Herättää keskustelua tämä sormiruokailu

On samalla kertaa kiehtovaa ja ärsyttävää puhua sormiruokailusta muiden kanssa. Jokaisella tuntuu olevan asiasta jonkinlainen (yleensä negatiivis-sävytteinen) mielipide, vaikka useinkaan asiasta ei tiedetä kuitenkaan mitään. Tämä juuri on se asian kiehtovuus, on niin erikoista kuinka vakaita mielipiteitä ihmiset muodostavat asioista joista eivät oikeasti tiedä yhtään mitään. Ärsyttävää asiasta puhuminen on sitten juurikin edellä mainitun vuoksi. Mielipiteitä riittää.

En kuitenkaan pysty pitämään suutani kiinni aiheesta, eli kai se on sitten ihan oma vika että ärsyttää. Olen kuullut uskomattoman paljon kaikenlaisia kommentteja kiinteiden aloitusta koskien. Useimmissa mainitaan jollakin tavalla soseet ja se on se vaihe kun suun kiinni pitäminen on vaikeaa. Usein se lause ”U ei ala syömään soseita” vaan lipsahtaa suustani ennen kuin ehdin estää, ja sen jälkeen perääntyminen on jo melko mahdotonta.

Oman äitini kanssa kävin mielenkiintoisen keskustelun aiheeseen liittyen. Se koski puuron syömistä/syöttämistä ja lähti jotenkin liikkeelle siitä, että en kai minä kuvittele että U osaisi puuroa syödä itse! Kerroin, että lusikan voi esimerkiksi täyttää valmiiksi puurolla ja antaa lapsen syödä sen itse siitä. Siitähän äiti innostui…

Äiti: ”Eihän alle 1-vuotias osaa käyttää lusikkaa!”

Minä: ”Ai miten niin ei osaa?”

Ä: ”No kun ei se osaa laittaa sitä suuhun, se hosuu vaan sillä ympäri naamaa” (demonstraatiota hosumisesta lusikalla ympäri naamaa)

M: ”Miten sä tiedät ettei osaa, ollaanko me mun siskon kanssa saatu yrittää?”

Ä: ”On teille annettu oma (tyhjä toim. huom.) lusikka käteen samalla kun teitä on syötetty, ainahan niin tehdään”

M: ”Ollaanko me saatu kokeilla ite syömistä siitä lusikasta?”

Ä: ”No ei kun ei se osu suuhun ennen kuin sitten 1-vuotiaana, ei lapsella ole ennen sitä valmiuksia käsitellä lusikkaa”

M: ”Eli sä oot vetäny nuo johtopäätökset sun kahden lapsen kokemuksella, joista siis kumpikaan ei ole oikeestaan edes saanut yrittää syödä itse lusikalla ennen kuin isompana?”

.

.

.

Tätä vääntöä jatkui jonkun aikaa ennen kuin luovutin. Toivon, että U:sta tulee tosi hyvä lusikan käyttäjä mahdollisimman nopeasti!!! Siinähän sitten mummu katsoo kuinka alle 1-vuotias ei osaa käyttää lusikkaa. Mummulla tuntuu muutenkin olevan sellainen suhtautuminen tähän asiaan, että antaa minun nyt hössöttää mutta enköhän minä nopeasti huomaa että eihän tuollaisesta sormiruokailusta mitään tule! Muuten olen tosi malttavaisella mielellä sen suhteen milloin U aloittaa, ei ole juurikaan tullut sellaisia ”voi kun se voisi jo alkaa syömään” - ajatuksia, mutta mummun suhtautuminen saa minut näkemään niin punaista, että toivon kerta toisensa jälkeen asian puheeksi tullessa, että U voisi jo aloittaa ja lyödä mummun ällikällä!

Erään toisen henkilön kanssa juttelin myös sormiruokailusta ihan yleisesti, hän oli ihan kiinnostunut aiheesta ja kerroin hänelle homman perusperiaatteita. Hänellä on itsellään 7-kuukautinen lapsi, joka on alkanut saamaan soseita 4 kk ikäisenä. En ihan tiedä minkä takia, vauva kun on kasvanut koko ajan hyvin ja onpa vielä suht isokokoinenkin ikäisekseen. Vauva on joskus saanut käteensä jonkun leipäpalan tai kurkkutikun (joita syö innoissaan), mutta muuten saa ruokansa purkista. Kerrottuani sormiruokailusta äitinsä totesi vaan, että hän ei aio alkaa noudattamaan mitään tuollaista juttua, kun hän haluaa kasvattaa lapsensa niin normaalisti kuin mahdollista.

