U 6 kk

U on nyt 6 kuukautta eli puoli vuotta vanha. Tuntuu heti niin paljon isommalta lapselta, kun voi sanoa iän vuosissa! Miten U on nyt kuukaudessa muuttunut ja kehittynyt?

Osaa istua jo huomattavasti tukevammin. Selkä ei enää vahingossa heilahda taaksepäin, tahallaan kylläkin usein. Sylissä istuu jo ihan tuetta, tosin aikuisen kädet pitää olla lähellä siltä varalta että herra saa päähänsä lähteä johonkin suuntaan.

U:lla on tosi kovat menohalut, koko ajan on venkoamassa jonnekin. Sylissä paikallaan istuskelu on ihan tylsistä tylsintä puuhaa. Ikävä vaan että omat taidot ei tosiaankaan vielä riitä…

Seisominen on nyt tosi kova juttu, sylissäkin punkeaa koko ajan itseään silta-asentoon, eli seisomaan. Kun tekee sen käsistävetojutun millä ne neuvolassa kattoo pään kannatusta, niin U:lle ei riitä että sillain pääsee istumaan vaan hän on oppinut jatkamaan liikettä ja nousemaan siitä itse seisomaan! No siis tuettuna totta kai. Seisominen on vielä kamalan huteraa, U näyttää ihan lainelautailijalta kun sen jalat ja lantio menee ihan miten sattuu.

Ei edelleenkään käänny selältä mahalle. Kävimme hematologin luona pari viikkoa sitten ja hän tutki U:ta ja sanoi tuosta kääntymisestä, että poika osaa kyllä muttei vaan viitsi. Laiska kaveri. Mikäs siinä on selällään köllötellessä kun kaikki tulee eteen kuin manulle illallinen ja joka paikkaan pääsee muiden sylissä. Kyljelleen kääntyminen on alkanut sujua hienosti, välillä jopa makoilee kyljellään.

Jos U:n auttaa jaloista alkuun, niin osaa tosiaan hienosti kyllä kääntyä, mutta ilmeisesti se alkuun pääseminen omin voimin on liian suuri ponnistus. Olen yrittänyt erinäisiä esineitä heilutellen saada pojun kääntymään, mutta vielä ei osunut tarpeeksi kiinnostavaa esinettä kohdalle. Kääntää kyllä päätä ja kurottaa kauemmalla kädellä keskilinjan yli ja on ihan kaarella toisella kyljellään, mutta ei käänny.

U on myös hoksannut, että tavarat saa paljon paremmin otettua käteen sillä kauimmaisella kädellä kun vähän kurottaa. Usein ei jaksa/viitsi tehdä sitäkään vaan hapuilee lattiaa vasten olevalla kädellään ja ottaa sen esineen mihin käsi sattuu osumaan.

U on alkanut hahmottaa mistä äänet tulevat. Esimerkiksi olohuoneessa ollessa kääntää päätä makuuhuoneen suuntaan kun kuulee parvekkeen oven käyvän siellä.

En tiedä onko se tuon ikäiselle mahdollista, mutta eilen satuimme olemaan U:n kanssa hetken jossain poissa olohuoneesta, ehkä syömässä U:n huoneessa tai jotain. U:n isi oli sillä aikaa mennyt suihkuun ja kun tulimme takaisin olohuoneeseen U:n kanssa, tämän pää vaan pyöri ympäri ja oli selvästi hämmentyneen näköinen ja ihan kuin etsisi jotain. Mietin että voiko olla että U tajusi että isi on nyt kadonnut ja yritti etsiä häntä. Menimme sitten kylpyhuoneeseen ja U löysi isin juuri suihkusta tulleena. Leveä hymy tuli pojan huulille ja pää lakkasi pyörimästä kun tuijotti iskää niin kiinteästi. En sitten tiedä tulkitsinko vaan tilanteen ihan väärin.

Nukkuu enää yleensä kahdet päiväunet. Tässä ollaan vielä vähän siirtymävaiheessa, illalla väsy tulee kaksien päikkäreiden jälkeen vähän ennen kuin olisi hyvä, mutta enää siinä vaiheessa ei kuitenkaan voi mennä kolmansille päikkäreille. Joinakin päivinä nukkuu edelleen kolmet unet.

Yöunille menee siinä 7-9 aikaan, yleisimmin noin kahdeksalta.

Koko viidennen kuukautensa U on heräillyt öisin 1-3 tunnin välein, mutta tässä postauksessa kuvailemani jälkeen edelliset pari yötä ovat menneet vain kahdella heräämisellä! Äiti on ikionnellinen.

Ehkä viikko sitten huomattiin, että U on alkanut kutisemaan! Ja kikattamaan <3

U:lla on paljon asiaa, kova juttelu on käynnissä melkein jatkuvasti. Ja vasemman käden etusormi jostain käsittämättömästä syystä tuntuu kuuluvan kiinteästi tähän jutteluun, se on aina silloin suussa. Juttelu on edelleen enemmänkin äänteitä kuin varsinaista tavujokeltelua. Muutama ”ei” on tosin jo kuulunut :D

U on tosiaan nyt syönyt kiinteää ruokaa jo kolme viikkoa, siitä kerroinkin enemmän tässä postauksessa.

Kuusikuukautinen U tykkää:

autolla matkustamisesta, syömisestä (sekä maidon että kiinteän ruuan), huomion keskipisteenä olemisesta, ihmisten ja maisemien katselusta erityisesti kauppakeskuksissa ja ulkona, ikkunasta ulos tuijottelusta, juttelusta, kylpyveden räiskyttelystä, kutittelusta, hoitopöydällä oleskelusta, vauhdikkaista leikeistä, itsekseen lattialla oleskelusta (välillä), käsien pesemisestä, suolaliuoksen nenään suihkuttamisesta, valokuvattavana olemisesta, telkkarin katselusta, musiikista, kaiken järsimisestä, asioiden koskettelusta, ihmisten nenistä kiinni ottamisesta, muiden nipistelystä, aikuisen sormen pureskelusta, peiliin tuijottelusta, valoista ja lampuista, kaikesta kiiltävästä, lukemisesta

Kuusikuukautinen U ei tykkää: 

vaatteiden päälle pukemisesta, itsekseen nukahtamisesta, aamulla sängyssä loikoilusta, hiljaa paikallaan istuskelusta, itsekseen lattialla oleskelusta (välillä), mahallaan olemisesta, aamupesuista, naaman pyyhkimisestä, Nenä-Fridan käytöstä, äidin tietokoneella oleskelusta (huuto alkaa saman tien jos edes lähestyn tietokonetta…) paitsi silloin jos saa itse olla äidin sylissä ja räplätä näppäimistöä, kovista äkillisistä äänistä

Ekaa kertaa ravintolassa!

