärsivällisyyttä ja pettymyksien sietämistä. Niitä taitoja kuitenkin tarvitaan myöhemminkin elämässä.

No niin, takaisin ruokailuun. Luisuin jotenkin kummallisesti taas sivupoluille. Eli siis ruoka ei ole oikein maistunut. En tiedä mistä syystä, voi olla tuo tiheä imu tai voi olla että tulee taas hampaita. Mietin sitäkin, että onko jo se aika että palat alkavat olla liian isoja. Ajattelin huomenna kokeilla vähän jotain erimuotoisia ja -kokoisia paloja. Ja ostin TalkMuruja! Luin eräästä vauvasta, joka oli 6,5 kk vanhana oppinut kahdessa päivässä pinsettiotteen kun hänelle oli tarjottu noita Muruja. Ei sillä, että U:lla olisi mikään kiire oppia pinsettiotetta, mutta se taitaa olla ihan totta että eihän sitä oikein voi oppia jos ei ole mitään millä harjoitella.

Tänään aamulla U söi kaurapuuroa mustikoilla. Sitä syötiin myös toissa-aamuna, silloin olin illalla ottanut mustikat sulamaan ja sitten aamulla otin ensin lusikkaan puuroa ja tökkäsin siihen pari mustikkaa. Tämä taktiikka toimi ihan ok, kunnes puuro jäähtyi niin paljon että se muuttui ihan tönköksi. Sen jälkeen se ei nimittäin enää pysy liimattuna kiinni lusikassa, mikä on tarpeen ainakin U:n syödessä. Lusikka kun ei aina mene ihan oikeinpäin sinne suuhun…

Voi olla että olen tehnyt liian paksua puuroa, tänä aamuna tein siitä vähän löysempää ja laitoin mustikat jäisinä suoraan pakkasesta sekaan. Tämä taktiikka oli paljon parempi, puuro jäähtyi tosi hyvin ja nopeasti ja pysyi lusikassa paljon paremmin. Ja mustikatkin pysyivät kyydissä mukana kun olivat kunnolla puuron seassa. Puuro maistui U:lle tosi hyvin, söi monta lusikallista. Tänään mustikatkin olivat selkeästi kiinnostavampia kuin edellisellä kerralla, U keskittyneesti yritti saada niistä otetta. Eli alkaa se pinsettiote sieltä löytyä! Sitten kun lusikasta syöminen ei enää jaksanut kiinnostaa, tein jotain mitä ilmeisesti melko harva äiti tekee… Kumosin nimittäin loput puurot pöydälle pojan eteen, ajattelin että sitä voisi olla kiva sormeilla :D Olihan sitä, U jopa sai puuroa vähän syötyä sormin, mistä olin tosi yllättynyt. Niinhän se menee, että ei pitäisi lapsen puolesta olettaa mitä hän osaa ja ei osaa, vaan antaa hänen kokeilla kaikkea.

Kun lopetettiin ruokailu, mustikoita oli harsovirityksestä huolimatta joka paikassa. Naama ja kädet nyt on ihan selviö. Pöytä, lattia tai tuoli ei haittaa, mutta jotenkin mustikkaa oli päätynyt myös U:n pepun alle ja rinnuksille ja jokunen yksilö oli myös kiinnittynyt kylkeen. Tuloksena vaatteiden vaihto heti aamusta ja lopulta minäkin olin ihan mustikassa. Eihän sotku vaarallista ole, mutta ärsyttävää! 

Olen viime aikoina miettinyt, minkä ikäisenä lapsi alkaa ymmärtää puhetta. Luulen että huomaan sen U:n kohdalla melko helposti sitten kun se aika koittaa (se ei ole vielä). Hän siis syö puuronsa siten, että minä täytän lusikan valmiiksi ja annan sen pojalle joka laittaa sen itse suuhun ja sitten pureskelee sitä innokkaasti. Totuuden nimessä on sanottava, että en ole varma onko se ollenkaan se lusikan sisältö mikä saa sen lusikan menemään suuhun, sen verran innokkaasti U pureskelee myös tyhjää lusikkaa. 