Tuo lause jäi soimaan päähäni, normaalisti kasvatettu lapsi. Aloin miettimään mitä tällainen normaali kasvatus oikein on ja tulin siihen tulokseen, että se varmaan tarkoittaa neuvolan oppien noudattamista kirjaimellisesti. Mutta en tiedä, luettuani Rapleyn Omin sormin suuhun -kirjan, en osaa pitää lapsen syöttämistä normaalina. Tai no joo, ehkä normaalina nykymaailmassa, mutta en kovin luonnollisena.

En olisi uskonut, että aihe herättää näin paljon mielipiteitä ja keskustelua jo etukäteen. Olin varautunut siihen, että jos joku näkisi U:n syövän, voisi kuulua kauhistelua vaikka siitä meneekö ruokaa yhtään mahaan asti. Mutta tuntuu, että ihmisten suurin ongelma omin sormin syömisen suhteen on se, että he eivät usko vauvan pystyvän siihen. Siis konkreettisesti osaavan ottaa ruokaa käteensä ja viedä sitä suuhun. Toinen ongelma tuntuu olevan itse syöminen, se kuinka lapsi muka pystyy syömään ilman hampaita? Näin tämän edellä mainitun normaalisti kasvatettavan lapsen syövän ruisleivän palasta. Ympäriltä kuului kauhistelua, että eihän lapsi voi tuollaista kovaa syödä! Eihän se saa siitä palasta kun ei ole hampaita! Tai mitäs jo se saakin siitä jotenkin palasen, sehän tukehtuu siihen! Kerroin siinä vaiheessa tietoni vauvan kakomisrefleksistä.

Onneksi olen melko lujahermoinen ja rauhallinen henkilö, yleensä osaan myös miettiä ennen kuin puhun ja osaan suurimmaksi osaksi pitää suuni kiinni, tai siis olla sanomatta jotain/väittämättä vastaan vaikka kuinka ärsyttäisi. Tätä taitoa on tarvittu paljon viime aikoina. Ennen kaikkea silloin, kun joku (yleensä keski-ikäinen itse muutaman lapsen kasvattanut) on sitä mieltä, että eihän tällainen sormiruokailu voi toimia kun ei se lapsi osaa itse syödä, että voihan sen antaa sormeilla sitä ruokaa mutta kyllä sitä täytyy syöttää että se saa mahaansa ruokaa. Hengitän syvään ja lasken kymmeneen ja hymyilen ja sanon harjoitellun fraasini: ”Niin, eihän mulla ole vielä kokemusta sormi- eikä soseruokailusta, että pitää katsoa miten homma lähtee toimimaan ja miettiä sitten vaikka asioita uudestaan jos siltä näyttää, eihän syöttäminen ja sormiruokailu ole toisensa poissulkevia asioita”. Sinänsä olen kyllä oikeastikin tuota mieltä, tai siis että ajattelen että ehdottomuus missä tahansa asiasta ei välttämättä ole hyvä juttu. Mutta sormiruokailun suhteen aion kyllä hyvin pitkälti luottaa U:hun ja siihen, että hän syö sen verran kuin tarvitsee. Ja että se syöminen onnistuu noinkin pieneltä. Eiväthän kaikki aiheeseen liittyvät kirjat ja blogit ja muut kirjoitukset voi olla väärässä!

Parin kuukauden päästä sitten nähdään kuka parhaiten nauraa…

Sormiruokailusta

Mistähän ensimmäisen kerran kuulin sormiruokailusta? Todennäköisesti luin jostakin maininnan aiheesta ja aloin googlata lisätietoa. Melko pian löysin Lenni-led weaning - blogiin ja luin sen läpi. Melko lailla heti tilasin myös Gill Rapleyn kirjan Omin sormin suuhun ja luin sen yhdeltä istumalta. Sormiruokailu kuulosti alusta asti järkevältä tavalta tutustuttaa lapsi kiinteiden ruokien maailmaan ja tiesin hyvin pian, että näin haluan toimia U:n kohdalla.

