maanantai 25. helmikuuta 2013

Aamusmoothie


Tänä aamuna olin väsynyt ja laiska enkä jaksanut keittää puuroa U:lle. Totuuden nimissä siinä nyt ei ole paljoa tekemistä, mikropuuroa kun teen… Hedelmäkompotti oli myös loppu, joten sekin oli yksi hyvä syy olla tekemättä puuroa. Päätin siis tehdä aamusmoothiet! Olen jo pitkään haaveillut tekeväni ihanaa smoothieta pojalle ja tietysti itselleni, mutta koska hyvään smoothieen mielestäni kuuluu maitotuotteet jossain muodossa, olen joutunut odottamaan sen kanssa. Nyt kun U on jo syönyt viiliä ja jogurttia, päätin että aika on kypsä myös smoothielle.

Laitoin blenderiin smoothiehedelmiä, joita kerran ostin U:lle välipalaksi (ja joita poika ei tykännyt syödä). Meidän hedelmäsekoitus oli ananas-papaija-mango, mutta niitä löytyy myös muunlaisina yhdistelminä. Lisäksi blenderiin päätyi yksi banaani ja jonkun verran turkkilaista juogurttia ja pikkuliraus maitoa notkistamaan. Sitten smoothiet laseihin ja pillit mukaan ja olohuoneeseen aamupiknikille!

Isolle iso lasi ja pienelle pieni lasi!

Heti aamupiknikin alettua tajusin, kuinka monta asiaa olin ajatellut aivan päin honkia, tai siis ollut ajattelematta. Ensinnäkään U ei ollut mikään luonnonlahjakkuus pillillä juomisessa, kuten olin kuvitellut. Toiseksi koska olin kuvitellut että pillistä juominen sujuisi, en osannut ajatella mitä tapahtuu kun se ei suju. Vastaus: Smoothieta syödään käsin. Kolmanneksi smoothien juominen olohuoneen maton päällä ei yllättävää kyllä sujunut matolle ystävällisissä merkeissä, varsinkaan käsinsyönnin alkaessa.

Mutta mitäs pienistä, U tykkäsi!

Kuvasta ei ihan välity se kova tohina jolla smoothieta juotiin ja syötiin...

Olen muuten huomannut, että en ole kirjoittanut yhtään postausta sormiruokailun aiheuttamasta sotkusta. Tulin siihen tulokseen, että sormiruokailu on meille silläkin tavalla tosi hyvä ruokailutapa, että minua ei häiritse sen tuottama sotku. Meillä ei ole koskaan kotona mitenkään kiiltävän puhdasta eivätkä tavarat ole aina ihan paikoillaan, mutta se ei häiritse minua eikä U:n Isiä. Siispä en jaksa kantaa huolta jokaisesta lattialle tippuvasta puuropisarasta (-klöntistä) tai muusta. Lakaisen joka päivä pojan tuolin alustan ja siivoan paremmin vähän harvemmin ja se toimii meillä. Itse en osaa ottaa stressiä sotkusta tai sen siivoamisesta, kun siivoamalla se kaikki sotku kuitenkin lähtee! Siksi ette vastaisuudessakaan todennäköisesti tule lukemaan mitään U:n ruokailun sotkuisuudesta.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Ja taas se oppii


Vauvan kehitys on niin jännä juttu. En olisi ikinä uskonut, että sen kehityksen oikeasti näkee ja huomaa ihan konkreettisesti. Sillä tavalla, että yksi päivä vaan huomaa että poika tekee jotain mitä hän ei vielä edellisenä päivänä osannut. Ihan tässä viikon sisään U on keksinyt monta uutta juttua, osa ruokailuun liittyen ja osa muuhun.

Kerroinkin jo pojan korokkeelle noususta, voisin laittaa tähän vielä kuvan siitä kuinka hienosti se sujuukaan.

Korokkeelle käy sankarin tie

Ja alas mittarimato-tyylillä

 Luulen että tuon taidon oppimisen myötä U alkoi tajuamaan, että hänhän pääsee tällaiseen konttausasentoon jos vaan haluaa. Nyt sitten viimeiset pari päivää hän on jatkuvasti vetänyt jalkoja alleen ja välillä eteneekin niin, että polvet on mahan alla ja hän vetää itseään eteenpäin. U ei pysy vielä konttausasennossa pitkään, vaan romahtaa aina takaisin mahalleen. Eikä se nyt taida vielä ihan oikeaoppinen konttausasento edes olla.

Näinkö??

 Syömisessäkin on uusia tuulia. Pari aamua sitten söimme puuroa tuttuun tapaan, eli minä täytän lusikan ja laitan sen lautasen reunalle josta U ottaa sen ja vie suuhun. Yleensä hän lusikasta syömisen jälkeen päästää lusikasta irti tai jää heiluttelemaan tai imeskelemään sitä. Yhtäkkiä kuitenkin puolessa välissä aamiaista U jotenkin tajusi, että siis hei tällä lusikallahan voi ottaa tuolta lautaselta tuota puuroa! Ihan tuosta noin vaan ei enää päästänytkään lusikasta irti, vaan laittoi sen takaisin lautaselle ja heilutteli sitä siellä selvästi ajatuksella, että jos siihen tarttuisi puuroa. Eipä hän sieltä mitään vielä saanut, mutta ajatus oli nyt kohdillaan.

Olen antanut U:n nyt maistella vähän jo (hapan-)maitotuotteitakin, vaikka poju onkin vasta 8,5 kk. En näe ideaa odottaa vielä muutamaa hassua kuukautta, varsinkin kun pojan maha tuntuu maidon kestävän oikein hyvin. Pääsyy neuvolan suosituksen (hapanmaitotuotteet 10 kk iästä ja maito 1-vuotiaasta eteenpäin) takana tuntuu olevan ensinnäkin huoli siitä, että joku korvaisi äidinmaidon/korvikkeen lehmänmaidolla. Toiseksi maidon proteiinirakenne on sellainen, että se saattaa aiheuttaa vatsavaivoja, eli halutaan odottaa kunnes vauvan suolisto on kehittyneempi.