No, kuitenkin aina kun lusikka tyhjenee, ojennan käteni lusikkaa kohden ja sanon ”Antaisitko lusikan niin äiti täyttää sen? Äiti laittaa siihen lisää puuroa”, tai jotain vastaavaa. Joudun kuitenkin ihan ottamaan lusikan pojan kädestä, vaikkakin hän sen antaa ottaa yllättävän helposti. Mutta saman tien kun lusikka lähtee hänen kädestään, alkaa hirveä parku! Itku loppuu vastaavasti siinä vaiheessa, kun ojennan täytettyä lusikkaa takaisin ja U saa sen taas käteensä. Tosi turhauttavaa kun tämä tapahtuu joka kerta kun syödään puuroa ja joka kerta kun täytän lusikan! Luulisi että tyhmempikin olisi jo oppinut, että mikä oikein on homman juju. Tai sitten U tajuaa täydellisesti mitä tapahtuu, mutta ei vaan tykkää siitä että lusikka lähtee kädestä. Hmm. Kumpi sitten on parempi…

Vihannesfiasko

Aamiaiseksi ajattelin tehdä tänään vaihteeksi kananmunaa ja sitten jotain hedelmää. Luin jostain kivan ja helpon kuuloisen ohjeen munakkaalle, eli yksi kananmuna ja tilkka vettä syvään kulhoon (esim Iittalan Teema), rikotaan rakenne ja 2 minuutiksi mikroon. Tein tällaisen ja se näytti tosi kivalta, mutta mikrosta tullessa oli (yllättävää kyllä) tosi kuuma. U on melko kärsimätön ruokailija, ei oikein jaksaisi odotella ruuan valmistumista. Munakas oli pakko laittaa jääkaappiin hetkeksi (note to self, seuraavalla kerralla tee munakas hyvissä ajoin etukäteen), joten päätin aloittaa hedelmällä.

Appelsiinia oli tarkoitus antaa, mutta kuinka ollakaan huomasin, että ainoa appelsiinini oli jotenkin kummallisesti pilaantunut ihan parissa päivässä! Se oli ihan pehmeä ja mädän oloinen, hyi että. Siinä meni hedelmä-suunnitelma, joten päätin antaa ihan perus kurkkua ja tomaattia munakkaan kanssa. Annoin kurkun ja tomaatin pojan eteen pöydälle. U tuijotti niitä vähän aikaa, ei koskenutkaan niihin ja alkoi kitisemään ja vinkumaan ja tuijotteli minua ja veti itseään kaarelle tuolissa. En oikein tiennyt mitä hän yritti sanoa, yleensä kaarelle vetäminen on merkki ruokailun päättymisestä, mutta eihän se ollut vielä edes alkanut!

Päätin antaa pojan istua tuolissa hetken aikaa, ainakin siihen asti että saisin munakkaan jäähdytettyä ja annettua. Laitoin kupin pohjan kokoisen munakkaan puoliksi ja annoin ensin toisen puolikkaan U:lle. No kuinka ollakaan, samalla hetkellä kun U sai munakkaan eteensä, niin kitinä loppui ja hän syöksyi sen kimppuun! Munakkaan koostumus vaikutti jotenkin pehmeältä ja löysältä, mutta lopulta se olikin tosi hyvä. Se pysyi pojan kädessä hyvin eikä mennyt ihan murusiksi.

U mussutti munakastaan onnellisena, aivan selvästi pureskeli ja nieli sitä reilusti. Söi kummatkin puolikkaat. Pöydälle/lattialle jääneistä muruista ei olisi saanut koottua edes kahdeksasosaa alkuperäisestä. Hassua kyllä näyttää siltä, että U:n pinsettiote alkaa kehittyä ennen kuin nyrkin tietoinen avaaminen. Olen luullut että se menisi toisin päin. Tämän siis lähinnä päättelin tänä aamuna siitä, että jonkun pikku palasen U pyydysti nyrkkinsä sisään eikä saanut sitä suuhun, mutta toisen pienen palan sai otettua sormenpäillä ja sai sen suuhun asti. Pienet palat ovat alkaneet kiehtoa U:ta enenevissä määrin, mutta liian pientä ei saa olla. Tuollaiset munakaskokkareet ovat sopivan kokoisia harjoituskappaleita, mutta eiliset puuro-mustikat olivat liian pieniä kiinnittääkseen huomiota.

Hassuinta tässä koko aamupalassa oli ehdottomasti se välinpitämättömyys tylsiä tavallisia kurkkua ja tomaattia kohtaan, mutta suunnaton kiinnostus munakkaaseen. En tiedä mistä tuo johtuu, aidon blw:n (baby-led weaning, englannin termi sormiruokailulle) mukaan tuo varmaan kertoisi siitä, että vauva valitsee niitä ruoka-aineita joita sillä hetkellä tarvitsee. Tämä on mielestäni tosi kiva ajatus, mutta väkisinkin suhtaudun hieman epäilevästi siihen, että puolivuotias voisi ulkonäön perusteella tietää että ”tuossa vihreässä ja tuossa punaisessa ei ole yhtään proteiinia eikä rasvaa kun taas tuossa keltaisessa on paljon kumpaakin eikä yhtään hiilaria!”