U:n isillä on melko kärkkäät mielipiteet kaikesta ja varsinkin kaikesta joka haiskahtaa vähääkään ”hippitouhulta”. Tähän kategoriaan menee esimerkiksi kestovaipat ja kantoliinat (meillä on Manduca ja se on ihan ok, kun se on enemmän reppu-muotoinen), kasvisruokavaliosta puhumattakaan! Kuinkas sitten sattuikaan, suurin osa sormiruokablogien pitäjistä näyttäisi olevan kasvissyöjiä ja sehän oli sitten omiaan saamaan U:n isin heti negatiiviselle kannalle sormiruokailunkin suhteen. ”Se on siis taas jotain hippitouhua”, taisi olla yksi ensimmäisiä kommentteja. Hmmm… No, sinnikkäästi olen jättänyt tietokoneelle auki milloin minkäkin blogin tai tietoiskun aiheesta ja ihan sinut mies näyttäisi pikkuhiljaa asian kanssa olevan. Hän lähti jopa ihan suosiolla mukaan hakemaan konttorituolin alustaa U:n syöttötuolin alle, ja siitä tiedän että vastarinta alkaa pikkuhiljaa sulaa. Onhan tässä vielä kolmisen kuukautta aikaa tehdä käännytystyötä.

Miksi sitten innostuin sormiruokailusta? Miksi sormiruokailu kuulosti järkevältä? Mielestäni Omin sormin suuhun-kirjassa selitetty soseruokailun historia oli hyvin valaiseva. Silloisten imetyssuositusten (tästä lisää myöhemmin) takia äitien maito ei riittänyt ruokkimaan vauvoja juuri pidemmälle kuin kolmen kuukauden ikään. Tämän vuoksi lisäruokaa oli pakko alkaa antamaan jo sen ikäisille lapsille, jotka tietenkään eivät osanneet syödä itse, joten heitä oli syötettävä. Asioiden väärin käsittämisen ja nykytiedon valossa huonojen/väärien ohjeiden takia soseiden syöttämisen - ja ylipäätään syöttämisen - perinne on säilynyt tähän päivään saakka. Ajan saatossa on unohtunut se, että vauva on täysin kykenevä syömään itse noin kuuden kuukauden iästä lähtien, heti kun hän on motoriikaltaan valmis siihen.

Tässä välissä sana vanhoista imetyssuosituksista. Löysin vanhan joka kodin lääkärikirjan joka on julkaistu vuonna 1936. Vauvan hoidosta ja eritoten vauvan syöttämisestä kirjassa kerrotaan näin:

Ateriain luku on äsken syntyneillä parhaiten rajoitettava 5:een. Vain heikommat lapset (keskoset) tarvitsevat useamman aterian. Mitä ateria-aikoihin tulee, niin on sopivinta järjestää ne seuraavalla tavalla:
1:nen ateria k:lo 6
2:nen >> >> 10
3:s >> >> 14
4:s >> >> 18
5:s >> >> 22

Yöllä eivät lapset ylimalkaan tarvitse mitään ravintoa. Kotirauhan nimessäkin on jo suotavaa, että pikkulapsetkin jo syntymästään asti tottuvat nukkumaan yönsä yhteen jaksoon heräämättä. Erittäin tärkeätä on, että ruoka-ajat tosiaan pidetään säännöllisesti, sillä jos lapsi kerran tottuu säännöllisesti ruokansa saamaan, herää sen nälkä myöskin säännöllisesti samaan aikaan. Muut ajat se nukkuu rauhassa. Vasta vähän ennen ruoka-aikaa se tulee levottomaksi. Äidit ja hoitajat ovat useimmiten itse syypäitä, jos pikkulapsesta tulee kotityranni, sillä jos äiti kerran ryhtyy aina lapsen huutaessa sille rintaansa tyydykkeeksi tarjoamaan, oppii lapsi pian ymmärtämään, miten se taloa hallitsee. Se alkaa ikävissään turhan päiten aina tuon tuostakin huutaa tietäen täten pääsevänsä aina äitinsä syliin ja rinnalle. Perheen yörauhastakaan ei enää tule mitään, sillä milloin lapsi vain yöllä sattuukin heräämään, se alkaa huutaa toivoen, että äiti taas antaisi rintaa ja ottaisi luoksensa lapsen.

Että tuota… Vähän eri kaliiperin ohjeet kuin nämä nykyiset lapsentahtisen imetyksen ohjeet. Mietiskelinkin, että lukevatkohan meidän lapsenlapsemme joskus päätään pyöritellen näitä nykyisiä ohjeita, että ”voi kamala mitä silloin 2000-luvun alussa on neuvottu!”