Jotkut uskovat siihenkin, että lehmänmaitoa ei olisi hyvä antaa lapselle ollenkaan, siis vuoden iän jälkeenkään, koska ihmisäidinmaito on ihmislapsen juoma ja lehmä-äidinmaito on lehmälapsen juoma. Lisäksi kaupoissa myytävä maito on niin käsiteltyä, että sen sopivuutta vauvalle/lapselle/ihmiselle kyseenalaistetaan. Aiheesta on tehty ohjelmakin, huomenna torstaina 21.2. TV 2 klo 20 tulee Silminnäkijä: Pilattu maito – niminen ohjelma. Itse ainakin aion katsoa, mielenkiintoinen aihe!

No mutta takaisin niihin hapanmaitotuotteisiin. Olen päätynyt siihen, että U voi nyt jo syödä niitä jonkin verran. En aio korvata pojan äidinmaitoa lehmänmaidolla ja hänen vatsansa kestää maidon hyvin. Näillä perusteilla tein päätöksen, että U saa maistella jugurttia ja viiliä. Toisaalta eipä noilla mikään kiire olisi, mutta toisaalta olisi koska itseltäni loppuu välipalaideat…

Toissapäivänä U sitten kuitenkin sai ensimmäistä kertaa viiliä. Vastaan tuli heti ongelma. Viili kun on melko sitkasta tavaraa, niin sen lusikassa pysyminen oli vähän niin ja näin. Kokeiltiin muutamaa erilaista lusikkaakin, mutta mikään ei ollut oikein hyvä. Sitten U sen keksi, ja oikeasti keksi sen aivan itse. Viilin kaverina pojalla oli nimittäin banaania. No, ei muuta kuin banaani viilipurkkiin ja siten suuhun! U oppi dippaamaan! Viili tarttui banaaniin tosi hyvin ja siinä hujahti huomaamatta puolitoista banaania ja yli puoli purkkia viiliä. Koskaan en ole löytänyt niin vähän ruokaa lattialta/pöydältä/harsolta kuin tämän ruokailun jälkeen, muutamia viililänttejä löytyi mutta ei yhtään banaania. Taisi olla hyvää.

Siellä se banaani on!


Ravintolassa


Herra U kävi viime sunnuntaina taas ravintolassa – sormiruokaravintolassa! Ravintolapäivänä avattiin Gourmetsormiruokaravintola Koura&Pinsetti ja U oli asiakkaiden joukossa. Oli oikein mukava ja hyvin järjestetty kokemus. U tykkäsi kovasti sekä ruuasta että muista vieraista, tosin yllättävää kyllä ruoka taisi tällä kertaa viedä voiton kiinnostavuudessa. Tarjolla oli kaikkea herkkua kuten parsakaalia, lihapullia, uutta tuttavuutta palsternakkaa, raejuustoa, porkkanalettuja yms yms. Jälkkäriksi oli ”suklaa”vanukasta, eli banaania, avokadoa ja carob-jauhetta sekoitettuna.

Pikaisella googlauksella selvisi, että carob on suomeksi johanneksenleipäpuu, eli carob-jauhe on johanneksenleipäpuujauhetta. Tuo nimihän on tuttu monestakin elintarvikepakkauksesta, sitä siis käytetään myös sakeuttajana. Carob-jauhe on maultaan hyvin samankaltaista kuin kaakao, mutta ilmeisesti terveellisempää (?).

Tällaista carobista kerrottiin Fitnestukun sivuilla: Carob on erittäin ravinteikas, se sisältää mm. yhtä paljon B1-vitamiinia kuin parsa tai mansikat, yhtä paljon niasiinia kuin limanpavut, linssit tai herneet ja enemmän A-vitamiinia kuin munakoiso, parsa tai punajuuri. Se sisältää myöskin B2-vitamiinia, kalsiumia, magnesiumia ja kaliumia sekä raudan, mangaanin, kromin ja kuparin jäänteitä. Carob sisältää keskimäärin 8% proteiinia ja on erinomainen kuitujen lähde. Suklaaseen verrattuna carob sisältää kolme kertaa enemmän kalsiumia, kolmanneksen vähemmän kaloreita ja 17 kertaa vähemmän rasvaa.

Jauhe ei myöskään ole mitenkään erityisen kallista, eli lähtee kyllä hankintalistalle. Sitä kai saa ekolo-tyylisistä paikoista. Kahdesta Life-kaupasta olen sitä etsinyt tuloksetta. Haluan kuitenkin jostain tuota jauhetta löytää, koska U tykkäsi vanukkaasta aivan kamalan paljon!! Ei taaskaan malttanut syödä sitä nätisti lusikalla, vaan olisi halunnut koko kipon suuhunsa. Lopputulos ei ollut kovin yllättävä, eli sekä äiti että poika olivat ihan vanukkaassa. No mutta kivaa oli!

Ravintola oli tällä kertaa perustettu valokuvausstudion yhteyteen, eli luvassa on muutama kuva pojasta kaupan päälle. Toinen kuvista on otettu ruokailun aikana, eli jos saan sen sitten jotenkin ladattua koneelle, niin saatte jonkin ajan päästä nähtäväksenne vanukasnaaman… Toinen kuvista oli ihan sellainen ”studiokuva”, kiva saada herra U:sta sellainenkin!

Ravintolaan mennessä minua harmitti kun unohdin oman kameran kotiin, ajattelin että olisi ollut kiva saada pojasta kuvia ihan omaan käyttöön. Kävi ilmi että oli ihan hyvä ettei kameraa ollut mukana, vaikka U tykkäsi carobmössöstä niin en tiedä olisiko meidän kamera tykännyt siitä. Niinpä tuli taas kuvaton kirjoitus!

torstai 14. helmikuuta 2013

Syömistä ihmisten ilmoilla


U:n Isi täytti vuosia tuossa muutama viikko sitten ja merkkipäivän kunniaksi lähdimme ravintolaan syömään koko porukka. Kävimme Kirkkonummella ravintolassa nimeltä Bistro O Mat, joka oli aivan mahtava paikka! Tuntui hullulta löytää Kirkkonummen Cittarin pihasta noin laadukas ravintola. Bistro O Mat pääsi esimerkiksi Suomen 50 parasta ravintolaa-listalle monen muun huippupaikan seuraan. Sinne siis suuntasimme valtaisan lumimyrskyn keskellä, mutta oli se sen arvoista.

