Sormiruokailusta

Mistähän ensimmäisen kerran kuulin sormiruokailusta? Todennäköisesti luin jostakin maininnan aiheesta ja aloin googlata lisätietoa. Melko pian löysin Lenni-led weaning - blogiin ja luin sen läpi. Melko lailla heti tilasin myös Gill Rapleyn kirjan Omin sormin suuhun ja luin sen yhdeltä istumalta. Sormiruokailu kuulosti alusta asti järkevältä tavalta tutustuttaa lapsi kiinteiden ruokien maailmaan ja tiesin hyvin pian, että näin haluan toimia U:n kohdalla.

U:n isillä on melko kärkkäät mielipiteet kaikesta ja varsinkin kaikesta joka haiskahtaa vähääkään ”hippitouhulta”. Tähän kategoriaan menee esimerkiksi kestovaipat ja kantoliinat (meillä on Manduca ja se on ihan ok, kun se on enemmän reppu-muotoinen), kasvisruokavaliosta puhumattakaan! Kuinkas sitten sattuikaan, suurin osa sormiruokablogien pitäjistä näyttäisi olevan kasvissyöjiä ja sehän oli sitten omiaan saamaan U:n isin heti negatiiviselle kannalle sormiruokailunkin suhteen. ”Se on siis taas jotain hippitouhua”, taisi olla yksi ensimmäisiä kommentteja. Hmmm… No, sinnikkäästi olen jättänyt tietokoneelle auki milloin minkäkin blogin tai tietoiskun aiheesta ja ihan sinut mies näyttäisi pikkuhiljaa asian kanssa olevan. Hän lähti jopa ihan suosiolla mukaan hakemaan konttorituolin alustaa U:n syöttötuolin alle, ja siitä tiedän että vastarinta alkaa pikkuhiljaa sulaa. Onhan tässä vielä kolmisen kuukautta aikaa tehdä käännytystyötä.

Miksi sitten innostuin sormiruokailusta? Miksi sormiruokailu kuulosti järkevältä? Mielestäni Omin sormin suuhun-kirjassa selitetty soseruokailun historia oli hyvin valaiseva. Silloisten imetyssuositusten (tästä lisää myöhemmin) takia äitien maito ei riittänyt ruokkimaan vauvoja juuri pidemmälle kuin kolmen kuukauden ikään. Tämän vuoksi lisäruokaa oli pakko alkaa antamaan jo sen ikäisille lapsille, jotka tietenkään eivät osanneet syödä itse, joten heitä oli syötettävä. Asioiden väärin käsittämisen ja nykytiedon valossa huonojen/väärien ohjeiden takia soseiden syöttämisen - ja ylipäätään syöttämisen - perinne on säilynyt tähän päivään saakka. Ajan saatossa on unohtunut se, että vauva on täysin kykenevä syömään itse noin kuuden kuukauden iästä lähtien, heti kun hän on motoriikaltaan valmis siihen.

Tässä välissä sana vanhoista imetyssuosituksista. Löysin vanhan joka kodin lääkärikirjan joka on julkaistu vuonna 1936. Vauvan hoidosta ja eritoten vauvan syöttämisestä kirjassa kerrotaan näin:

Ateriain luku on äsken syntyneillä parhaiten rajoitettava 5:een. Vain heikommat lapset (keskoset) tarvitsevat useamman aterian. Mitä ateria-aikoihin tulee, niin on sopivinta järjestää ne seuraavalla tavalla:
1:nen ateria k:lo 6
2:nen >> >> 10
3:s >> >> 14
4:s >> >> 18
5:s >> >> 22

Yöllä eivät lapset ylimalkaan tarvitse mitään ravintoa. Kotirauhan nimessäkin on jo suotavaa, että pikkulapsetkin jo syntymästään asti tottuvat nukkumaan yönsä yhteen jaksoon heräämättä. Erittäin tärkeätä on, että ruoka-ajat tosiaan pidetään säännöllisesti, sillä jos lapsi kerran tottuu säännöllisesti ruokansa saamaan, herää sen nälkä myöskin säännöllisesti samaan aikaan. Muut ajat se nukkuu rauhassa. Vasta vähän ennen ruoka-aikaa se tulee levottomaksi. Äidit ja hoitajat ovat useimmiten itse syypäitä, jos pikkulapsesta tulee kotityranni, sillä jos äiti kerran ryhtyy aina lapsen huutaessa sille rintaansa tyydykkeeksi tarjoamaan, oppii lapsi pian ymmärtämään, miten se taloa hallitsee. Se alkaa ikävissään turhan päiten aina tuon tuostakin huutaa tietäen täten pääsevänsä aina äitinsä syliin ja rinnalle. Perheen yörauhastakaan ei enää tule mitään, sillä milloin lapsi vain yöllä sattuukin heräämään, se alkaa huutaa toivoen, että äiti taas antaisi rintaa ja ottaisi luoksensa lapsen.

Että tuota… Vähän eri kaliiperin ohjeet kuin nämä nykyiset lapsentahtisen imetyksen ohjeet. Mietiskelinkin, että lukevatkohan meidän lapsenlapsemme joskus päätään pyöritellen näitä nykyisiä ohjeita, että ”voi kamala mitä silloin 2000-luvun alussa on neuvottu!”

Näitä ohjeita katsoessa en yhtään ihmettele sitä, että a) äideiltä on maito loppunut, rinnat kun kuitenkin toimivat tällä kysynnän ja tarjonnan periaatteella b) että lapsilla on ollut nälkä eivätkä ne ole kasvaneet kunnolla, ei U ainakaan tuollaisilla ruokakerroilla saisi mahaansa täyteen!