Näitä ohjeita katsoessa en yhtään ihmettele sitä, että a) äideiltä on maito loppunut, rinnat kun kuitenkin toimivat tällä kysynnän ja tarjonnan periaatteella b) että lapsilla on ollut nälkä eivätkä ne ole kasvaneet kunnolla, ei U ainakaan tuollaisilla ruokakerroilla saisi mahaansa täyteen!

Luisuin taas hieman sivuraiteille, takaisin sormiruokailuun. Rapleyn kirjassa oli hienosti perehdytty siihen, miksi sormiruokailu on lapselle luonnollinen tapa oppia syömään kiinteää ruokaa. Itseeni vetosivat erityisesti vertaukset siitä, että lapsella on herkkyyskausi kaikkien asioiden kuten kävelemisen ja puhumisen oppimiseen. Sehän olisi julmaa estää lasta lähtemästä kävelemään kun hän sitä haluaa ja on siihen valmis. Ruokailun kanssa on sama asia. Kirjassa myös kyseenalaistettiin sosesyöttämisen malli siltäkin kannalta, että ei kuulosta järkevältä että lapsi rintaa imiessään syö itse ja taas yli vuoden ikäisenä voi syödä itse, mutta jostain syystä siinä välissä häntä pitäisikin syöttää.

Sormiruokailun luonnollisuuden lisäksi siinä kiehtoo sen helppous, tuntuu mukavalta ajatukselta että vauva voi syödä samaa ruokaa kuin muutkin. Sormiruokailusta tuntuu myös olevan paljon hyötyä lapselle, syöminen ja syömisen harjoittelu yhdistyy oppimiseen. Lapsi myös oppii syömään heti alusta asti terveellisesti - ainakin jos perheen ruokavalio on kunnossa, mitä meidän ruokavaliomme mielestäni on - sekä samaa ruokaa kuin muu perhe.

Yksi iso tekijä sormiruokailun puolesta on myös mahdollinen ylensyönnin ja ylipainon ehkäisy. Kuulostaa järkevältä, että kun lapsi saa itse päättää syömänsä ruuan määrän, hän oppii tunnistamaan nälkäisyys- ja kylläisyyssignaalit eikä syö liikaa. Itselläni ja U:n isillä on kummallakin taipumusta syödä liikaa ja kerätä hieman vararavintoa ja toivon että saisin katkaistua moiset tavat U:n kohdalla. Omalta kohdaltani tiedän, että olen käynyt kovaa kamppailua sen suhteen, että oppisin tunnistamaan omat tarpeeni, sen milloin on nälkä ja milloin ei. Usein koko päivä on mennyt niin, etten tunne nälkää ja sitten kun se vihdoin illalla tulee, meinaan pyörtyä kun nälkä on niin kova. Sitten syön itseni ihan ähkyyn.

U on itse asiassa nyt jo auttanut minua tässä, tulevan sormiruokailun innoittamana tein meille neljän viikon kiertävän ruokalistan. Listassa on joka päivälle etukäteen mietittynä sekä lounas että päivällinen. Kaupassa käynti helpottui huomattavasti, samoin jokapäiväinen tylsä ”mitä me tänään syötäisiin”-miettiminen. Lista on toiminut loistavasti, nykyään syön joka päivä sekä lounaan että päivällisen enkä ole enää meinannut pyörtyä nälästä iltaisin.

Sormiruokailun ei kai periaatteessa tarvitsisi olla kummoistakaan välineurheilua, mutta onhan meillekin jo kerennyt tarvikkeistoa kertyä. Lahjaksi U on saanut syöttötuolin, tämän nyt niin muodissa olevan TrippTrappin. Meillä ei ole siihen minkäänlaista tarjotinta, vaan olen ajatellut antaa U:n syödä pöydältä. Varastossa on myös Tiny Diner, eli matkoillakin mukana kulkeva syömisalusta, jossa on kouru putoavalle ruualle. Aikaisemmin jo mainitsinkin konttorituolin alustasta, se on siis tarkoitus laittaa syöttötuolin alle. Jospa se vaikka hillitsisi sotkua edes vähän. Ostoslistalla on vielä Ikean ilmeisen kätevät syöttölappupaidat, tai miksikä niitä nyt kutsuisi. Lahjaksi on myös saatu imukupilla alustaan liimattava lautanen, muovinen ensilusikka sekä nokkamuki. En tiedä vielä kuinka paljon viimeksi mainituille tulee käyttöä, se selvinnee aikanaan.