U oli tietysti mukana. Tämä ei ollut varsinaisesti pojan ensimmäinen ravintolakäynti, mutta kylläkin ensimmäinen käynti jolloin hän sai oikeasti syödäkseen. Ravintolassa suhtauduttiin pieneen vieraaseen todella ystävällisesti, asiaa tietysti varmaan auttoi se, että U käyttäytyi oikein mallikelpoisesti koko reissun ajan.

Meillä on olemassa Tiny Diner, siis pöytään imukupeilla kiinnitettävä ruokailualusta, jossa on sellainen kouruosa johon ruoka putoaa. Tai johon ruuan pitäisi pudota. Emme käytä alustaa kotona, koska se ei pysy meidän pöydässä kiinni ja olen ajatellut että noin erottuva alusta häiritsisi pojan keskittymistä itse ruokaan. Ravintolaan otettiin alusta kuitenkin mukaan ja siellä se oli erinomaisen hyvä, ihan senkin takia ettei pojan tarvinnut syödä siellä suoraan pöydältä. Alusta pysyi ravintolan pöydässä paljon paremmin kiinni kuin meidän kotipöydässä. U ei myöskään vaikuttanut mitenkään häiriintyvän alustasta. Kouruosa oli sen sijaan melko yhä tyhjän kanssa… Kyllähän sinne tippui ne ruuan palat jotka tippuivat pojan suusta, mutta sitten taas kun sitä ruokaa päätyy lattialle melko montaa muutakin reittiä.

Ravintolassa ei ollut erikseen lasten listaa, mikä toisaalta oli oikein hyvä asia, niin U:n ei tarvinnut syödä mitään lihapullia tai nakkeja ja ranskalaisia. Itse söimme alku- ja pääruuan, joten luonnollisesti tilasimme alku- ja pääruuan myös pojalle. Tein tilatessa pienen virhearvioinnin, kun en halunnut kovin tarkkaan alkaa määrittelemään mitä U voi syödä, vaan annoin keittiölle vapaat kädet. Sanoin vain, että alkuruuaksi vaikka jotain kasviksia ja pääruuaksi lihaa, perunaa ja kasviksia. U:n Mumma siihen vielä lisäsi että siis pieninä paloina jotka poika syö itse. Ajattelin etten sen kummemmin ala selostamaan ruokailutapojamme tarjoilijalle.

Varauksemme oli viideltä, eli melko tarkalleen pojan ruoka-aikaan. Edellisestä ruokailusta olikin jo se nelisen tuntia viimeistään siinä vaiheessa kun saimme tilattua. U jaksoi hirveän pitkään olla ihan rauhassa tuolissaan ja vaan ihmetellä uutta paikkaa jossa oltiin. Onneksi olin kuitenkin tajunnut ottaa mukaan muutaman maissinaksun, koska U alkoi vähän hermostua odotteluun ennen kuin ruokaa saatiin pöytään. Siinä sitten U mussutti naksujaan ja olihan meille muillekin tarjolla alkuleipää.

Alkuruuat saatiin vihdoin pöytään – pojan ruoka tietysti viimeisenä ja kuumana. Tässä kohtaa U meinasi saada oikein kunnon hepulin, että mitäs peliä tämä nyt on kun kaikki muut saa ruokaa mutta hän ei!?!?!? Ja no sitten se itse alkuruoka… Onneksi U osaa jo pinsettiotteen melko hyvin, muuten olisi kyllä jäänyt syömättä. Pojan alkuruoka oli siis pieneksi silputtua kukkakaalia ja sitten jotain litteitä vihreitä herneitä/papuja. Onneksi ei olla mitenkään orjallisesti muutenkaan noudatettu neuvolan suosituksia, olisi muuten jääneet nekin syömättä!

Alkuruuan ja pääruuan välin U jaksoi oikein nätisti odottaa meidän muiden kanssa, hän istuskeli tuolissaan ja osallistui kovasti keskusteluun. Yhtäkään maissinaksua ei tarvittu. Sitten tuli pääruoka – tietysti taas kuumana. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi harmittamaan etten ollut antanut tarkempia ohjeita pojan ruuan suhteen, pääruuaksi oli nimittäin makkaraa, keitettyjä perunoita ja salaatinlehtiä. Hmm. Sen onneksi tajusin sanoa, että ei ranskalaisia… No okei, makkara oli jotain itse tehtyä makkaraa eli ei mitään HK:n sinistä tai kabanossia. Tuskin siinä ainakaan nitriittiä oli, suolaa varmasti oli jonkin verran mutta sitä nyt ei varmaankaan ihan kokonaan voi välttää jos ravintolaan lähtee. Kai pojan annoksessa oli se idea, että oli vähän samaa kuin meillä muilla. Tosin meidän annoksessa oli possun kylkeä ja sitä makkaraa, joten jos niistä toista halusi laittaa pojalle, niin miksei mieluummin sitä possua. Tietysti oma vika kun en alun perin antanut niitä tarkkoja ohjeita.

U:lle tuntui kyllä maistuvan. Paitsi salaatti, joka lensi kaaressa suoraan lattialle. U söi makkaraa hyvällä halulla ja poikkeuksellisesti myös perunaa. Yleensä keitetty peruna on pahinta mitä löytyy. Vaikka tuntui että pojalla ei paljoa sitä syötävää ollut, niin hyvin hän niiden parissa viihtyi sen aikaa että me muutkin saatiin syötyä. En tajunnut etukäteen, mutta eihän ravintolan lattialta tietenkään voinut enää mitään nostaa pojan lautaselle, niin että ruoka meinasi loppua vähän kesken. Kun pääruoat oli syöty, U sai pullosta maitoa. Itselleni ei ole mikään ongelma imettää julkisella paikalla, mutta halusin juhlan kunniaksi pukeutua ei-imetysystävällisiin vaatteisiin ja muutenkin tuntui helpommalta vaihtoehdolta antaa pullosta.