Jotain siinä täytyy silti olla, miksi joku ruoka kelpaa ja joku toinen ei. Yritin syödä itse kurkkua malliksi, mutta ei auttanut. U lakkasi kitisemästä, mutta tuijotti minua kuin ajatellen ”luuletko tosiaan että tuo saisi minut syömään ton kurkun?” Ehkä todennäköisempi vaihtoehto voisi olla, että meillä on kurkkua ja tomaattia tarjolla huomattavasti useammin kuin munakasta, varsinkaan tämän aamuisen näköistä munakasta. En tiedä, mystinen on vauvan mieli!

Broileria syömässä

Olen saanut U:n isiltä palautetta blogistani. Ensinnäkin edellinen appelsiini-postaukseni kirvoitti valtaisat vastaväitteet aiheesta, että appelsiinia ei voi kutsua ’aplariksi’. Aplari on kuulemma appelsiinimehu, ei appelsiini. Luonnollisesti olen tästä asiasta täysin eri mieltä. Lisäksi kuulemma aplari on tosi tyhmä sana jota ei saa käyttää. Selvä. Toinen palaute koski sitten kirjoitustyyliäni, toistan itseäni ilmeisesti liikaa. Kuulemma silmiä särki lukea tekstiäni, kun siinä koko ajan vilisi U, U, U, U, U jne. Pyydän saada huomauttaa, että blogi on paikka jonne blogin omistaja voi kirjoittaa ihan mitä mieli tekee. Blogin hyviä puolia on myös se, että kenenkään ei ole pakko lukea sitä jos ei halua! Siis en todellakaan ole istuttanut U:n isiä tuoliin ja pakottanut lukemaan, vaan ihan itse hän on kirjoituksiani käynyt urkkimassa. Että terveisinä U:n isille, mielestäni siinä meni valitusoikeus! Asia käsitelty. Piste.

Takaisin sormiruokailuun. Tänään söimme U:n kanssa iltaruuaksi broilerin koipia (tai nuijia?). Kuvia koneelle laittaessani huomasin, että hauskaa kyllä on tasan kuukausi siitä kun edellisen kerran söimme niitä! Hurjaa muutosta syömistaidoissa on kyllä tapahtunut. Viimeksi ruokailua oli takana kolme päivää, tällä kertaa kuukausi ja kolme päivää. Viimeksi U lähinnä imeskeli broileria, tällä kertaa syömismentaliteetti oli tämä:

Broileria järsimässä (Huomatkaa pojan hiuslook!)

Broilerin maustaminen on mielestäni aina jotenkin ongelmallista. Yleensä olen laittanut vaan mausteet lihan päälle, mutta silloin maustuu vain lihan pinta. Yleensä varsinkin broilerin koivissa on nahka päällä, joten silloinhan sitä tulee maustaneeksi nahan, jota itse ainakaan en edes syö. Tällä kertaa päätin kokeilla jonkinlaista öljy-maustetahnaa, jonka voisin sivellä koipiin. Tämä oli siis ihan ex tempore-kokeilu, ei ole aikaisemmin tullut mieleenkään että niinkin voisi tehdä.

Laitoin seokseen oliiviöljyä, reilun puolikkaan sitruunan mehun, melko reilusti mustapippurirouhetta, vähän chilijauhetta, reilusti yrttisekoitusta, jonkun verran jauhettua inkivääriä ja currya. Sekoitin ja vetelin pullasudilla broiskujen päälle. (En muuten tiedä onko ’broisku’ sallittujen sanojen joukossa. No, se selvinnee.) Otin tällä kertaa nahat pois koivista joten mausteita ei mennyt hukkaan. Heitin loput seoksesta vuoan pohjalle ja lisäksi vähän vettä sinne. Paistoin uunissa vajaan tunnin, lämpötilaa en osaa sanoa koska meillä on kaasu-uuni. Siinä lämpöä oli ~200 astetta, mutta luulen että se olisi sähköuunissa liikaa.

Kanoista tuli ihania! Oliiviöljy oli selvästi se salaisuus, seos ei palanut koipien päälle kuten usein käy jos siinä on pelkkiä mausteita. Lisäksi mausteet imeytyivät ihanasti koiven sisäänkin, eli liha maustui kokonaan. Oli ihan taivaallisen hyvää. U sai yhden koiven josta poistin ruston luun päästä ja sen pienen terävän luun joka on isoa luuta ”vasten”. Luitte tuosta edeltä mitä mausteseoksessa oli, eli se ei todellakaan ollut mikään mieto seos. Ei nyt mikään tulinenkaan, mutta kivan mausteinen ja sitruunainen. U rakasti sitä. Ennen kun U alkoi järsiä koipea, hän imeskeli sen puhtaaksi mausteista. Hassu poika.