U söi tänään ensimmäistä kertaa ravintolassa! Kyseessä oli ihan vaan yksi Itäkeskuksen ravintolamaailman ”tusinaravintoloista”, mutta ravintola mikä ravintola. Ja ehkä se on ihan hyvä ettei mistään gourmet-ravintolasta edes haaveile aloittavansa…

Olimme äitini kanssa liikkeellä (kyllä, keskellä lumimyrskyä) ja hän halusi tarjota ruuat. U istui pöydän päässä ihan ravintolan syöttötuolissa minun takilla hieman tuettuna ja pärjäsi hienosti! (Valitsin meille sohvapaikat ajatuksella, että U voi siinä sitten makoilla sillä aikaa kun me syödään. Meni tosiaan vähän aikaa ennen kuin tajusin että hetkinen...) Minä söin pihviä ja U:n mummu söi kanaa ja U söi molempia sekä porkkanaa. U:n mummu laukoi kommentteja tyyliin ”Katso nyt ettei se vaan nielaise tuota palasta!” (???), ”Et kai sä sille naudanlihaa anna!” (???) ”No nyt se sai palasen irti tuosta porkkanasta!” (???) yms yms yms. En tiedä onko mummu ihan selvillä siitä, mikä sormiruokailun – tai ylipäänsä ruokailun – idea oikein on.

Olen huomannut että sekä äitini että siskoni ovat erittäin huonoa ruokaseuraa U:lle. Joka kerta kun poika vähän yskäisee, niin kumpikin näyttää siltä että on just nousemassa tuolistaan ylös ja tempaisemassa U:n pois tuolista ja roikuttamassa sitä jaloista ja hakkaamassa selkään. Sellainen kauhunilme kasvoilla. Olen yrittänyt sanoa, että rauhoittukaa ja hymyilkää, että ei ole mitään hätää eikä U:n pidä saada sellaista kuvaa että on joku hätä. Että se on hyvä juttu että se yskii. Huoh.

Menimme syömään hyvin ex tempore, joten minulla ei ollut mitään U:n syömisvarusteita mukana. Ei siis edes hoitolaukkua joka oli autossa hyvässä tallessa. Toivoin, että mukana olisi ollut edes ne hoitolaukussa majaansa pitävät käsi- ja kasvopyyhkeet. Niillä olisi voinut pyyhkiä nimittäin myös pöydän ja olisi voinut antaa U:n syödä suoraan siitä, nyt jouduin levittämään pöydälle kuvassakin näkyvän paperiservetin ja se oli tosi huono alusta. Kaikki ruoka piti antaa U:lle käteen, koska hän ei saanut niitä poimittua servetiltä ilman että nyrkki oli täynnä paperia.

Kaiken kaikkiaan ravintolareissu meni tosi hyvin ja oli ihanaa pystyä syömään niin että U söi samaan aikaan! U myös viihtyi syömispuuhissa ihan yhtä kauan kuin me aikuisetkin, olisi jopa saattanut syödä pitempään, mutta U:n mummu oli sitä mieltä että "Ei sen enää tarvitse syödä, maitohan sen pääasiallinen ravinnonlähde on (:D), kun se saa niitä paloja irti tuosta porkkanasta niin paljon!". Niin. No, annoin mummun ottaa pojan syliin.

Ei tiedä kumpi olisi kiinnostavampi, "ruokailualusta" vai ruoka

Tapaus Broileri

U söi tänään lounaaksi ”broilerisalaattia”, eli kurkkua, tomaattia, paprikaa ja muutaman broilerin fileesuikaleen eilisestä kanakastikkeesta. Vihannekset eivät oikein jaksaneet kiinnostaa, mutta broileri oli kova juttu! Olen yrittänyt olla tuijottamatta U:ta kun hän syö, aluksi istuin ruokailuilla poikaa vastapäätä mutta vaihdoin sitten istumapaikkaa niin, että nyt istun vinosti vastapäätä. On helpompi olla tuijottamatta, sen sijaan yritän katsella ikkunasta ulos tai jotain muuta kun U:ta. Tietysti aina sivusilmällä seuraan mitä siellä tapahtuu.

Tänään sitten juuri silloin kun vilkaisin ikkunasta ulos, niin U oli tunkenut kokonaisen broilerin suikaleen suuhunsa. Tiesin sen siitä, että suikaleesta pilkisti pieni osa ulos suusta kun se oli sen verran iso pala. U:n ilme oli sellainen, että ”mitä hittoa mulla on suu täynnä!?!?”. Se yritti mussuttaa ja imeskellä palasta, mutta eihän raukka vielä oikeasti osaa ruokaa hienontaa suussaan. Pala täytti koko suun, mutta minun nähdäkseni oli koko ajan tuossa kielen päällä, eli U ei saanut vietyä sitä hampaiden väliin. Välillä suusta tipahti pieni palanen ulos, mutta suurin osa pysyi suussa.

Hetken ajan U tuntui ihan nauttivan palasen imeskelystä, mutta sitten huomasin että U:ta alkoi ärsyttää suunnattomasti se suun täyttävä palanen, jota se ilmeisesti ei omin voimin saanut ulos sieltä suusta. U alkoi vetää itseään taaksepäin kaarelle tuolissaan ja muutenkin päästellä kitinänsekaisia ärsyyntyneitä äännähdyksiä. Tulkitsin tämän niin, että ruokahetki oli ohi. Päätin että kaivan sen kananpalan pojan suusta, kun eihän sitä sinnekään voi jättää. Varovasti siis sormella koukkasin sen ulos pojan suusta, melko iso pala siellä olikin. U rauhoittui saman tien kun otin palan pois suusta. Laitoin palasen pöydälle tarkoituksena seuraavaksi nostaa poika pois tuolista, mutta U ottikin palan uudestaan käteen ja suuta kohti! Ruokailu ei siis ollutkaan ohi.

Kanan imeskely ja pureskelu jatkui. Luulen että jotenkin U ei vaan osannut saada sitä palasta pois suustaan. Rauhoittavaa oli se, että palanen ei silti ollut mitenkään menossa nieluun omia aikojaan tai muuta, sillä U ei yskinyt tai kakonut kertaakaan. U teki saman vielä toisen kerran, eli tunki ison palan kanaa suuhunsa ja lopulta taas pyydystin palasen suusta pois.

Oli vaan niin hassua huomata, että tosiaankaan ruokailu ei ollut ohi. U vaan yritti ilmeisesti pyytää apua kanan kanssa tai kertoa että nyt ei tunnu kivalta. Kanan suusta poistamisen vaikutus oli nimittäin niin ilmiselvä, U rauhoittui saman tien ja jatkoi ruokailua kuin ei mitään. Viisas poika!