U:n ruokailu oli sitten siinä, mutta me muut otimme vielä jälkiruokaa. Itse otin creme bruleen, eli paahtovanukkaan. U sylissä sitten sitä yritin syödä ja luonnollista kyllä poju oli jälkkäristäni tavattoman kiinnostunut. Eihän siinä muu auttanut kuin antaa hänen maistaa… No joo, tiedän tiedän että olisin vaan voinut olla antamatta, mutta halusin antaa pojun kokeilla. U tykkäsi siitä ihan valtavan paljon! Hirmu yllättävää tietysti että joku tykkää jälkiruuasta. Nauratti niin kovasti, kun muistan lukeneeni useammastakin paikasta että vauva ei ole saanut mitään makeaa ensimmäisen vuoden aikana ja sitten 1-vuotis synttäreillä saa kakkua, niin se kakku ei oikein edes maistu kun suu ei ole tottunut makeaan. No ei ole näin ainakaan meidän U:n kohdalla!! :D Siinä sitten vitsailin, että U varmaan creme bruleeta (sokeria) maistaessaan mietti mielessään että ”Vihdoinkin! Tämä on se maku joka äidin mahassa tuli joka päivä ja sen jälkeen maito on maistunut tältä, mutta silti mikään ruoka ei ole maistunut tältä!” Äiskä nyt vaan tykkää karkista.

Tämän muistan seuraavan kerran kun menemme U:n kanssa ravintolaan:

Tilaan pojalle ne tietyt ruoka-aineet mitä haluan hänen syövän, tai jonkin tietyn annoksen lastenkokoisena.
Pyydän tuomaan pojan annoksen ensimmäisenä pöytään tai vaihtoehtoisesti valmiiksi jäähdytettynä.
Muistan ottaa maissinaksuja mukaan.
Otan mukaan jonkin kankaanpalan jonka voi laittaa lattialle, jotta lattialle pudonneet ruuat voi nostaa takaisin syötäväksi.

Kokonaisuudessaan ravintolakäynti oli kuitenkin tosi onnistunut ja U käyttäytyi niin hienosti! Tarjouduin itse siivoamaan pojan jätteet lattialta, mutta henkilökunta ei antanut. Ravintolassa suhtauduttiin muutenkin tosi hienosti pikku vieraaseen. Uskalletaan lähteä toisenkin kerran ulos syömään!

Poju ravintolassa

Rytmiä päivään


Tein itselleni neljän viikon kiertävän ruokalistan U:n ollessa noin 4 kuukauden ikäinen. Ajattelin silloin, että olisi hyvä totutella jo valmiiksi säännölliseen ruokarytmiin. Suunnittelin, että kun itselläni olisi valmiina sekä rytmi että ruokalista, voisin vaan ujuttaa pojan mukaan ruokailuihin kun sen aika koittaisi. No eihän se ihan niin helposti käynyt. Ensinnäkin ateriarytmin noudattaminen osoittautui tosi vaikeaksi kun ei minulla ole koskaan sellaista ollut. Toiseksi vaikka se olisikin toiminut, ruuat joita listaan laitoin eivät olleet yhtään sormiruokailijaystävällisiä. En ollut osannut etukäteen yhtään miettiä, mitä ruokia U pystyisi syömään.

Niinpä tässä nyt ollaan viime kuukaudet menty pitkälti improvisoiden. Viime viikolla tuli kuitenkin mitta täyteen sitä jokapäiväistä ”mitä ihmettä me tänään syötäisiin!?!?”-mietintää. Lisäksi meillä on rahat melko tiukilla nyt kun vanhempainvapaakin loppui ja jäin hoitovapaalle. Huomasin aikaisemman ruokalistani aikana, että ruuan suunnittelu ennen kauppaan menoa oikeasti on edullisempaa kuin se, että menee sinne haahuilemaan ja ostaa mitä sattuu.

Niinpä kokosin itseni ja tein uuden ruokalistan itselleni ja pojalle. Nyt listassa on ruokia joita U voi syödä. Eihän listaa ole sitten pakko noudattaa, jos vaikka jonain päivänä tekeekin mieli tehdä jotain muuta, mutta tuntuu kivalta että on joku lista josta voi katsoa ideoita. Yleensä kun U:n Isi on kotona illalla, siis vapaapäivällä, U syö iltaruuan normaaliin aikaansa ja me teemme myöhemmin ruokaa meille kahdelle. Isi ei oikein tykkää syödä pojan kanssa samaa ruokaa, kun se on suolatonta ja niin kasvispainotteista. Isillä on siis paha kaali’allergia’. Kaali kaikissa muodoissaan (erityisesti parsakaali) tuntuu olevan hengenvaarallista ja muut kasvikset sitten vaan epämiellyttäviä. Hmph.

Ruokalista on taas kyllä helpottanut elämää. Olen niin tyytyväinen että sain sen aikaiseksi! Ennen sen tekoakin U:n ateriarytmi oli kuitenkin jo muodostunut, tai siis olin muodostanut sen. Tein tietoisen päätöksen siitä, että nyt loppuu täysin lapsentahtinen imetys siinä mittakaavassa, että tarjoaisin rintaa aina kun U sitä tuntuu vaativan. En nimittäin osaa edelleenkään täysin tulkita pojan viestejä ja päädyin usein tarjoamaan rintaa vaikkei hän ole nälkäinen. Päätin että meillä syödään neljän tunnin välein ja piste. U on paljon onnellisempi pikku poika tämän rytmin käyttöönoton jälkeen, kaikki pikku kiukuttelut ovat loppuneet.