(Tai no lusikalle on itse asiassa tullut jo käyttöä, en toki syötä sillä soseita mutta D-vitamiinin ja maitohappobakteerit kyllä. Aikaisemmin U sai ne metallilusikasta ja tippojen suuhun saaminen oli työn ja tuskan takana. Nyt kun ne ovat muovilusikassa, U tykkää nuoleskella ne itse lusikasta suuhun.)

Kokonaisuudessaan minusta tuntuu, että olen valmistautunut sormiruokailun aloittamiseen niin hyvin kuin mahdollista. En malttaisi odottaa, että U kasvaa niin paljon että hän voi tulla ruokapöytään kanssamme! Odotan sitä jo ihan senkin takia, että se helpottaa omaa syömistä kun sitterissä istuvaa vauvaa ei tarvitse viihdyttää samalla. Tiedän että aina kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, mutta luulen kyllä selviäväni kaikesta vastaantulevasta. Olen varautunut hurjaan sotkuun ja siihen, että ruuanpalasia on ympäri asuntoa. Olen varautunut siihen, että U:n syömistapaa ihmetellään, ihastellaan ja kauhistellaan. Onneksi kuitenkin tuntuu ainakin tällä hetkellä siltä, että lähipiiri suhtautuu myönteisesti sormiruokailun ajatukseen. Tosin en ole varma kuinka hyvin esimerkiksi äitini ja anoppini vielä tajuavat, mitä sormiruokailu oikeastaan on… No, tulee mitä on tullakseen, eiköhän kaikesta selvitä!

Herra U kolme kuukautta

U täytti viime viikon lopulla kolme kuukautta. Tästä kai se kehitys sitten lähtee etenemään nopeammin ja nopeammin, tai näin ainakin olen käsittänyt. Mennyt viikko on ollut jotenkin kamalan kiireinen enkä ole kerennyt edes ajatella kirjoittamista. Mielessäni on kuitenkin ollut jo pidemmän aikaa, että haluaisin kirjoittaa U:n tähänastisesta elämästä ja kehityksestä.

Ensimmäisen kuukauden U lähinnä oli sylissä tai makasi selällään poski kiinni lattiassa. Muistan kuinka U:n isin kanssa olimme hämmästyneitä siitä, että U oli hereillä niin paljon. Olimme kuvitelleet (ja sairaalassakin sanottiin), että vauva vaan kaiken aikansa nukkuisi tai söisi. Toki hän näitäkin teki paljon, mutta välillä oli myös ihan vaan hereillä. Harmittaa, etten silloin tajunnut kirjoittaa ylös U:n toimia ja olemusta, mutta muistelisin että se oli melko lailla sylissä oleskelua. Lattialla U:ta kyllä pidettiin, mutta hän ei siinä hirveän hyvin viihtynyt, tai siis ei kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Nukkuessa U piti ihmeellistä ääntä koko ajan, sellaista kummallista murahtelua ja ähinää. Monena iltana en uskaltanut nukahtaa kun koko ajan luulin että poika on hereillä. Mies yritti sanoa, että kyllä se sitten ilmottaa niin ettei jää epäselväksi jos se oikeesti on hereillä. Juuri tuossa ihan muutama päivä sitten todettiin, että se uniääntely on jäänyt nyt pois, tai no jo jonkun aikaa sitten.

Kuuden viikon iässä U:lla oli ensimmäinen tiheän imun kausi kuten kai useimmilla vauvoilla. (Toinen tuli tässä viikkoa ennen 3 kk ikää.) Se on hassua, kuinka tiheän imun kauden aikana siihen tiheään imuun tottuu niin, että sitten kun se loppuu on ihan varma että vauva on sairas tai jotain kun se ei syö niin usein kuin ennen… Meillä tiheä imu on kestänyt noin viikon kummallakin kerralla. Siihen liittyy myös kaikennäköistä rinnalla kiukuttelua, ilmeisesti sitä maitoa ei sitten vaan tule tarpeeksi nopeasti sieltä. Tyytymättömyyttä ilmaistaan muun muassa vetämällä itsensä kaarelle sekä tekemällä tosi ärsyttävää imaisu-huuto-imaisu-huuto - sarjaa. Imetystukilistan nettisivut ovat olleet kovassa käytössä ja korvaamaton apu, lähinnä sieltä on saanut tietää että tämä kaikki on normaalia ja pitää vaan jaksaa yrittää.