6 kk tilannekatsaus

U:n kehittymisestä sormiruokailussa olen halunnut jo pidempään kirjoittaa. Nyt on hitusen yli kolme viikkoa ruokailua takana ja U täyttää huomenna 6 kk! Tämä on siis varmaan hyvä aika kertoa missä mennään. Mietin kirjoittavani, kuinka U:n kehittyminen on ollut ”huikeaa”, mutta no rehellisyyden nimissä ei se nyt ihan niin huikeaa kuitenkaan ole ollut. Totta kai kehitystä on tapahtunut paljonkin, mutta ei mitään dramaattista muutosta.

Ruokarytmi

Ruokarytmi meillä on pysynyt melko samanlaisena. Yritän antaa U:lle 3 ateriaa päivässä, siis aamiaisen, lounaan ja päivällisen/iltapalan. Välillä tämä onnistuu hyvin ja välillä huonosti, useimmiten jotain siltä väliltä. On ollut päiviä jolloin U ei ole saanut mitään kiinteää syötävää koko päivänä, mutta on ollut jopa muutama päivä jolloin olen onnistuneesti tarjonnut kaikki kolme ateriaa. En ota toistaiseksi paineita asiasta, kiinteä ruoka kun ei vielä ole se pääasiallinen ravinnonlähde.

Ruokahalu

Olen huomannut selkeää vaihtelua U:n ruokahalussa. En tiedä johtuuko se päivästä, kellonajasta, väsymys- ja nälkäasteesta vai mistä, mutta välillä kiinteä ruoka maistuu paremmin kuin toisena hetkenä. Kovin kauaa U ei vielä jaksa keskittyä syömiseen, kelloa en ole katsonut mutta luulisin että vajaa puoli tuntia on ihan pisin aika minkä U on pöydässä viihtynyt. Yleensä aika taitaa olla lähempänä varttia.

Ruuan määrä

Tietysti se syödyn ruuan määrä kiinnostaa, vaikka en olekaan sitä mieltä että kaikki pitäisi syödä tai että mitä enemmän sen parempi. Toistaiseksi kuitenkin maissinaksu on ainoa ruoka, jonka U on syönyt ihan kokonaan (lukuunottamatta sitä käteen jäävää osaa). Tämä saattaa tietysti selittyä sillä, että ne maissinaksuthan käytännössä sulaa suuhun... Muita ruokia U järsii ja kaikessa on nähtävissä hampaanjälkiä sekä todisteita siitä, että paloja on purtu irti. Missään nimessä U ei kuitenkaan vielä syö/niele paljon. Vaippa kertoo sitten omaa kieltään asiasta, sen mukaan jotain kuitenkin menee ihan mahaankin asti. Edelleen vaipasta on tunnistettavissa ihan ruuan paloja, eli ainakaan suurin osa niellystä ruuasta ei vielä sula. Vaippatavaran koostumus on muuttunut pikkuisen tummempaan ja kiinteämpään suuntaan, sikäli kun tämä ketään kiinnostaa. 

Ruualla leikkiminen

Noin viikko sitten yhtäkkiä huomasin, että U on alkanut tutkia ruokaa ja leikkiä sillä. Ihan alussahan U vei vaan kaiken heti suoraan suuhun. Eräänä päivänä U käytti monta minuuttia niinkin mielenkiintoiseen puuhaan, kuin tomaatin tökkimiseen etusormella. Ruokaa nykyään tökkimisen lisäksi myös sivellään ja puristellaan sekä sillä hakataan pöytää. Sitä myös jonkun verran tiputetaan lattialle siten, että käsi viedään suoraksi sivulle ja päästetään ruuasta irti. Tämä ei varmaankaan ole vielä tarkoituksellista.

Kokeillut ruuat

U on aloittanut ruokailutaipaleensa tutustumalla yksittäisiin raaka-aineisiin. Hän on maistanut monia kasviksia ja hedelmiä ja muutamia lihoja, sekä kananmunaa. Viljoista on mennyt maissinaksuja, riisikakkuja sekä kaurapuuroa. Kerran annoin U:lle myös pastaa, mutta sitä U taisi vaan nuolaista kerran.

Olen ajatellut, että U voi sitten siirtyä enemmän syömään oikein ruokaruokaa, siis samaa mitä aikuiset syövät, kun käden motoriikka vähän kehittyy. U ei osaa vielä tarkoituksellisesti avata kämmentään nyrkistä, eli kaikki nyrkin sisällä oleva jää saavuttamattomiin. Luulisin, että aikuisten ruokia on helpompi syödä sitten, kun hän pystyy käyttämään koko kättään syömiseen.

Kana- ja possusuikaleita aikuisten kastikkeesta olen antanut U:lle, joka tykkäsi niistä kovasti, mutta ongelma oli juuri tuo suljettu nyrkki. Välillä U sai vahingossa hyvän otteen suikaleen päästä, jolloin palasen sai hyvin suuhun.

Syömistaidot

U on alusta asti osunut ruualla hyvin suuhun ja saanut suht hyvin poimittua ruokaa pöydältä. Jotkut palat ovat edelleen haastavan mallisia tai tosi liukkaita, on tässä edelleen äidilläkin opettelemista että mitä/miten kannattaa tarjota. Tiesin, että ruuat pitää aluksi leikata tikkumaisiksi paloiksi jotta niissä on ”kahva” josta saa kiinni, mutta leikkasin ihan liian isoja tikkuja. Huomasin jossain vaiheessa, että U:n oli vaikea saada liian pitkää tikkua suuhun. Huomaan kuitenkin, että U:n taidot tässä asiassa ovat karttuneet tosi paljon. Nyt U saa otettua pöydältä sellaisia paloja, joita ei vielä pari viikkoa sitten saanut. Syömisen liikerata on harjaantunut tosi paljon, enää U:n ei tarvitse juurikaan keskittyä ruuan suuhun viemiseen, vaan käsi löytää itsestään oikean reitin.

Huomasin hassun muutoksen lusikan käsittelyssä pari päivää sitten. Aikaisemmin U on ottanut vaakatasossa lusikkapää edellä tarjotun lusikan ja vienyt sen siitä suoraan suuhun. Nyt yhtäkkiä puurot päätyivätkin kaikkialle muualle kuin suuhun, kun U yhtäkkiä otti samoin tarjotun lusikan käteensä ja kiepautti sen ympäri niin, että saikin suuhunsa lusikan peräpään. U yllättyi itsekin ja alkoi itkemään kun kova muovinen pää tuikkasi yläkitalakeen. En tiedä mikä siinä on, mutta entinen tapa ei enää toimi. Nyt täytyy tarjota lusikkaa peräpää edellä ruoka alaspäin, että U saa sen oikeinpäin suuhunsa. Tämä asettaa haasteita, koska jäähtynyt puuro ei meinaa pysyä nurinpäin olevassa lusikassa…

Käsien motoriikka on vielä ihan ”alkeellisella” tasolla, eli kuten jo mainitsin, U ei osaa avata nyrkkiä tarkoituksellisesti. Kurkkutikuista on aina järsitty molemmat päät, mutta keskusta on koskematon. Ruokaa menee tosi paljon hukkaan, mikä yllättäen on ollut minulle pieni ahdistuksenaihe. Usein napsin siisteimmät palat itse U:n lopetettua, enpä tiedä miten hyvä tapa se sitten taas on tulevaisuutta (ja linjoja) ajatellen.