Lisukkeena meillä kummallakin oli höyrytettyjä parsakaalia ja porkkanaa. Valmistusvaiheessa U oli niin kiinnostunut parsakaalista, että sai maistaa sitä vähän raakanakin. Se ei tainnut olla kovin hyvää. Ruokaillessa huomasin taas kerran, että lisukkeet olivat ihan toisarvoisessa asemassa lihaan verrattuna. Lihaa poika järsi tällä kertaa oikein kunnolla, ehkä kun luusta saa niin hyvä otteen niin on helppo järsiä. Osan sylki ulos mutta varmasti meni jotain mahaankin asti.

Yritän joka aterian yhteydessä muistaa antaa U:lle vettä juotavaksi. Mausteisen ruuan jälkeen se on onneksi helppo muistaa kun itseäkin janottaa. Olen ostanut U:lle Ikealta muovisia snapsilasin kokoisia ”laseja”. Paketissa on 8 lasia, joista 4 jalallista ja 4 jalatonta. Aluksi käytin jalattomia versioita, mutta äskettäin tajusin että itse asiassa on kätevämpää käyttää jalallista. Saan itse hyvän otteen jalasta jolloin voin pitää lasista kiinni ja silti antaa U:n juoda ”itse”. Välillä annan pojan kokeilla ihan kokonaan itse juomista, siitähän sitä kai oppii kun huomaa että vesi valuu pöydälle/paidalle, kun lasia kallistaa eikä ole suu alla.

U tykkää tosi paljon juomisesta ja kulauttelee vettä innoissaan päästellen samalla ”häääh”-ääniä. Luulen että kylmä vesi tuntuu hassulta nielussa. Ihan täysin omin käsin pojan juominen ei vielä suju…

Vähän oli hukassa, että kummin päin se vesi siellä lasissa parhaiten pysyy

Onneksi tänään oli kyseessä iltaruoka ja päästiin heti syömisen jälkeen ottamaan litimärät vaatteet pois päältä ja lämpimään suihkuun.

Asiasta viidenteen. Olen ihan helisemässä tämän ruokailun ja ateriarytmin kanssa. Eilen huokailin U:n isille että kyllä se purkkisoseiden syöttäminen olisi vaan niin paljon helpompaa, kun ei tarvitsisi tehdä erikseen sitä ruokaa. U on nyt siirtynyt kolmista päiväunista kaksiin, mutta ei silti jaksa olla hereillä kuin korkeintaan 3-4 tuntia kerrallaan. Tästä sellaista oikeasti pirteää aikaa on ehkä 1-1½ tuntia heräämisen jälkeen. Ruokailun pitäisi siis sijoittua tuohon aikaan jos siitä haluaisi saada eniten irti. Tämä tarkoittaa, että ruuan pitäisi olla valmiina oikeastaan silloin kun U herää, tai ainakin hyvää vauhtia tulossa. Olen sen verran laiska, että tuntuu tosi vaikealta ”uhrata” pojan päiväuniajat ruuanlaittoon, silloin on niin kiva pitää omaa aikaa. Näitä ensimmäisen lapsen hienouksia, en usko että toisen lapsen kanssa olisi tällaista ongelmaa…

Niin ja siis kun hyvin usein olen kahdestaan U:n kanssa U:n isin työaikojen takia, niin se jotenkin vielä hankaloittaa asiaa. Ollaan taidettu nyt jo hemmotella poika pilalle, kun hän ei oikein halua aina viihtyä itsekseen. Ruuan tekeminen kitisevän vauvan kanssa ei ole mitenkään mun lempijuttujani. Siispä nämä kaikki hyvät syyt yhteenlaskettuna tulee valitettavan usein eilisen kaltaisia päiviä, jolloin U:n päivän ruokailut koostuivat lounaasta jolloin poika sai syödäkseen omenaa. Surkeata. Sitä edellisenä päivänä U ei saanut koko päivänä kiinteän ruuan murustakaan. Onnetonta.

Tiedän liian hyvin sen, että ”maito on vauvan pääasiallinen ravinnonlähde vielä monen kuukauden ajan” jne. Tuon hokeman turvin voi hyvin luistaa muutamasta ruokailukerrasta jos on pakko… En tiedä miten sitä saisi itsensä sellaiseen draiviin tämän asian kanssa, että ottaisi oikein asiakseen tarjota sen kolme ateriaa joka ainoa päivä huolimatta siitä, mitä muuta ohjelmaa on. Näinhän sitä täytyy kuitenkin alkaa jossain vaiheessa tekemään! Eihän se sitten enää käy, että U ei saa koko päivänä mitään kiinteää ruokaa, kun se yhtäkkiä onkin pääasiallinen ravinnonlähde. No olipa taas kamala jo pelkkä ajatuskin. Mutta siis tajusitte pointin varmasti.