Meillä siis syödään nyt noin klo 8, 12, 16 ja 20. Käytännössä ajat vähän vaihtelevat, riippuen aina heräämisajasta ja päiväuniajoista yms. Pääsääntönä kuitenkin on se, että aterioiden väleillä ei syödä. U siis syö ensin kiinteän ruuan ja saa heti perään maidon. Sitten imeskellään ksylitolitabletti ja sitten leikitään tai nukutaan tai mitä tahansa, mutta seuraava ruoka tulee vasta neljän tunnin päästä. Selkeällä ateriarytmillä haluan vaikuttaa muutamaankin asiaan. Ensinnäkin en halua opettaa poikaa napostelijaksi. Itselläni on paha tapa napostella kaikenlaista koko ajan enkä halua opettaa tapaa U:lle. Kuten aikaisemmin totesin, itselläni ei ole koskaan ollut mitään selkeää ateriarytmiä ja napostelu johtuu varmasti ainakin osittain siitä.

Toinen syy säännölliseen ateriarytmiin on se, että kun U syö harvemmin niin ruoka maistuu silloin paremmin koska hän on ruoka-aikaan oikeasti nälkäinen. Ennen rytmin käyttöönottoa ruokailumme sujui jotakuinkin niin, että U söi maitoa vähän milloin sattuu ja sitten jossain välissä kiinteää. Tässä tilanteessa ei maito eikä kiinteä kumpikaan oikein maistunut, mutta U kiukutteli vähän väliä ja aina otin hänet rinnalle ja sitten hän ei halunnutkaan syödä kuin pari imaisua ja niin edelleen. Nyt kun U pääsee ruokapöytään, hän alkaa heti syömään ja syö hyvin määrätietoisesti kunnes alkaa olla kylläinen. Sitten homma alkaa mennä vähän leikiksi, mutta sehän on ihan sallittua, joten U saa liiskata ruokaa kunnes ilmoittaa että haluaa pois tuolistaan. Sitten käydään käsienpesulla ja mennään maidolle.

Ainoa pieni huolenaihe tämän rytmin käyttöönoton seurauksena on pojan riittävä nesteen saanti. U syö nykyään niin paljon kiinteää ruokaa, että maitoa ei enää meinaa mahtua. Jos kiinteä on maistunut todella hyvin, kuten esim aamupuuro tekee, niin voi olla että U ei sen päälle halua ollenkaan maitoa. Pojasta huomaa aivan selvästi, että hänellä on vaan maha jo niin täynnä että enää ei tee mieli mitään. En sinänsä ole huolissani siitä ettei poika saa maitoa, vaan enemmänkin siitä ettei hän saa nestettä. Vettä yritetään juoda aina aterian yhteydessä ja myös aterioiden välissä, mutta se juodun veden määrä on niin pieni että ei sillä nesteentarvetta varmastikaan kateta.

Yritän kuitenkin luottaa U:hun tässäkin asiassa ja toki annan maitoa aterioiden välilläkin jos hän sitä vaatimalla vaatii. Yleensä vaan ei vaadi – enää. Joinakin päivinä saatan korvata kiinteän välipalan maidolla, jos tuntuu siltä ettei U ole sinä päivänä muuten saanut maitoa paljoakaan. Jos U on nälkäinen niin silloin kyllä maito maistuu. Toisaalta ei varmaan pitäisi olla huolissaan, kun poika kuitenkin on iloinen ja hyväntuulinen ja kasvaa hyvin. Mikäli hän olisi ihan kuivumisen partaalla niin kaipa sen jostain huomaisi… 

Ylöspäin käy pienen pojan tie


Meidän olohuoneen nurkassa on omituinen koroke. Kukaan ei tiedä miksi koroke on siihen laitettu, ei edes asunnon edellinen omistaja, jonka aikana se on laitettu. Hän oli palkannut jonkin remonttifirman tekemään lattiaremonttia ja kun se oli valmis, hän huomasi että nurkkaan oli ilmestynyt koroke. Kuulostaa melko uskomattomalta, että remonttireiskat ykskaks vain itsekseen päättäisivät laittaa asiakkaan asuntoon korokkeen. Näin kuulemma siinä oli käynyt. Emme siis tiedä miksi koroke on siinä missä on, emmekä sitä mitä sen alla on. Ehkä emme haluakaan tietää… Anyway korokkeesta tuli meille tosi hyvä ”työtila”, siihen mahtuu meidän tietokonepöytä just eikä melkein. Koroke on 12 senttiä korkea, eli sellaisen matalan askelman korkuinen.

Syy miksi kerron teille tästä jännästä korokkeesta liittyy tietysti U:hun. Olen muutaman kerran ottanut pojan korokkeelle kanssani ja hän on siinä saanut tutkia ”pudotusta” lattian tasolle. Sen kummempaa kiinnostusta koroketta kohtaan U ei ole kuitenkaan tähän mennessä osoittanut. Meillä oli korokkeen nurkassa valoasetelma joulun jäljiltä, mielestäni se oli mukava, niin ettei yöllä ollut ihan pimeää. Eilen olin illan pois kotoa ja kun tulin takaisin, huomasin että valo oli otettu pois. Kysyin U:n Isiltä että mitä valolle on tapahtunut ja vastaus oli melko yllättävä. U oli ihan yks kaks hoksannut, että hirveän kiinnostava valo loistaa korokkeen nurkasta. Hän oli sitten hyvin omatoimisesti opetellut saman tien nousemaan itse korokkeelle, Isi oli huomannut tapahtuneen vasta kun valo oli alkanut vaarallisesti liikkua. Oh-hoh!

Korokkeelle nousu oli eilisen illan aikana tapahtunut useaan otteeseen, en oikein tiedä mitä ajatella siitä ettei Isi ollut kertaakaan nähnyt miten se tapahtui. Silmät olleet ilmeisen tiukasti tietokoneen ruudulla… Tänään sitten houkuttelin pojan näyttämään taitonsa ja näinkin ihan omin silmin tämän korokkeelle kiipeämisen ihmeen! U on alkanut ryömiä melko vauhdikkaasti ja nostelee välillä pyllyä ylöspäin, mutta oli se ihan uskomatonta miten hän punnersi itsensä ylös käsillä, siis kädet korokkeen päällä, ja sitten veti jalat alleen niin että sai yläkropan korokkeen päälle. Sitten veti itsensä käsillä kokonaan korokkeelle. On se vaan niin iso poika jo kun tuollaista tekee. Ihan uskomatonta.