Suun motoriikka on taas puolestaan kehittynyt jo melko paljonkin. Ihan ensimmäiset ruokailukerrat olivat sitä, että U vei ruuan suuhun, irvisti, veti ruuan pois suusta ja pudotti sen pöydälle. Ja sitten sama uudestaan. Sitten kuvioihin tuli mukaan imeskely ja sitten pureskelu. Ensin pureskelu oli sellaista vähän-sinne-päin – liikettä, mutta nyt kuuluu jo kunnon narskutus kun kurkkutikku on käsittelyssä. Nyt U myös pureskelee jo ruokaa suussa, tai tekee ainakin sellaista pureskeluliikettä. Palojen pureskelu on myös kehittynyt, aluksi U ei tajunnut kuinka paljon ruokaa voi suuhun laittaa tai kuinka isoja paloja voi pureskella. Juuri tänä aamuna ihailin kun U hienosti nakersi apinaeväästään pieniä paloja irti ja sitten pureskeli niitä ja ilmeisesti nielaisi ne. Nyt siis on ollut jo havaittavissa ihan tarkoituksellista nielemistä.

No nyt kun tämän kirjoitti, niin onhan tämä melko huikeata kehitystä kolmessa viikossa J

Turvallisuus, kakominen

U ei kao (?? taivutetaanko se noin :D) oikeastaan kovinkaan paljon ja se vähäkin on tässä kolmen viikon aikana vähentynyt. En tiedä johtuuko se siitä, että hän ei saa vielä varmaan hirveästi paloja irti ruuasta vai mistä. Yskimistä tapahtuu ehkä enemmän kuin varsinaista kakomista. Yleensä U hienosti sylkee/työntää kielellä liian isot palat pois suusta. Kerran on yskäisyn mukana lentänyt ruuanpalanen suusta, se ehkä oli sitten luisunut vähän liian kauas nieluun.

Olen ihan oman mielenrauhani vuoksi ollut antamatta U:lle sellaista ruokaa, joka aiheuttaisi itselleni sydämentykytyksiä. Lähinnä ajattelen sitä minimaissia. U tykkäsi siitä kovasti, mutta sen imeskely näytti siltä että U imaisee sen henkeen hetkellä millä hyvänsä. Ei kai niin olisi tapahtunut, enkä silloinkaan keskeyttänyt imeskelyä, mutta eipä ole tullut tarjottua sitä toiste. Oikeastaan kaiken muun U on saanut hyvin käsiteltyä suussaan, jauheliha pötkylän muodossa oli ehkä sellainen mistä lähti jotain muruja irti ja sai aikaan vähän kakistelua.

Haluan kirjoittaa tähän liittyen aiheesta, josta en ole mistään muualta lukenut. En siis tiedä onko tämä jotain, mitä kaikki sormiruokailevat lapset tekevät aloittaessaan, vai oliko tämä pelkästään U:n juttu. Silloin ihan alussa lähes kaikki mitä U laittoi suuhunsa, sai aikaan hirveän irvistyksen. Ei siinä mitään, tietysti uusia makuja ja ihmeellisiä koostumuksia. U myös sai ihmeellisiä väristyksiä välillä kun laittoi ruokaa suuhun, ihan sellaisia voimakkaita että kädessä ollut ruoka lensi pois kädestä. En tiedä kumpi aiheutti kumpaa, mutta välillä väristyksen yhteydessä U teki myös sellaista yökkäävää ilmettä, siis ilman ääntä. Se oli ehkä se, mikä minut kaikkein pahiten säikäytti. Näytti nimittäin ihan siltä kuin poika olisi tukehtumassa kun ääntä ei kuulu ja yökkäilee. Välillä kesken ruokailun U:n naama saattoi muutenkin vääntyä kamalaan irvistykseen, joka näytti vähän siltä kuin johonkin sattuisi tai jotain. Aina hän kuitenkin sitten jatkoi ruokailua ihan tyytyväisenä, eikä ilmeen/väristyksen/yökkäyksen ohimentyä tuntunut enää olevan mitään ongelmaa. Kunnes tuli seuraava.

Mietiskelin jo silloin kun noita tuli, että mistähän ne johtuvat. Tulin siihen tulokseen, että näitä ”oireita” esiintyi lähinnä silloin kun U luultavasti nielaisi jonkun ruokapalan. Epäilen, että pureskelematon ruokapala vahingossa nielaistuna, varsinkin kun nielu on tottunut pelkkään maitoon, voisi saada aikaa tuollaisia ilmeitä ja muita. Tuota vaihetta kesti ehkä vajaan viikon ja sitten ne vaan loppuivat. Luulen nyt, että tuo on ihan normaalia tuossa aloitusvaiheessa, mutta kyllä se silloin säikäytti kun en ollut mistään tuollaisesta kuullut enkä siten sellaiseen varautunut. Mietin kaikkea, että aloitettiinko me liian aikaisin tai eikö tämä tapa syödä olekaan U:lle sopiva sun muuta. Sitkeästi vaan onneksi jatkettiin, niin nyt tuntuu että aloitettiin juuri sopivaan aikaan eikä U:lle voisi olla mitään muuta tapaa syödä!

Nuku, nuku, pikkupoika

Niin paljon kirjoitettavaa ja niin vähän aikaa. Olen huomannut, että silloin kun mulla on pää täynnä asioita joita haluaisin kirjoittaa, en saa kirjoitettua mitään. Tuntuu ahdistavalta se aika joka tulee kulumaan siihen, että saan sen kaiken kirjoitettua. Hassua. Silloin pitää vaan päästä alkuun niin kyllä se sitten siitä. Paria päivää pidemmät blogitauot siis johtuvat luultavasti juurikin tästä asiasta…

Tämä postaus kertoo U:n nukkumisesta. Ensimmäiset kolme kuukautta U nukkui tosi hyvin ja paljon, heräili tietysti yöllä syömään mutta ei useammin kuin pari kertaa yössä. Ensimmäinen unipätkä oli 6-8 tuntia. Sitten tuli 4 kuukautta täyteen ja unet huononivat. Siinä rytäkässä oli vähän flunssaa ilmassa ja tehtiin hampaita yms, eli huonontuneet yöt saattoivat johtua ihan mistä tahansa noista. Tai sitten se oli vaan sitä neljän kuukauden yöhulinaa, josta olen monelta muultakin kuullut. Oli mitä tahansa, niin pahimpina öinä heräiltiin koko yö tunnin välein ja parhaimpina öinä U saattoi nukkua edes yhden kolmen tunnin pätkän. Hampaiden tultua kuukausi sitten 5 kk ikäisenä yöt vähän helpottivat ja pidempiä unipätkiä tuli muutama lisää, mutta silti yöt menivät 2-3 tunnin pätkissä. Välillä heräiltiin keskellä yötä leikkimään.