Tuntuu toisaalta että nyt on vielä helppoa, kun voi antaa pojalle vaikka sitä omenaa lounaaksi ja se on ihan tyytyväinen. Entäs sitten, kun pitää oikeasti tehdä ihan oikeaa ruokaa kaksi kertaa päivässä? Toisaalta tämäkin vaihe tuntuu sitten hankalalta, jos vaikka ollaan vieraisilla jossain, niin tuntuu vähän turhalta alkaa virittämään pojan syömisvarustusta kun ei oikeastaan tarvitse. Että toisaalta se aika kun U tosissaan alkaa syömään voi olla jopa helpompaa, sitten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä ja tarjota sitä ruokaa säännöllisesti.

Meillä on viime aikoina ollut vähän taukoa uusien ruoka-aineiden suhteen. Ei varsinaisesti mistään erityisestä syystä, en vain ole saanut aikaiseksi ostaa ja keksiä kuinka valmistaa jotain erikoisempaa tuotetta, tai siis meidän perusruokavalioon kuulumatonta tuotetta. Erikoisempien hedelmien suhteen on sitten se ongelma, että ”avaamisen” jälkeen ne pitäisi käyttää nopeasti. Esimerkiksi avokadoa haluaisin tarjota U:lle useammin, mutta se menee niin nopeasti huonoksi että melkein pitäisi käyttää kaikki kerralla.

Pääsääntöisesti U syö nykyään aamulla kaurapuuroa ja mangososetta tai kananmunaa tai kasviksia kuten kurkkua ja tomaattia tai sitten hedelmää kuten kiiviä, appelsiinia, luumua tai omenaa. Hedelmistä U on maistanut myös banaania (ei oikein tykkää joko mausta tai suutuntumasta), päärynää (tosi liukas, vaikea saada pysymään kädessä) ja mandariinia (tai mikä satsuma olikaan, U ei oikein ymmärtänyt sen päälle). Lisäksi kuivattua aprikoosia ja taatelia on maistettu, niistä U tykkäsi, taisivat olla kivan makeita.

Lounaalla ja päivällisellä yritän tarjota aina jotain lihaa ja kasvista. Lihoista U on syönyt broileria, possua ja nautaa ja sitten tietysti jauhelihasta tehtyjä pullia tai pötkylöitä. Käytän melko paljon tiettyjä kasviksia, joten yleensä lisukkeena on kesäkurpitsaa, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa tai paprikaa. Yleensä kahta noista (välillä kolmeakin, mutta se tuntuu olevan liikaa valinnanvaraa) ja yleensä höyrytettynä. Pari kertaa olen tehnyt uunijuureksia, eli bataattia, perunaa ja porkkanaa. Kerran on tehty perunamuusia, suolattomana ja veteen, yök. Siis kun meillä käytetään voita ja kermaa yleensä… Silloin tällöin olen antanut maissinaksun tai riisikakun, mutta en viitsi niitä hirveästi käyttää kun niissä ei oikein ole mitään ravintosisältöä.

Olipa hyvä tehdä tuollainen yhteenveto syödyistä ruuista! Tajusin kuinka yksipuolisesti lopulta syödäänkään… Tai no onhan tuossa erilaisia kasviksia sun muuta, mutta mulla on tässä edessä wikipediasta otettu lista kaikista kasviksista, hedelmistä ja juureksista, niin melko monta on vielä kokeilematta. En esimerkiksi voi uskoa ettei U ole maistanut vielä valkosipulia vaikka se on itselleni niin tärkeä aine! Ehkä huomenna sitten tarjolla onkin höyrytettyä valkosipulia.

U:n isillä meinaa aina mennä hermot jos käydään kaupassa yhdessä, hän ei voi ymmärtää kuinka saan tuhrattua niin paljon aikaa siellä. Mun mielestä on outoa että joku ei tykkäisi kierrellä kaupassa ja katsella mitä kaikkea sieltä löytyy… Täytyy siis pitää huoli että seuraavan kerran lähden yksin kauppaan, voi tulla jopa tavanomaista pidempi reissu kun koluan HeVi-osaston lävitse!

Appelsiiniaamiainen

Tänään keksin hyvän olomuodon appelsiinille. Aikaisemmin olen tarjonnut appelsiinia lohkoina ja siivuina sillain, että on ollut kuori päällä. Ajattelin että niin U saisi paremman otteen palasta. Tänään päätin kokeilla toisenlaista lähestymistapaa ja annoinkin pojalle kalvottomia lohkoja. Kertonee taitojen kehittymisestä, että U sai niistä tosi hyvän otteen ja sai helposti otettua ne pöydältä, vaikka ajattelin että ne olisi tosi liukkaita.