Parin kuukauden iän kieppeillä pojasta alkoi huomata, että jotain kehitystä tapahtuu. Pään hallinta alkoi olla jo paljon parempaa, niin vatsallaan kuin sylissä ollessa. Jo reilun kuukauden ikäisenä U osasi kannattaa päätä tosi hienosti lempiasennossaan mahallaan isin mahan päällä maatessa. Lattialla mahallaan olo sen sijaan ei edelleenkään ole lempijuttu, ollaan päätelty että poikaa alkaa harmittamaan kun ei pääse siitä mihinkään. Harmituksen seurauksena U kiepahtikin jo reilu parikuisena ympäri, siis mahalta selälle. Äiti oli tietysti ihan innoissaan, kunnes valistuneemmat tahot kertoivat että se on täysi vahinko. Asento on epämukava ja vauva alkaa heilumaan kun haluaa pois siitä ja koska pää on niin painava, niin se ”vetää” vauvan ympäri. Ilonpilaajat. No, U kuitenkin teki sen useamman kerran ja temppu löytyy jopa videoituna, oli sitten vahinko tai ei (myönnetään, että todennäköisesti oli…).

Näin jälkikäteen on kamalan vaikea muistaa milloin mitäkin on tapahtunut. Päivät seuraavat toisiaan niin samanlaisina, että viikot sekoittuu keskenään enkä ihan oikeasti tiedä yhtään ajankulusta. Jokin asia on aivan hyvin voinut tapahtua viikko tai kaksi sitten, enkä osaisi sanoa tarkempaa aikaa. Esimerkiksi tällä hetkellä tuntuu, että kaikki U:n kehityksessä tapahtuneet asiat ovat tapahtuneet ”noin kahden kuukauden iässä”. Tämä on yksi syy, miksi halusin alkaa kirjoittamaan näitä asioita ylös tuoreeltaan. Olettaisin, että myöhemmin voi olla mukava muistaa näitä asioita tarkemmin.

Jos tehdään niin, että kerron nyt tässä asioista jotka ovat tapahtuneet siellä parin kuukauden kieppeillä. Ihan viime aikoina, eli noin kahden viikon sisään, tapahtuneet asiat muistan paremmin, joten kerron niistä sitten erikseen.

Kerran tajusimme, että U on oppinut pyörittämään päätään. Tätä uutta taitoa piti sitten harjoittaa ihan koko ajan ja kaikkialla. Pää pyöri hirveää kyytiä sängyssä ja sylissä ja lattialla ja hoitopöydällä. Kerran nostin U:n sängystä ylös ja säikähtäneenä katsoin, että mitä ihmettä sille sängylle on tapahtunut! U:n pään kohta lakanasta oli ihan mustassa nukassa. Mietin jo, että onko naapurin kissa päässyt sinne pyörimään vai mitä on tapahtunut. Sitten tajusin, että ne olivat U:n vauvahiuksia, joita oli lähtenyt vähän enemmänkin pään pyörittämisen seurauksena.

Jossakin vaiheessa huomasimme, että U on yhtäkkiä alkanut seurata ympäristöä ja kaikkea ympärillä tapahtuvaa todella tarkkaavaisesti. Ikävä kyllä yksi suuri kiinnostuksen kohde on televisio… Ihan pienenä U:n pystyi hyvin nukuttamaan syliin olohuoneessa, mutta enää se ei onnistu, koska koko hänen huomionsa menee televisioon tai mihin tahansa muuhun valon lähteeseen. Alusta asti yksi U:n lempipuuhia on ollut vaipanvaihto, osaltaan koska hoitopöydän vieressä on erittäin jännittävä musta-valkoinen pöytälamppu. Sitä lamppua U jaksaisi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Jossain vaiheessa myös muut lamput alkoivat kiinnostaa kovasti. Minne tahansa mennään, lamput pitää tarkistaa ensimmäiseksi. Viimeksi muskarissa muut vauvat katselivat ohjaajaa tai ainakin sinne päin, U sen sijaan tuijotti kattoon. Oli jännät lamput sielläkin.