Öiden huononemiseen liittyi myös valtaisa nukkumaanmenon vastustelu. Aikaisemmin helposti nukahtanut poika muuttui tosi huonoksi nukahtajaksi, jonka kanssa piti keksiä mitä kummallisimpia nukuttamistapoja. Vähän aikaa toimi unilaulun laulaminen (sama laulu x 10) ja käveleminen samalla, sitten toimi Manducassa hytkyttäminen. Välillä U:n sai nukahtamaan sitteriin kun keikutti tarpeeksi lujaa. Epätoivoisimpina aikoina aloin nukuttamaan U:ta tissille kävellen samalla, siihen se nukahti aina. Jossain vaiheessa tajusin, että enhän mä voi jatkaa tuollaista temppuilua enää sitten kun poika painaa vaikkapa 10 kiloa, miten mä jaksan sitä kanniskella? Onnistuin lopettamaan tissille nukahtamisen, mutta tilalle tuli ylös-alas pompahtelu samalla kävellen.

Yhden kerran neuvoin U:n isille kuinka poika tällä tavoin nukutetaan ja samalla havahduin siihen, kuinka naurettavaa koko homma onkaan. U:ta täytyi pitää sylissä juuri oikein, pää minun vasemmalle puolelle ja U:n oikea käsi minun vasemman käden ja kyljen väliin. Oman vasemman käden kiedon tiukasti U:n pään ympärille niin, että poika ei saa pyöriteltyä päätään, ja samalla pidän U:n vasemmasta kädestä kiinni että se ei saa heiluteltua sitä. Omalla oikealla kädellä lukitsen U:n jalat oikean käteni ja kyljen väliin, niin että U:n peppu jää ”kuppiin” mun kyynärtaipeeseen tai sitten lepää kyynärvarren päällä jos tiedossa on suht lyhyt nukutus. Omalla oikealla kädelläni tuen sitten samalla U:n kylkeä/selkää. U:n asento tässä otteessa on suht pysty, koska makaavammassa asennossa alkaa hirveä vastustelu. Sitten kävellään eteenpäin pitkillä hitailla askelilla ja joka askeleella hytkytään ylös-alas, mieluiten tosi isoa liikettä.

Ja mä vielä olin katkera siitä, että mies ei koskaan nukuta poikaa. No, enpä voi oikeestaan moittia… Hitto mikä show! Ja siis tämä vähintään 4 kertaa joka päivä, usein useamminkin kun U heräsi kesken unien.

Totta kai olen koko ajan yrittänyt saada U:ta nukkumaan omaan sänkyynsä, tai siis nukahtamaan sinne. U useimmiten suostui kyllä kiltisti menemään sänkyynsä, mutta auta armias jos hänet yritti jättää sinne ja lähteä itse pois! Tai no ihan sama vaikka olisi seissyt/maannut vieressä, hirveä huuto siitä seurasi. Olen kokeillut kaikkea, ihan oikeasti varmasti jokaista ajateltavissa olevaa keinoa. On soitettu musiikkia ja on ollut pimeää ja valoisaa, olen laulanut, kertonut iltasatua, silittänyt, tassuttanut, suhissut ja mitä kaikkea vielä. Aloin lukemaan pinokaupalla vauvan unikirjoja ja rutiini- ja rytmikirjoja. Kokeilin selkeän päivärytmin luomista ja selkeitä rutiineita.

Kokeilin myös hellävaraista unikoulua, unikoulu on tosin väärä sana koska tarkoituksena ei ollut lopettaa yösyömistä vaan ainoastaan saada poika nukahtamaan itse! Yritin sellaista koulua, jossa lapsen ei anneta yhtään huutaa yksinään vaan aina mennään lapsen luokse ja nostetaan hänet pois sängystä ja kun hän rauhoittuu, hänet laitetaan takaisin. Meillä tässä kävi sillä tavalla, että heti kun U tajusi että hänet otetaan pois sängystä, mutta laitetaan takaisin heti kun hän rauhoittuu, niin hän sitten päätti jatkaa hysteeristä huutamista myös sylissä. Eli tuloksena oli kirkuva vauva, jota ei enää saanut edes sylissä rauhoitettua. Jaksoin pari päivää tuota harjoittaa ja sitten luovutin omien ja U:n hermojen vuoksi. Se oli tosi stressaavaa aikaa, joka kerta kun tappelin pojan kanssa nukahtamisesta odotin samalla jo kauhulla seuraavaa nukuttamiskertaa. Eikä se varmaan U:llekaan ollut kovin mukavaa.

Tutkin muitakin unikouluja, huudattamiseen en halunnut ryhtyä ja joidenkin unikoulujen neuvot tuntuivat tosi hankalilta noudattaa. Netistä olen lukenut ”rohkaisevia” kommentteja, että ”kyllä ne viimeistään armeijaan mennessä oppii nukahtamaan itse”. Olin jo vähän niin kuin tyytynyt kohtalooni, eli kanniskelisin U:ta uneen vielä x kuukautta. Parin viikon päästä minulla ja U:n isillä on parisuhdeilta ja U:n mumma (miehen äiti) tulee lapsenvahdiksi. Olen kauhulla odottanut tuota päivää, luotan siihen että mumma pärjää U:n kanssa tosi hyvin, mutta se nukahtaminen! Joka kerta kun olen hytkytellyt poikaa uneen, olen samalla kauhuissani miettinyt että kuinka kummassa huonoselkäinen mumma muka hytkyttelee U:n unten maille.

Suunnilleen viikko sitten kuulin tällaisesta uudesta kirjasta kuin "Kuinka kasvattaa bebe". Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka muutti miehensä kanssa Pariisiin ja sai siellä lapsen. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että jostain syystä hänen lapsensa oli ainoa lapsi ranskalaislasten joukossa, joka sai uhmakohtauksia leikkipuistossa, heitteli ruokaa pöydässä tai tarvitsi jatkuvaa viihdytystä. Hän ihmetteli, miten ihmeessä ranskalaiset onnistuvat kasvattamaan lapsistaan niin hyväkäytöksisiä, itsenäisiä ja onnellisia. Miten ranskalaiset äidit juovat rauhassa kahvia keskenään ja lapset leikkivät nätisti itsekseen? Itselleni merkitsevin kysymys kirjan esittelyssä oli, kuinka on mahdollista, että ranskalaislapset nukkuvat läpi yön parikuisesta lähtien?? Tämä kirja oli pakko saada!! Kirjastossa kirjaan oli reilut 150 varausta. Kävimme koko perhe yksi päivä kaupungilla ja minä kävin kirjakaupassa ihastelemassa tuota opusta. Kerroin U:n isille että siinä on joku kikka nukkumiseen ja hän sen kuultuaan halusi välttämättä ostaa kirjan vaikka se maksoi yli 30 €. Ilmeisesti en ole ainoa jota pojan nukkuminen (nukkumattomuus) on stressannut.