Kyllä se tykkäsi! Annoin ensin kaksi lohkoa mutta ne hujahti suuhun alta aikayksikön, joten leikkasin lisää. Lopulta U tuhosi kokonaisen appelsiinin. Ei varmastikaan kaikkea niellyt, osa jäi ihan todistusaineistoksi pöydälle/lattialle/ruokaharsolle, mutta paljon meni varmasti mahaankin. Luulisin että ainakin puolet aplarista. Yhtään irvistystä ei tullut vaikka appelsiini ei ollut mikään maailman makein versio.

Appelsiinin syönti vaati keskittymistä

Näin saat helposti tehtyä appelsiinista kalvottomia lohkoja:

Leikkaa appelsiinista kumpikin ”kalotti” pois, eli ehkä pari senttiä kummastakin päästä.

Laita appelsiini pöydälle toinen leikattu pää alaspäin jolloin toinen pää osoittaa ylös.

Leikkaa terävällä veitsellä kuori pois ylhäältä alaspäin kaarevasti appelsiinin muotoa pitkin niin, että valkoinen osa lähtee mukana. Ei haittaa vaikka lähtee vähän hedelmälihaakin.

Käännä appelsiini kyljelleen pöydälle. Näet appelsiinin hedelmälihassa valkoisia juovia, ne ovat kalvoja. Leikkaa terävällä veitsellä kahden vierekkäisen valkoisen juovan sisäpuolilta lohko hedelmälihaa irti. Toista kunnes saat kaiken hedelmälihan irti.

Kehitystä havaittavissa

U on selvästi kehittynyt ruokailutaidoissa nyt ihan muutaman päivän aikana, tai ehkä lähinnä ruuankäsittelytaidoissa. Käsien motoriikka on alkanut kehittyä siten, että nyt U saa jo otettua asioista sormilla kiinni eikä pelkästään nyrkillä. Ei nyt mistään pinsettiotteesta voi vielä puhua, mutta siihen suuntaan ollaan menossa. Parina päivänä olen huomannut U:n tutkivan käsiään samalla tavalla kuin silloin 3 kuukauden ikäisenä kun kädet löytyivät. Tarkkaavaisesti tuijottaa käsiään ja samalla heiluttelee sormia. Lelujen tuoteselostelaput ovat myös tätä nykyä kova hitti. Niistä U yrittää saada kiinni pelkillä sormilla nyrkin sijasta, se on niin hassun näköistä kun sormet sojottavat minne sattuu ja poika keskittyneesti yrittää saada niitä siirrettyä sinne minne haluaa.

Leluja U on jo ainakin kuukauden ajan osannut siirtää kädestä toiseen, mutta ensimmäisen kerran tänään huomasin U:n tekevän niin ruualle. Aikaisemmin broilerin ja possun fileesuikaleet olivat U:lle vähän haasteellisia, koska niistä ei jää nyrkin ulkopuolelle juuri mitään. Tänään U sitten yhtäkkiä osasikin ottaa broilerin suikaleen vasempaan käteensä ja siirtää sen oikeaan ja vieläpä ottaa palasta kiinni vain oikean käden sormilla, niin että suurin osa palaa jäi käden ulkopuolelle. Ei saisi tuijottaa kun vauva syö, mutta oli se niin kiehtovan näköistä! Ensimmäistä kertaa käytti myös molempia käsiä ruuan suuhun viemisessä.

Myös pureskelu on kehittynyt tosi paljon, alussa ruokatikuista oli päät järsitty, mutta nyt muutamana päivänä pöytä on ollut täynnä pieneksi silputtua ruokaa. Tähän on varmaan päästy yhteistyössä käsien käytön ja pureskelun kehittymisen kanssa. Pienempiä ruuan palasia U ei saa vielä kovin hyvin poimittua käteensä, tai saa käteen nyrkin sisään mutta ei sieltä suuhun. Ainakin ruokasilpun kautta on helppo seurata pinsettiotteen kehittymistä!