Ympäristön seuraaminen on aiheuttanut sen, että U:n pitää saada olla sylissä pysty- tai istuma-asennossa. Usein jos antaa pojan jonkun muun syliin, ihmisillä on tapana ottaa hänet sellaiseen vauva-asentoon, eli siis makaavaan asentoon. Siinä U ei viihdy ollenkaan, pitää päästä niin että näkee!

Kun U oli ihan vähän yli kaksi kuukautta, näin kaveriani jonka poika on U:ta reilun kuukauden nuorempi. Oli huikeaa nähdä ero poikien välillä! Sitä ennen en ollut tajunnutkaan kuinka paljon U on kasvanut ja kehittynyt parissa kuukaudessa. Toinen makasi lattialla ihan kippurassa ja poski maassa, U puolestaan jalat suorassa ja pää sivulle kääntyneenä mutta hallitusti poski ilmassa. On ihmeellistä ajatella, kuinka paljon lihaksia ja lihasvoimaa kaikki omatkin päivittäiset liikkeet vaativat.

No mitä nyt sitten välillä 2 ½ - 3 kk on tapahtunut:

U osaa nyt kannattaa päätään aivan kuin vanha tekijä ja harjoittelee sylissä olemista kasvot kantajaan päin. Se ei vielä ihan luonnistu, siinä käy sellainen huojumisefekti kun selkä- ja vatsalihakset eivät ole vielä tarpeeksi vahvat. Mahalla ollessa pää kyllä pysyy ilmassa ja välillä on ihan vahva käsinojakin jo, mutta se ei todellakaan ole mikään lempiasento joten U ei aina ihan jaksa edes yrittää.

Sylissä paras asento on nykyään mäkihyppyasento. Hirveä hinku olisi selkeästi päästä jonnekin, ja parhaiten sitä tällä hetkellä voi toteuttaa niin, että sylissä ollessa pungetaan yläkropalla eteenpäin kättä vasten. Välillä U viihtyy pitkään myös linkkuveitsiasennossa, ilmeisesti tuijottelee varpaitaan. Kyse ei ole siitä etteikö hän pääsisi ylös siitä etunojasta, ollaan kokeiltu nostaa häntä ylös mutta hän selkeästi jännittää lihaksilla itseään sellaiseen asentoon.

Lattialla ollessa U on alkanut potkia ja huitoa ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, jotenkin määrätietoisemmin. Kasvoilla on usein huvittava tuima ilme samalla kun tätä potkintaa suoritetaan. Nyt ihan parin viime päivän aikana on myös alkanut olla viitteitä siitä, että kyljelleen pyörähtämisen aika saattaa koittaa piankin. Aikaisemmin U on maannut tukevasti koko selkä alustassa vailla merkkiäkään mistään pyörähtämisestä, mutta nyt hän on oppinut tukemaan toisen jalkansa lattiaan ja ponnistamaan sitä vasten, jolloin toinen kylki nousee ylös alustasta.

U on myös oppinut paremmin kertomaan tarpeistaan/haluistaan. Leuan työntäminen eteenpäin lattialla tarkoittaa että hän haluaa ylös sieltä. Sylissä se tarkoittaa tavallaan samaa, eli silloin hän on mielestään liian makaavassa asennossa ja häntä pitää nostaa istuvampaan asentoon. Ihan muutama päivä sitten U alkoi tehdä rinnalla ollessa tuota samaa, ihmettelin hetken mutta sitten tajusin että hän haluaa vaihtaa rintaa! Mulla nimittäin toisesta rinnasta ei tule yhtä paljon kuin toisesta, yleensä vaihdon tarpeen on huomannut siitä kun U koko ajan irrottaa otetta. Onhan se kätevämpää että hän nyt osaa itse kertoa milloin haluaa vaihtaa.

Sitten hän on alkanut kitisemään. On muuten ehkä maailman ärsyttävin ääni! Siihen ei meinaan tuttikaan auta, ei vaimenna yhtään. Kitinä tarkoittaa tilanteesta riippuen eri asioita. Aamulla se tarkoittaa ”Ääääiiiitttiiii!!! Ei nukuta enää! Nyt noustaan ylös! Ääääiiiittttiii!!!”. Useimmiten kitinä liittyy asennonvaihto haluun. Lattialla ollessa pitää päästä syliin tai sohvalla sylissä istuessa pitää päästä kävelemään. Sitten erikseen on väsykitinä ja nälkäkitinä. Sitten tietysti jos nälkä pääsee tosi kovaksi niin seuraa suoraa huutoa.