Heti metrossa aloimme päät yhdessä lukea nukkumista käsittelevää kappaletta. Kikka oli niinkin yksinkertainen, kuin la pause. Ranskalaisäidit vaistomaisesti odottavat hetken, ennen kuin menevät lapsen luokse. Varsinkin yöllä tämä on tärkeää heti pariviikkoisesta lähtien, jotta huomaa onko lapsi todella hereillä ja nälkäinen, vai onko hän unisyklien vaihteessa ja ääntelee/liikkuu tuossa kevyessä unessa. Vauvaa ei huudateta, eli jos hän itkee häntä lohdutellaan. Tällä tavoin lasta tarkkailemalla lapsi oppii heti pienestä pitäen ”sukeltamaan” unisyklistä seuraavaan, taidon jonka me aikuiset osaamme niin automaattisesti että emme yleensä edes huomaa heräävämme syklien välissä. Näin lapsi myös oppii nukkumaan syömättä, totta kai hän saa ruokaa jos on nälkäinen, mutta ilmeisesti viimeistään 4 kk ikäisestä lähtien vauva olisi fyysisesti valmis selviämään yönsä ilman ruokaa.

Ranskalaiset ajattelevat vauvoja ihmisinä. Tämä oli itselleni hieno ajatus, jonka myötä tajusin että liian usein tulee ajateltua vauvaa vauvana, vaikka ihminenhän hänkin on vaikkakin pienempi. Aikuinen ihminen pärjää yön syömättä. Joskus jos herää yöllä, voi olla nälkä, mutta sen nälän kanssa pystyy nukkumaan silti aamuun asti. Ei vauva ole sen kummallisempi, hänelläkin voi olla nälkä yöllä, mutta hänkin voi oppia pienestä asti lykkäämään syömistä aamuun.

Kirjan myötä oivalsin monta asiaa lapsista ja lapsenkasvatuksesta. Täällä Suomessa ja ilmeisesti myös englantia puhuvissa maissa vauvan yöllistä heräilyä pidetään normaalina. Äidit uhraavat omat yöunensa ja kokevat olevansa tosi hyviä ja omistautuneita äitejä. Omalla kohdallani asia ainakin on juuri näin, en halua edes pakottaa U:n isiä hoitamaan yösyöttöjä, koska koen sen omaksi velvollisuudekseni äitinä. Ranskassa sen sijaan pidetään normaalina sitä, että vauva oppii ”tekemään yönsä” (nukahtamaan itse ja nukkumaan koko yön syömättä) jo pienenä, useimmat jo ennen kuin täyttävät kaksi kuukautta. Jos ranskalainen lapsi heräilisi pitkin yötä, ajateltaisiin että jotain on pahasti pielessä ja että sellainen heräily on epänormaalia. Tämän luettuani oivalsin, että yöheräily todella on epänormaalia jos sille kerran on vaihtoehto olemassa. Ilmeisestikään yön läpi nukkuminen jo pienenä ei ole mahdotonta, jos kerran kaikki ranskalaiset lapset tekevät niin.

La pause sitten. Sitä pitäisi alkaa soveltamaan vauvaan lähes heti syntymästä lähtien, jotta vauva voi alkaa oppia nukkumista. Meillähän näin ei ole tehty, vaan metsään on menty rytinällä heti U:n ensihetkistä lähtien. Minua suututtaa suunnattomasti, että esimerkiksi neuvola ei nimestään huolimatta neuvo äitejä tällaisissa asioissa!! Minäkin huolehtivaisena äitinä olen pitänyt itseäni esimerkillisenä tapauksena, kun vastaan niin nopeasti U:n kutsuihin. Jostain olen saanut käsityksen, että vauvan ei kuuluisi joutua odottamaan hetkeäkään. Esimerkiksi jos U alkaa kitisemään lattialla, ajattelen että hän ei viihdy siellä ja poimin pojan syliini mahdollisimman nopeasti, jotta hän ei saa mitään traumoja kun hänen viesteihinsä ei vastata.

Olen oikein ylpeillyt sillä, kuinka U yöllä ei oikeastaan itke ollenkaan vaan hiljaa vaan ilmottaa että hänellä on nälkä. Sitten hän vaan lähes unessa syö ja nukahtaa saman tien uudestaan. En vaan ole tajunnut, että kuvailen unisyklin vaihdetta ja omaa puuttumistani siihen. Jos olisin pienestä pitäen antanut pojan muutaman minuutin ääntelehtiä sängyssään ottamatta häntä heti rinnalle, niin todennäköisesti hän olisi nukahtanut uudestaan ja oppinut yhdistämään unisyklit. Nyt sen sijaan olen onnistunut luomaan onnettoman nukkujan, joka tarvitsee parin tunnin välein apua uneen pääsemisessä.

Yleensä ranskalaislapset oppivat tekemään yönsä neljään kuukauteen mennessä. Neljän kuukauden ikää pidetään myös rajapyykkinä, jonka jälkeen la pause ei tehoa. Tai siis jonka jälkeen sitä ei voi/kannata aloittaa. Nelikuinen lapsi on jo muodostanut (huonot) nukkumistapansa ja niiden korjaamiseen tarvitaan järeämpiä aseita. Ranskassa suositellaan tällaisessa (harvinaisessa) tapauksessa huudattamista. Tutkimuksienkin mukaan huudattaminen – tieteellisesti ekstinktio eli ehdollisen heijasteen sammuttaminen – tehoaa varmasti ja nopeasti. Huoh. Luin kappaleen muutamaan kertaan epätoivoisena, eikö tosiaan olisi mitään muuta vaihtoehtoa??  Olen aikaisemmin ajatellut etten halua huudattaa U:ta, olen jotenkin pitänyt sitä tosi raakana menetelmänä. Toisaalta tiedän, että kun nukahtamisesta on puhe, niin U:n itku ei tarkoita että hänellä olisi paha olla tai mitään, se vain tarkoittaa että hän ei halua (osaa) nukahtaa. Siihen itkuun ei nimittäin mitenkään vaikuta esimerkiksi se, olenko minä vieressä vai en. Olen tullut siihen tulokseen, että U haluaa syliin ja apua nukahtamiseen ja häntä kiukuttaa kun hän ei sitä saa.