Luisuin taas hieman sivuraiteille, takaisin sormiruokailuun. Rapleyn kirjassa oli hienosti perehdytty siihen, miksi sormiruokailu on lapselle luonnollinen tapa oppia syömään kiinteää ruokaa. Itseeni vetosivat erityisesti vertaukset siitä, että lapsella on herkkyyskausi kaikkien asioiden kuten kävelemisen ja puhumisen oppimiseen. Sehän olisi julmaa estää lasta lähtemästä kävelemään kun hän sitä haluaa ja on siihen valmis. Ruokailun kanssa on sama asia. Kirjassa myös kyseenalaistettiin sosesyöttämisen malli siltäkin kannalta, että ei kuulosta järkevältä että lapsi rintaa imiessään syö itse ja taas yli vuoden ikäisenä voi syödä itse, mutta jostain syystä siinä välissä häntä pitäisikin syöttää.

Sormiruokailun luonnollisuuden lisäksi siinä kiehtoo sen helppous, tuntuu mukavalta ajatukselta että vauva voi syödä samaa ruokaa kuin muutkin. Sormiruokailusta tuntuu myös olevan paljon hyötyä lapselle, syöminen ja syömisen harjoittelu yhdistyy oppimiseen. Lapsi myös oppii syömään heti alusta asti terveellisesti - ainakin jos perheen ruokavalio on kunnossa, mitä meidän ruokavaliomme mielestäni on - sekä samaa ruokaa kuin muu perhe.

Yksi iso tekijä sormiruokailun puolesta on myös mahdollinen ylensyönnin ja ylipainon ehkäisy. Kuulostaa järkevältä, että kun lapsi saa itse päättää syömänsä ruuan määrän, hän oppii tunnistamaan nälkäisyys- ja kylläisyyssignaalit eikä syö liikaa. Itselläni ja U:n isillä on kummallakin taipumusta syödä liikaa ja kerätä hieman vararavintoa ja toivon että saisin katkaistua moiset tavat U:n kohdalla. Omalta kohdaltani tiedän, että olen käynyt kovaa kamppailua sen suhteen, että oppisin tunnistamaan omat tarpeeni, sen milloin on nälkä ja milloin ei. Usein koko päivä on mennyt niin, etten tunne nälkää ja sitten kun se vihdoin illalla tulee, meinaan pyörtyä kun nälkä on niin kova. Sitten syön itseni ihan ähkyyn.

U on itse asiassa nyt jo auttanut minua tässä, tulevan sormiruokailun innoittamana tein meille neljän viikon kiertävän ruokalistan. Listassa on joka päivälle etukäteen mietittynä sekä lounas että päivällinen. Kaupassa käynti helpottui huomattavasti, samoin jokapäiväinen tylsä ”mitä me tänään syötäisiin”-miettiminen. Lista on toiminut loistavasti, nykyään syön joka päivä sekä lounaan että päivällisen enkä ole enää meinannut pyörtyä nälästä iltaisin.

Sormiruokailun ei kai periaatteessa tarvitsisi olla kummoistakaan välineurheilua, mutta onhan meillekin jo kerennyt tarvikkeistoa kertyä. Lahjaksi U on saanut syöttötuolin, tämän nyt niin muodissa olevan TrippTrappin. Meillä ei ole siihen minkäänlaista tarjotinta, vaan olen ajatellut antaa U:n syödä pöydältä. Varastossa on myös Tiny Diner, eli matkoillakin mukana kulkeva syömisalusta, jossa on kouru putoavalle ruualle. Aikaisemmin jo mainitsinkin konttorituolin alustasta, se on siis tarkoitus laittaa syöttötuolin alle. Jospa se vaikka hillitsisi sotkua edes vähän. Ostoslistalla on vielä Ikean ilmeisen kätevät syöttölappupaidat, tai miksikä niitä nyt kutsuisi. Lahjaksi on myös saatu imukupilla alustaan liimattava lautanen, muovinen ensilusikka sekä nokkamuki. En tiedä vielä kuinka paljon viimeksi mainituille tulee käyttöä, se selvinnee aikanaan.

(Tai no lusikalle on itse asiassa tullut jo käyttöä, en toki syötä sillä soseita mutta D-vitamiinin ja maitohappobakteerit kyllä. Aikaisemmin U sai ne metallilusikasta ja tippojen suuhun saaminen oli työn ja tuskan takana. Nyt kun ne ovat muovilusikassa, U tykkää nuoleskella ne itse lusikasta suuhun.)

Kokonaisuudessaan minusta tuntuu, että olen valmistautunut sormiruokailun aloittamiseen niin hyvin kuin mahdollista. En malttaisi odottaa, että U kasvaa niin paljon että hän voi tulla ruokapöytään kanssamme! Odotan sitä jo ihan senkin takia, että se helpottaa omaa syömistä kun sitterissä istuvaa vauvaa ei tarvitse viihdyttää samalla. Tiedän että aina kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu, mutta luulen kyllä selviäväni kaikesta vastaantulevasta. Olen varautunut hurjaan sotkuun ja siihen, että ruuanpalasia on ympäri asuntoa. Olen varautunut siihen, että U:n syömistapaa ihmetellään, ihastellaan ja kauhistellaan. Onneksi kuitenkin tuntuu ainakin tällä hetkellä siltä, että lähipiiri suhtautuu myönteisesti sormiruokailun ajatukseen. Tosin en ole varma kuinka hyvin esimerkiksi äitini ja anoppini vielä tajuavat, mitä sormiruokailu oikeastaan on… No, tulee mitä on tullakseen, eiköhän kaikesta selvitä!