(Lisäyksenä kerrottakoon, että tässä aamusella kun tätä postitan, U halusi syliin joten kiipesi korokkeelle ja tuli nykimään mua lahkeesta. Pikku marakatti <3)

Asiasta viidenteen. Illalla tätä kirjoittaessa hyppäsin samalla vähän väliä pojan huoneessa laittamassa tuttia suuhun. Luulen että meillä tehdään lisää hampaita, ainakin yläikenet ovat aivan turvoksissa. Ruokailuun tämä mahdollinen hampaiden tulo ei ole millään tavalla vaikuttanut toistaiseksi, vaan ruoka maistuu yhtä hyvin kuin ennenkin. Tulisivat nyt vaan läpi nopeasti, ikävää kun pojuun sattuu!

Tässä vielä kuva meidän kamerasta kiinnostuneesta kuikistelijasta, ei liity mitenkään aiheeseen mutta blogi ilman kuvia on tosi tylsä ;)

Ai kamera! Jee! Oota mä tuun! Saako sen suuhun!

lauantai 9. helmikuuta 2013

Sormiruokailun 8 kk tilannekatsaus


Sormiruokailua on nyt takana kolmisen kuukautta. On aivan uskomatonta millainen kehitys on tapahtunut näin lyhyessä ajassa! Miten syöminen 8-kuukautiselta U:lta sitten sujuu:

Osaa pinsettiotteen ja tykkää poimia pieniä paloja suuhunsa. Äiti oli ylpeä neuvolassa kun poika esitteli taitojaan ja poimi monta kertaa pienen helmen sormiinsa.

Osaa avata kämmenensä tahdonalaisesti, eli siis saa nyrkissä olevan ruuan suuhunsa. Tämä taito helpottaa syömistä todella paljon, ei tarvitse miettiä enää minkä kokoista ja muotoista ruokaa pojalle voi tarjota.

Syö neljä kertaa päivässä, n klo 8, 12, 16 ja 20. Käytännössä aamupalaa ei koskaan syödä tuohon aikaan, meillä kun on sellaisia melko verkkaisia aamuja. Myös lounas on lähes aina myöhemmin, koska U nukkuu yleensä kahdentoista aikaan. Ajat ovat joustavat, mutta perusrytmi on olemassa.

Syö ensin kiinteän ruuan ja sitten heti perään maidon. Tämä oli käännekohta rytmin selkeytymisessä, kun tajusin että kaikki ruoka pitää syödä kerralla ja sitten pidetään useamman tunnin tauko ennen seuraavaa ruokaa. Tällä tavalla U on nälkäinen kun pääsee ruokapöytään ja ruoka maistuu hyvin. U pärjää neljä tuntia oikein hyvin syömättä eikä hingu ollenkaan rinnalle, vaikka aikaisemmin olisi halunnut siihen koko ajan. Meillä avain oli selkeä ruokarytmi.

Syö hurjia määriä kiinteää ruokaa, tosin selkeästi joinakin päivinä ruoka maistuu paremmin kuin toisina. U hyvin harvoin pelkästään leikkii ruualla, vaan ensin syö tosissaan ja sitten kun pahin nälkä on taltutettu voi alkaa vähän pelleilemään ja leikkimään.

U selvästi nykyään jo tajuaa, että kiinteä ruoka poistaa nälkää. Tai en tiedä tajuaako, vai onko vaan hoksannut että ruokaa on kiva syödä ja se maistuu hyvältä. Kummin tahansa, U haluaa ruokapöytään ja syömään ja rauhoittuu heti kun pääsee tuoliinsa. Vastakohtana tälle kerrottakoon, että alussa U aina raivostui kun hänet ’kahlittiin’ tuoliin ja alettiin sitoa tyhmää liinaa kaulaan.

Osaa syödä hienosti itse lusikalla niin, että äiti täyttää lusikan ja laittaa sen lautaselle ja U ottaa sen siitä itse ja vie suuhun.

Tunnistaa jo ainakin banaanin ulkonäöltä, ojenteli kerran kaupassa käsiään kärryyn lastattuja banaaneja kohti sen näköisenä että pitäisi saada! Banaani tuntuu muutenkin olevan tämänhetkinen suosikki, suuttui yksi päivä verisesti Isille, kun olivat kahdestaan syömässä. U ei yhtään välittänyt vaikka Isi söi eri ruokaa, mutta ai että kun Isi otti banaanin esiin ja alkoi vaan itse syömään sitä eikä antanut pojalle yhtään! Tilanne korjattiin ja U sai hänelle kuuluvan puolikkaan banaanista ja kaikki oli taas hyvin.

Ei ole pitkään aikaan suostunut syömään kurkkua. Olen leikannut kurkut siivuiksi ja sitten laittanut ne puoliksi, mutta yksi päivä tajusin kokeilla vielä pienempää muotoa. Leikkasin puolikkaat siivut suikaleiksi ja jo alkoi maistua! Koolla selvästi on väliä.

U on hauskaa ruokapöytäseuraa. Hän juttelee syömisen lomassa kaikenlaista ja vaikka ruokapöydässä ei saisikaan pelleillä, on se niin vastustamattoman suloista kun pojulla alkaa olla maha täynnä ja hän jaksaa alkaa veikistelemään ja keikistelemään ja pärisyttelemään ja hymyilemään ja naureskelemaan ja vaikka mitä. Before age one, food is for fun, joten antaa pojan pelleillä!

Kakomista ei juurikaan enää tapahdu, lähinnä joskus kanan kanssa. Jostain syystä kana tuntuu olevan hankala käsiteltävä. Satunnaisesti U kakoo muulloinkin, mutta varmaan tämä kolmen kuukauden kokemus siitä on myös auttanut ja osaan nyt luottaa ihan 99 prosenttisesti siihen että U hoitaa homman. Sitten sen prosentin verran olen koko ajan valppaana että sujuuko kaikki niin kuin pitää. Mutta kakominen ei enää aiheuta mitään sydämentykytyksiä.