Tein päätöksen sitten lopulta hyvin nopeasti. Onneksi U:n isillä oli vapaapäivä ja hän oli illan kotona, yksin en varmastikaan olisi pystynyt pysymään päätöksessäni. Päätimme siis kokeilla huudattamista. Eniten minua siinä arveluttaa se, aiheuttaako se jotain piileviä psyykkisiä traumoja lapselle. Uskon siihen, että itkeminen itsessään ei ole mitenkään vahingollista silloin kun joku aikuinen on kuitenkin lähellä. Entä sitten jos vauvan jättää itkemään niin yksin? En tosiaankaan tiedä ja välillä mietityttää valitsimmeko oikean reitin. Mutta näin päätimme tehdä. Ehkä se kertoo jotain siitä, kuinka epätoivoisia tämän nukkumisasian suhteen jo olimme. Yritän ajatella tätä asiaa en niinkään huudattamisena, vaan enneminkin niin, että autan U:ta oppimaan nukkumista.

Ranskalaiseen tapaan kuuluu puhua vauvalle kunnioituksella ja olettaen, että vauva ymmärtää kaiken. Pidän tästä ajattelutavasta, olen törmännyt siihen aikaisemminkin ja yrittänyt noudattaa sitä. Aloitimme siis toissapäivänä eli tiistaina. Illalla kerroin U:lle, että tänään hän saa nukahtaa aivan itse ja että isi ja äiti ovat ihan tässä lähellä jos tulee oikeasti joku hätä. Selitin että laitan hänet omaan sänkyyn ja hän saa jäädä sinne itsekseen, että nukahtaminen voi tuntua vaikealta mutta se täytyy oppia jne. Sitten iltapuuhien jälkeen vielä syötin U:n ja sitten laitoin hänet sänkyynsä, peittelin ja lähdin huoneesta. Huuto alkoi melkein saman tien. Voi vitsit kun se oli vaikeaa. Aloin tyhjätä astianpesukonetta ja leipoa U:lle apinaevästä, ihan vaan että saisin keskittyä johonkin muuhun kuin huutoon. Vielä kerran, onneksi U:n isi oli kotona! Huutoa oli jotenkin helpompi kestää kun oli joku kenen kanssa kestää se.

20 minuuttia U itki, siis suoraa huutoa. Välillä vähän vaimeampaa ja välillä taas korvia raastavaa, mutta itkua yhtä kaikki. Yritin hokea itselleni että tämä on pakko tehdä, tämä on pakko tehdä, tämä toimii, U ei kärsi tästä, tämä on pakko tehdä. 20 minuutin jälkeen huuto vaimeni ja U nukahti. Tuntui niin pahalta ajatella pientä kyynelsilmäistä poikaa yksin sängyssään, joten pakko oli sitten käydä vähän silittämässä päätä ja peittelemässä kun U oli nukahtanut. Huh huh. Varsinaisesti en ollut ennen kirjan lukemista ajatellut yrittääkään päästä yösyönneistä vielä eroon, mutta kun nyt sitten kerran alettiin kouluttaa niin ajateltiin että tehdään sitten kerralla koko homma. Ja jos kerran on mahdollista pienemmillekin kuin U nukkua koko yö, niin kai sitä sitten pitää kokeilla.

Ekana yönä U heräsi yhden ja neljä aikaan ja kummallakin kerralla parkui sängyssään vajaan tunnin. Se tuntui itse asiassa vielä pahemmalta kuin iltahuuto, mutta yritin tässäkin ajatella että tämä on pakko tehdä ja U:n täytyy oppia ja että hän on aivan kykenevä oppimaan, kunhan vain saa tilaisuuden. Otimme tiukan linjan, kummallakin kerralla kävimme kerran laittamassa tutin takaisin suuhun mutta ei sen enempää. Toisella kerralla U oli sitten nukahtanut ilman tuttia ja toisella kerralla tutti oli pysynyt suussa. Olin etukäteen päättänyt että viiden jälkeen aamulla voin syöttää U:n. Hän sitten heräsikin puoli 6, tosin luulen että se oli taas vaan sellainen unisyklin vaihde ja U olisi vielä jatkanut unia. Syötin pojan kuitenkin silloin ja hän nukahtikin tissille. Seuraavan kerran U heräsi puoli 8 ja luulin että nyt hän sitten oikeasti heräsi ja otin tissille, mutta U nukahtikin taas. Lopullisesti heräsi vasta puoli 11!

Olin niin helpottunut kun aamulla sängyssä oli vastassa iloisesti hymyilevä ja kujerteleva nuorimies. Ei se huutaminen ainakaan näköjään heti psyykeen vaikuttanut… U oli muutenkin seuraavan päivän jotenkin erityisen hyväntuulinen ja viihtyi itsekseenkin paremmin kuin aikaisemmin. Päikkäreille nukahtaminen otettiin myös ohjelmaan, päätettiin edetä samalla kaavalla. Eli poika sänkyyn ja saa nukahtaa itsekseen. Ekoille päikkäreille mennessä U huusi 15 minuuttia ja toisille mennessä 10 minuuttia. Olo oli toiveikas.

Illalla laitoin pojan nukkumaan ja yllätyksekseni varsinaista huutoa ei kuulunut ollenkaan! Jonkinlaista kitinää ja pientä itkun yritystä ja sitten lopulta sellasta unikitinää, ”unilaulua”. Meni ~7 minuuttia niin poika nukkui. Pidin pienet hiljaiset juhlat itsekseni olohuoneessa.

Yhdentoista maissa U sitten heräsi, tai siis ”heräsi”. Aikaisemmin olisin siinä kohtaa syöttänyt, mutta nyt annoin vain pojan olla sängyssään. Vähän reilun puoli tuntia U siellä itkeskeli ja kitisi, mutta ei yhtään sellaista samanlaista kovaa itkua kuin edellisenä yönä. Olin ollut juuri menossa nukkumaan kun U heräsi, ja minun oli pakko poistua makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Se oli vähän liikaa kuunnella valitusta ihan vierestä, tuntui tosi pahalta!! Olohuoneen puolella olo oli siedettävä. Ja lopulta U tosiaan nukahti. Loppuyön aikana havahduin muutaman kerran pojan sängystä kuuluneeseen töminään (nostaa jalat ylös ja paiskaa ne alas) tai muuhun ääneen, mutta olen ilmeisesti nukahtanut melkein heti uudestaan. Pidän tätä merkkinä siitä, että U ei varsinaisesti ole itkenyt, luulen että siihen kyllä olisin herännyt.

Tämä tarina meidän nukkumisenopettelusta on hyvä päättää tämän aamun ekoihin päikkäreihin. Vein pojan sänkyynsä ja jätin sinne, 5 minuutin päästä kävin kurkistamassa ovenraosta koko ajan hiljaisena pysyneeseen makuuhuoneeseen ja siellähän se poju uinui omassa sängyssään. Ihmeellistä.