Ja tosiaan ne kädet. Pari viikkoa sitten tajuttiin että U on alkanut hämmentyneenä tuijottelemaan käsiään. Melkein samaan aikaan, tai itse asiassa vähän aikaisemminkin, hän alkoi tuijottaa jalkojaan jos sattui ne saamaan näköpiiriinsä. Siis esimerkiksi auton istuimessa, jossa jalat tulevat suoraan silmien tasalle. Se on niin huvittavan näköistä, kun U tuijottaa kulmat kurtussa ja samalla liikuttelee hiiiiitaaaaasti varpaitaan. Kädet löytävät myös tiensä suuhun, aluksi vain välillä mutta nyt viime päivinä ne ovat siellä koko ajan. U on myös oppinut tarttumaan tuttihihnaansa, mikä tarkoittaa että tutti ei ole enää ikinä suussa.

U sai lahjaksi sellaiset Lamazen ranteisiin laitettavat nauhat ja jalkoihin laitettavat sukat joissa on ötökät kiinni. Niiden tarkoituksena on auttaa lasta löytämään kätensä ja jalkansa. Lamaze valmistaa tällaisia kehittäviä leluja, näissäkin on eri materiaaleja ja kirkkaita värejä ja rapisevia osia ja ne helisee kun ravistaa. Laitoin ne U:n käsiin ja jalkoihin kun hän makasi lattialla, mutta eihän hän niistä mitään tajunnut, kädet ja jalat kyllä huitoi, mutta ne ötökät ei tullu näköpiiriin. No sit lähdettiin autoon ja jotenkin sain idean laittaa yhden rannenauhan kiinni turvavyöhön, niin että se tuli suoraan U:n naaman eteen. Siinä oli sellanen punainen leppäkerttu ja ai vitsit kun U tuijotti sitä!! Ja taas oli äiti ylpeä, poika nimittäin tavoitteli sitä leppistä ja pari kertaa sai jopa tartuttua siihen. Keskittynyt ilme kasvoillaan suu mutrussa ja kulmat kurtussa U yritti saada käsiään menemään oikeaan suuntaan, oli melkoisen hellyttävän näköistä!

Tein sitten näiden ötököiden avulla sellaista empiiristä tutkimusta, että U alkaa tavoittelemaan niitä jos hän istuu ja ötökkä on hänen edessään. Mikäli U makaa lattialla ja ötökkä on hänen yläpuolellaan, ei puhettakaan mistään tavoittelemisesta, kova tuijotus tosin on silloinkin. Mutta kaipa se käsien toiminta pikkuhiljaa on selkeytymässä.

U on alkanut ihan näiden parin viikon sisällä juttelemaan tosi paljon. Juttelun hän aloitti tällaisten hyvien kuuntelijoiden - kuten edellä mainitun lampun ja yhden erityisen kivan tyynyn - kanssa. Pikkuhiljaa hän on alkanut jutella myös ihan ihmisille. Meillä on nykyään aina aamuisin pikku juttutuokio. U tietysti herää ennen minua ja siinä sitten joko juttelee tai kitisee vieressä niin kauan kunnes minä herään. Ai että sitä riemua mikä siitä sitten syntyy kun vihdoin saa äitin pään ylös tyynystä! Hymy on korvasta korvaan ja juttua riittää. Siinä oma väsymys unohtuu kun niin valloittavan kaverin kanssa saa aamun aloittaa. U:n juttelu on ihanan kuuloista, se on sekoitus huhuilua, kujerrusta, kiljahtelua ja huudahtelua.

Keskustelin rakkaan sisareni kanssa tuossa yksi kerta lapsen kehityksestä ja hän - tuleva sosiologi - kysyi, että olisiko mahdollista että hän saisi ottaa U:n ja kasvattaa hänet eristyksissä? Hän haluaisi tehdä sosiologisen kokeen, että kuinka paljon ihmisen kehitykseen vaikuttavat geenit ja kuinka paljon yhteiskunta ja sosiaaliset suhteet. Hirveän mielenkiintoinen aihe ja olisin itsekin erittäin kiinnostunut tuollaisen kokeen tuloksista, mutta valitettavasti en kuitenkaan kokenut kivaksi ajatukseksi uhrata lastani tieteen alttarille…