Olen miettinyt, että johtuuko tämä yhtäkkinen harppaus kehityksessä siitä, että ruokailua on nyt kuukausi takana vai siitä, että U täytti 6 kk. En tiedä onko vasta 6 kk iässä aloittaneilla sormiruokailijoilla alku yhtä hidasta kehitystä? Onko se se 6 kk ikä jonka jälkeen tämmöisiä asioita on mahdollista alkaa oppimaan vai liittyykö oppiminen harjoitukseen ja tulee kaikilla vasta jonkin aikaa sormiruokailun aloittamisen jälkeen? En tiedä, lähipiirissä ei ole muita sormiruokailijoita joihin voisi verrata.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että pystyn melko hyvin arvaamaan milloin U nielee jotain ruokaa. Väristyksiä ja yökkäysilmettä ei enää tule, mutta yleensä ruokaa niellessä U tekee ihmeellisen ”hääh”-äänen, ikään kuin pienen huokauksen. Luulen että sekin liittyy outoihin tuntemuksiin nielussa, luultavasti ne niellyt palaset eivät ole aina ihan pieneksi pureskeltuja.

Eilen meille myös rantautui uusi omituinen ruokapöytätapa, murina! En ole vielä osannut yhdistää mihin murina liittyy vai onko se vaan jotain mikä ei sinänsä liity mihinkään. Hassun kuuloista kyllä!

Huomasin, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään varsinaisesta syömisestä, tai siis kuvannut yhtään ateriaa, että mitä on syöty. Valokuvaaminenkin on vähän hiipunut siitä alusta, lähinnä koska nyt aletaan olla tilanteessa jossa suurta osaa meidän päivittäisessä käytössä olevista - ja vähän muistakin - ruoka-aineista on kokeiltu. En jotenkin saa U:sta syömisen aikana hyviä kuvia, tai siis sellaisia missä olisi joku hassu ilme tai näin. Vauva syömässä on nyt jo melko nähty, niin tuntuu turhalta niitä kuvia enää ihan hirveästi räpsiä. Sama se on syökö vauva kuvassa porkkanaa vai broileria vai puuroa. Videota yritän muistaa välillä ottaa, siitä ehkä näkee selvemmin sen kehityksen.

Kävimme muutama päivä sitten U:n 6 kk neuvolassa. Pituutta ja painoa oli tullut hyvin ja epäilen että se oli se syy miksi neuvolan täti suhtautui niin hyvin sormiruokailuun. Olen ymmärtänyt, että jos painon nousun kanssa on minkäänlaisia ongelmia, tädit kehottavat heti syöttämään. Tosi ärsyttävää tosi monesta syystä, joita en nyt tässä jaksa/kerkeä/viitsi lähteä purkamaan. Olen valmistelemassa omaa postausta näistä asioista, jotka monesti ”tiedetään” väärin kiinteän ruuan aloitukseen liittyen.

Takaisin neuvolaan, pari kuukautta sitten täti (tyhmää kutsua häntä tädiksi, on nimittäin pieni hoikka tyttönen ja näyttää ihan 19-vuotiaalta) sivulauseessa mainitsi kiinteiden aloituksen ja silloin sanoin että aiotaan sormiruokailla. Täti näytti ihan ilahtuneelta ja ajattelin että hän varmaan tietää asiasta jotain. No, nyt kävi ilmi ettei ehkä tiedäkään.

Täti: Mitäs ruokia U on nyt sitten maistanut?

Minä: (nolona mietin miten sanoa, ettei olla ihan suositusten mukaan edetty) Kaikenlaisia hedelmiä ja kasviksia ja lihaa. Ai niin ja kaurapuuroa! (Neuvolan puuroinnostus kun lähentelee jo uskontoa…)

Täti: No hyvä! Oletko sinä itse ne kaikki tehnyt?

Minä: …??? Niin siis mitkä?

Täti: Ne kasvikset, vai oletteko käyttäneen kaupan valmiita?

Minä: ??? Siis…

Täti: Niin niitä valmiita purkkiruokia?

Sitten ystävällisesti kerroin tädille, että U ei siis syö soseutettuna kasviksiaan, vaan ihan kokonaisina. En tiedä oliko tuossa sitten joku väärinymmärrys, kun ei täti silti mitenkään järkyttyneeltä näyttänyt tästä kokonaisena syömisestä. Oli miten oli, olen iloinen että en saanut osakseni minkäänlaista tuomintaa tai käskyä alkaa syöttään. Sitäkin kuulemma paljon tapahtuu.