Tässä vielä pikkuinen puuro-/mustikkasuu <3

Mustikkapuuroa syömässä

Kompottia kokeilemassa


Tänään aamulla sitten testattiin eilen tekemääni omena-päärynäkompottia. Laitoin sitä kaurapuuron sekaan ja ai vitsit kun U tykkäsi!! Poika ei yhtään malttanut odottaa että saisi lusikan käteensä kun piti vaan saada puuroa suuhun nopeasti. Yleensä U ei halua koskea puuroon käsillä (paitsi muutama päivä sitten hänellä oli ’en syö lusikalla’-päivä – tietysti silloin kun oli mustikkapuuroa!), mutta nyt kädetkin kelpasivat apukeinoksi kun lusikalla syönti oli liian hidasta. Olisin laittanut tähän pikku videon U:n syömisestä, mutta en saa sitä ladattua tähän :/

Tuosta puuron syönnistä, nykyään meillä siis syödään puuro sillä tavalla, että äiti täyttää lusikan ja laittaa sen lautaselle josta U sen sitten ottaa ja vie suuhun. Ajattelin että sillä tavalla voisi pikku hiljaa alkaa opettelemaan ihan oikeaoppista lusikan käyttöä. U osaa homman tosi hienosti, paitsi tänään kun oli niin kiire saada se lusikka suuhun.

Uutuustuote testissä


Yksi lempipuuhistani on kierrellä ajan kanssa kaupassa, siis ihan ruokakaupassa. U:n Isillä meinaa mennä hermot pitkiin kauppareissuihini, mutta se vaan on niin mukavaa kierrellä hyllyjen välissä ja tutkailla kaikkia tuotteita! Tätä nykyä katselen hyllyjä sillä silmällä, että mitä kaikkea kivaa ja mahdollisesti uutta U voisi syödä. Isi ei siis tykkää käydä kanssani kaupassa, mutta onneksi U tykkää! Poju on maailman parasta kaupassakäyntiseuraa, hän on tyytyväinen niin kauan kuin kaupassa on muita asiakkaita ketä tuijotella. Tunnin kauppareissu ei ole juttu eikä mikään. Äidin poika <3

Muutama viikko sitten löysin vauvanruokahyllystä kivan näköisen uutuuden. Tuotteen nimi oli Fruktmums ja pakkaus lupasi sisältä löytyvän ”omenaa, banaania ja ananasta pieninä paloina”. Tuote oli suunnattu yli 1-vuotiaille. Mietiskelin siinä, että minkäköhän kokoisina paloina kyseiset hedelmät purkissa ovat, jos vasta 1-vuotias on kykenevä niitä syömään. Päätin sitten ottaa riskin ja luottaa siihen, että ihan kokonaisesta banaanistakin selviävä U selviäisi myös Fruktmumsista, vaikka onkin vasta 8 kk.

Fruktmums: Omenaa, banaania ja ananasta pienen pieninä paloina

Olen yleensä laittanut pojan puuron sekaan 100 % hedelmäsosetta tai sitten mustikoita, mutta kun näin Fruktmumsin aloin miettimään kuinka kiva olisi laittaa sitä puuron sekaan. Ei olisi ihan niin sosemaista, vaan vähän jotain palojakin ja vähän jotain uutta makuakin. Ajattelin että se tuote voisi olla jotain sellaista kompotin tapaista. Tuote oli pakattu neljään 100 g yksittäispakkaukseen kartonkikuoren sisälle.

Kotiin päästyäni olikin juuri sopivasti välipala-aika. Keitin U:lle elämänsä ensimmäisen mannapuuron (joka muuten hujahti mahaan kokonaisuudessaan ja vähemmällä sotkulla kuin mikään muu). Mannapuuron kaveriksi korkkasin sitten ensimmäisen Fruktmumsin. Olisi pitänyt arvata. ”Omenaa, banaania ja ananasta pieninä paloina” todellakin. Purkin sisältö oli siis käytännössä sosetta, jossa oli sitten seassa niitä pienen pieniä paloja. Ja siis ne palat oli oikeasti pienen pieniä, ehkä milli kertaa milli. Melkein olisin tarvinnut suurennuslasia niiden näkemiseen…

Eihän siinä, hyvin se pojulle maistui. Kaikkein jännintä oli tosin sitten se vaihe, kun homma alkoi mennä leikkimiseksi ja kiltti äiti antoi Fruktmums-muovitötsän nuoltavaksi. Ihan kiva tuote sinänsä, itseäni vaan nauratti niin kovasti tuo kannen harhaanjohtava mainonta. Pieninä paloina todellakin… Ja sekin vielä, että sitä ei saisi antaa alle 1-vuotiaille! Huh huh.

Puuronsyöntiimme jäi siis kompotin mentävä aukko, jota Fruktmums ei pystynyt täyttämään. Pari viikkoa idea on tässä muhinut ja vihdoin tänään sain toteutettua sen. Itse tehty omena-päärynäkompotti odottaa nyt tuolla hellalla purkittamista! Vähän kyllä vieläkin ihmetyttää, että oliko se oikeasti noin helppoa. Ja jos tosiaan oli, niin harmittaa etten ole tehnyt sitä aikasemmin. Huomenna aamulla kompotti pääsee testiin, hyvältä se ainakin maistui kun äsken maistoin.

Omena-päärynäkompotti:

2 omenaa
2 päärynää
1 tl inkivääriä
1 sitruunan mehu
2 dl omenatuoremehua

Hedelmät pilkotaan kuutioiksi ja laitetaan kattilaan. Kaadetaan hedelmien päälle mehut ja lisätään inkivääri ja laitetaan kattila kiehumaan. Keitellään 15-20 min kunnes hedelmät pehmenee muttei soseudu vielä.