Purkkiruuista tulikin mieleen. Tässä ”Kuinka kasvattaa bebe”-kirjassa puhutaan siitä, kuinka ranskalaiset saavat kasvatettua lapsistaan niin kaikkiruokaisia. Ranskassa ravintoloissa ei ole lastenlistoja erikseen, vaan lapset syövät samaa kuin aikuisetkin. Syyksi tähän paljastuu se, että vauvojen ensimmäiset ruuat eivät ole mauttomia vellejä kuten Jenkeissä, vaan soseutettuja kasviksia kuten purjoa yms. Näin vauvat oppivat pienestä pitäen erilaisiin makuihin. Ranskassa äidit kuulemma innoissaan suunnittelevat keskenään, mitä herkullista kasvista vauva saa seuraavaksi maistaa. (Kuulostaa epäilyttävän paljon sormiruokailun idealta, vaikkakaan ei omin sormin syötynä)

Aloin sitten miettiä, että kun Suomessahan ei kuitenkaan suositella mitään riisivelliä ensiruuaksi, vaan täälläkin kyllä aloitetaan soseilla. Että miksi täällä sitten kuitenkin kasvaa nirsoja lapsia joille joka ravintolassakin on tarjolla vain nakkeja ja lihapullia? Ravintola-alalla olleena tiedän, että ne nakit, lihapullat ja ranskalaiset ovat siellä listalla vanhempien vaatimuksesta. Siis yksi perhe noin 3-vuotiaan lapsen kanssa oikeasti vaihtoi ravintolaa sen takia, että meillä ei ollut listalla ranskalaisia. Kun meidän pikku Olli-Pekka ei suostu syömään muuta kuin ranskalaisia! Surullista.

Dilemma alkoi selvitä, kun vahingossa sain selville, että suomalaisissa vauvojen purkkiruuissa ei todellakaan ole mitään yksittäisiä kasviksia soseutettuna kuten olin olettanut. En ole Piltti-hyllyyn tutustunut itse asiassa ollenkaan, koska vaikka en olisi sormiruokailuun alkanutkaan niin olisin kuitenkin tehnyt soseet itse. Ei siis ole ollut tarvetta. Tänään sitten kävin pienellä tutkimusmatkalla lähi-Prisman lastenruokahyllyllä ja ihan totta! Marjasoseita on vaikka muille jakaa, sieltä löytyy ihan yksittäisiä marjojakin soseena. Kasviksia sen sijaan ei todellakaan ole. Kaikessa on perunaa tai porkkanaa tai bataattia tai kaikkia näitä. Ei puhettakaan mistään purjososeesta. Tämän lisäksi niissä soseissa tosiaan on yleensä sitä pääraaka-ainetta korkeintaan joku 20%. Loput on vettä ja jotain muuta. Olen entistä iloisempi, että päätin jo aikaa sitten ettei U:n tarvitse syödä niitä!

Rolling baby

U kääntyi tänään selältä mahalle!! Oli jo varautunut siihen, että U kääntyy ehkä joskus 8 kuukauden ikäisenä jos sittenkään jaksaa... Tänään olin sitten aamulla kylppärissä pyykkejä laittamassa ehkä kolmen minuutin ajan ja kun tulin takaisin olohuoneeseen siellä odottikin U mahallaan! Pyörähti vielä toisen kerran illemmalla, mutta silloin olin juuri kaupassa ja U olin iskän kanssa kahdestaan kotona. U:n isi näki tämän pyörähdyksen, ei se ilmeisesti vielä kovin sulavaa ollut, mutta sentään jotain. En tiedä mikä U:ta aamulla houkutti pyörähtämään, mutta illalla se oli iskän Ipad. Kiva.

U teki jotain muutakin ekaa kertaa tänään. U:n isi oli keittiössä lämmittämässä maitoa pojalle, kun yhtäkkiä olohuoneesta kuului kova kolahdus. Iskä meni katsomaan, niin poika oli jotenkin onnistunut tarttumaan päänsä takana olleeseen Ikean mustaan metallijakkaraan ja viskannut sen päänsä yli lattialle!! Hui että, en tajua kuinka puoli vuotiaalla voi olla niin paljon voimaa että saa tuollaista tehtyä. Pelottaa ajatella mitä olisi voinut käydä jos jakkara ei olisikaan lentänyt pään yli vaan olisi mäjähtänyt U:n päälle. Pitänee alkaa vähän tarkkailemaan pojan ympäristöä sillä silmällä, en uskonut että se olisi vielä ajankohtaista.

U on nukkunut ja mennyt nukkumaan tosi nätisti sen meidän unikoulun jälkeen. Viime yönä ei herännyt kertaakaan, ennen kuin vasta puoli kuusi ja tänään illalla nukkumaan mennessä ei ääntäkään kuulunut pojan huoneesta! Ihan uskomatonta. Vähän harmittaa että tähän tilanteeseen päästiin vasta kuuden kuukauden kanniskelun jälkeen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tänään ei mitään raportoitavaa sormiruokailun saralla, en ole kerennyt antaa pojalle koko päivänä mitään kiinteään syötävää. Tulee aina vähän huono äiti - fiilis kun sattuu tällainen päivä, vaikka tiedänkin ettei se tässä vaiheessa oikeastaan haittaa mitään. Huomenna sitten.