Oli tosi yksinkertaista tehdä! Mausteitahan voi lisäillä oman maun mukaan, laittaa vaikka kanelia tai muuta sellaista. Sokeriakin voi toki lisätä, mutta mun mielestä tuohon ei tarvinnut kun mehu toi vähän makeutta, enkä mielellään muutenkaan pojan ruokiin lisäile sokeria. 2 dl mehua oli ehkä vähän liikaa, seuraavan kerran laitan vain desin tai puolitoista. Toisaalta eihän se liika mehu sinänsä haittaa, jättää vaan purkittamatta ylimääräisen.

(P.S Tuli niin ranskalainen olo, bebe-kirjassa kerrottiin että tätä ne Ranskassa syö ;) )

Pieni ja taitava ihminen


Vauvan elämän seuraaminen on niin kiehtovaa. Olen lakannut jo ajat sitten odottamasta milloin mikäkin kehitysvaihe tulee, tai siis tajusin että siinä ei ole mitään mieltä, mutta nautin silti edelleen siitä kun huomaan jotain uutta kehitystä pojassa.

Yksi päivä U istui syömässä ja kuunteli samalla kun minä ja U:n Täti juteltiin. Puhuttiin jotain puhumaan oppimisesta ja minä sanoin että ”U:n ensimmäinen sana on ihan varmasti lamppu”, poju kun on yliluonnollisen kiinnostunut lampuista. Samalla kun sanoin ’lamppu’, U katsoi minua. Sitten hän katsoi lamppua ja taas hymyillen minua. Sehän ymmärsi!!!!! Se ei muuten ollut vahinko, tätä temppua on nimittäin sen jälkeen esitetty kaikille… U myös osaa sanoa ”phu”, mikä melko varmasti tarkoittaa lamppua :D

Maailma on nyt myös avautunut U:lle. Aikaisemmin hän on ryöminyt pieniä matkoja ja pörrännyt ympyrää omalla reviirillään olohuoneessa. Nyt muutaman päivän aikana U on tajunnut, että hei, hänhän pääsee ihan liikkumaan huoneesta toiseen! Nyt ei poikaa enää pidättele mikään, vaan hän nauttii täysillä siitä että pääsee olohuoneesta eteiseen ja siellä ympäriinsä tutkimaan kaikkea mielenkiintoista. Tänään U meni ensimmäistä kertaa meidän makuuhuoneeseen katsomaan Isiä joka oli heräilemässä ja myöhemmin seurasi häntä kylpyhuoneeseen.

Minä nautin tästä vaiheesta tosi paljon! U viihtyy lattialla omissa oloissaan tosi hyvin, tänäänkin hän leikki vaikka kuinka kauan tyhjän puolentoista litran muovipullon kanssa. Pullo vieri karkuun ja U ryömi perässä. Myöhemmin U teki tutkimusretkiään eteisessä ja tutki muun muassa kenkiä, vaatteita, maton kuosia, hoitolaukkuaan, Isin hanskoja ja kaikkea muuta mielenkiintoista. Meillä on lattialla melko paljon tavaraa, mutta kaikki on U:lle turvallista, joten poika saa vapaasti mennä ja tutkia ja avartaa maailmaansa!

Herra U 8 kuukautta


Herra U täytti viikko sitten 8 kuukautta. Mihin tämä aika oikein katoaa?? Vastahan poju äsken täytti 7 kuukautta! Tällainen on 8-kuukautinen U:

Osaa istua melko hyvin muttei halua. Pitää päästä seisomaan. Ja pomppimaan! (Siis tukien, siinä meidän päivät menee kun pomppuutan poikaa)

Ryömii jo jonkin matkaa eteenpäin jos näkee jotain oikein kiinnostavaa, useimmiten hyörii kuitenkin omalla 2x2 metriä reviirillään olohuoneessa.

Osaa aamulla purkaa lelunsa lelulaatikosta. Selvästi jo vähän valitsee että minkä lelun sieltä haluaa. Ärsyyntyy jos näkee halutun lelun laatikon läpi, muttei ylety siihen. Ei osaa vielä illalla siivota lelujaan takaisin laatikkoon…

Jutella pulputtaa taukoamatta. Myös päristelee ja kiljahtelee ja murahtelee ja huudahtelee ja ja ja…

Neuvolalääkäri kirjoitti U:n korttiin ”aurinkoinen hurmuripoika”. <3 Vaikka lääkäri varmasti kirjoittaa jokaisen vauvan korttiin jotain samankaltaista, niin tuo kyllä kuvaa meidän pojua erittäin hyvin.

U on ruvennut nukkumaan öitään paljon paremmin kuin aikaisemmin, saattaa vielä heräillä useamman kerran mutta rauhoittuu tuttiin. Nykyään syö 1-2 kertaa yöllä, usein tunti tai pari nukahtamisen jälkeen ja sitten kuuden aikaan aamulla.

Ei vierasta edelleenkään yhtään – paitsi meidän talon talkkaria. Siinä vasta pelottava mies U:n mielestä.

Osaa suoristaa käden hihaan.

U tykkää:

Syömisestä, suihkussa käymisestä, peiliä kohti juoksemisesta, äidin harteilla pompahtelusta, ikkunasta ulos tuijottelusta, vieraille - eritoten miehille - flirttailusta, kaupassa käymisestä, autolla ajelusta, rattaissa istumisesta, seisomisesta, pomppimisesta, hassuttelusta ja pelleilystä, ihmisten tuijottelusta, lattialla möyrimisestä, palikkatornien kaatamisesta, pyllyn pesusta, vessan peilikaapin availusta, peiliin tuijottelusta, musiikin kuuntelusta, omilla keittiövälineillä ’kokkailusta’, kaiken pureskelusta, siitä kun joku lähtee ja vilkutetaan, vesipullosta juomisesta

U ei tykkää:

Hampaiden pesusta, selällään makaamisesta, siitä kun joku kiva lelu (esim suussa oleva nenäliina) otetaan pois, istumisesta - paitsi rattaissa, ruokatuolissa ja auton istuimessa, paikallaan olemisesta, halailusta, löhöilystä