Apinaevästä

Ukkila-reissusta palattuamme halusin heti antaa U:lle jotain lihaa, sitä ei nimittäin reissussa ollut tarjolla. Ei kai sillä vielä tässä vaiheessa ole mitään väliä, mutta jostain olen saanut päähänpinttymän siitä, että haluaisin joka aterialla tarjota U:lle sekä hiilaria että proteiinia. Aina se ei ihan onnistu ja joudutaan tyytymään kasvis- tai hedelmäateriaan. Tosiaan tuskin sillä vielä on mitään väliä mitä ateria sisältää, kunhan poika vaan saa jotain ”syödäkseen” millä treenata, mutta en vaan pääse yli tästä ajatuksesta etten halua pelkkää hiilihydraattipitoista tarjota. ([kyökkipsykologia]Osittain tämä ehkä johtuu siitä, että itse mieluiten syön vähähiilihydraattisesti. Se on oikeastaan ainoa syy miksi odotan kovasti että imettäminen loppuu, että voin taas palata entiseen ruokavaliooni. Olen lukenut, että vähäiset hiilihydraatit vaikuttavat vähentävästi maidontuotantoon, enkä halua tätä teoriaa alkaa testailemaan. Luulen että hiilarien karttelu on itselläni niin takaraivossa, että jotenkin alitajuisesti tuntuu oudolta tarjota pojalle pelkkää hiilaria. [/kyökkipsykologia])

Tein sitten kalkkunanjauhelihasta sellaisia pötkylöitä ja höyrytin kasviksia. No joo. Tulos oli se, että lihapötkylä jäi lähes koskemattomaksi kun sen sijaan kukkakaali ja varsinkin uusi tuttavuus kesäkurpitsa maistuivat.

Ennen reissuun lähtöä tein kokeiluluontoisesti erän apinaevästä U:lle. Resepti on ehkä maailman yksinkertaisin.

muussataan 1 banaani

sekoitetaan sekaan kaurahiutaleita kunnes seoksesta tulee taikinamaista

lisätään 1 tl (kookos)öljyä sekä

mausteeksi kanelia

Muotoillaan pellille pötkylöiksi ja paistetaan 200 asteessa 15 min.

Itse laitoin liikaa kaurahiutaleita, taikinasta tuli tosi jämäkkää minkä sitten kyllä maistoi. Eli seuraavalla kerralla vähän vähemmän kaurahiutaleita ja taikina saa jäädä löysemmäksi. Kookosöljyä laitoin myös enemmän kuin ohjeessa sanottiin, 1 tl ei nimittäin tehnyt taikinalle yhtään mitään. Oli varmaan melko pieni lusikkakin, mutta vaikka lotrasin sekaan varmaan kuusi lusikallista, en silti huomannut että se olisi tehnyt taikinalle mitään. Öljyn funktio jäi siis hieman epäselväksi. Ehkä se liittyi sitten makuun?

Apinaevästä tarjosin U:lle seuraavana päivänä aamiaiseksi ja se tuntui maistuvan.  

Apinaevästä suuhun

Huolellisen rekonstruktion avulla selvitin ruokailun päätyttyä, että pötkylästä selvästi puuttui pala, joka ei voinut olla missään muualla kuin U:n mahassa.

Rekonstruktoitu apinaeväs

Otin pötkylät mukaan matkaan ja luovutin yhden maistiaisiksi U:n 9 kk vanhalle pikkuserkulle, joka ihastui apinaevääseen ihan täysin! Huomattavasti näppärämmin pikkuserkku käsitteli pötköä kuin U, eikä jättänyt mitään rekonstruktoitavaakaan.

Ukkilassa ollessa U:lla oli muutama vaikea ilta ja yö, itki hurjaa kipuitkua eikä meinannut millään rauhottua. Kaivoin panadolit esiin, kun ajattelin että itkee hampaitaan, mutta taisi olla vaan vatsavaivoja. Heti tuli tietysti mieleen, että olisiko mahakipujen takana joku ruoka mitä U on syönyt. Voihan se olla että johtui ihan jostain muusta, tai voi olla ettei edes ollut mahakipuja! Mutta mä sitten epäilin heti sitä kauraa, oltiin nimittäin siinä vaiheessa muutamana aamuna syöty kaurapuuroa/apinaevästä. Niinpä päätin jättää hetkeksi sen kauran pois. En tiedä voisiko ne kivut edes siitä johtua, tai siis että olisiko U voinut sitä saada niin paljon syötyä että se voisi jotain aiheuttaa. Nyt U on ollut viikon syömättä kauraa ja eilen illalla maisteltiin taas apinaevästä, saa nähdä miten käy!

Tai no itse asiassa kävi sillä tavalla, että U nukkui ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen 5 tuntia putkeen viime yönä! Periaatteessa en usko että kiinteä ruoka edesauttaisi pidempiä unia tai ainakaan että se olisi tavoittelemisen arvoista. Maidosta vauva saa kaiken tarvitsemansa ravinnon ja olen ollut sitä mieltä että mieluummin annan sitten sitä ravinteikasta maitoa useammin kuin vähemmän ravinteikasta kiinteää ruokaa harvemmin. Nyt ollaan kuitenkin nukuttu niin vähän ja huonosti, että ajattelin kokeilla antaa pojalle iltapalaa. Tähän asti on lähinnä syöty aamiaista ja/tai lounasta. U sai siis iltapalaksi apinaevästä, tällä kertaa sitä meni varmasti mahaankin asti paljon enemmän kuin viimeksi. Sitä en sitten tiedä että oliko se se mikä niihin uniin vaikutti vai joku ihan muu juttu. Ehkä testaamme asiaa vielä tänä iltana.

(//edit kävi myös niin, että tuli ehkä maailman isoin kakka. Hmm.)

ÄÄÄÄÄÄ mulla on ihan liikaa asiaa ja kirjotettavaa mielessä! Jos kirjotan kaiken tähän a) tämä postaus ei valmistu ikinä (olen nyt kirjottanut tätä kolme päivää…) b) tästä tulee niin pitkä että kukaan ei jaksa lukea. Jatkan siis juttua seuraavassa postissa.

Kotona taas

Takaisin sorvin ääreen! Hirveästi olisi asiaa, taitaa tulla pitkä posti. Ukkila-reissu on takana ja ollaan taas kotona. Kyllä kotona on sitten kiva olla. Matkalla ollessa U ei saanut syödäkseen lähellekään kolmea kertaa päivässä, aavistan että tämän asian kanssa tulee vielä ongelmia kun U on vanhempi ja alkaa oikeasti tarvita niitä aterioita. Ukkilassa oli myös sellainen ongelma, että ruoka ei ole aivan U:lle sopivaa. Vaikka yksi sormiruokailun eduista on, että lapsi voi alusta asti syödä samaa ruokaa muun perheen kanssa, niin ei se aivan niin helppoa ole. Vaatimuksena tämän toteutumiseen on se, että muun perheen syömän ruuan pitää olla sellaista, että se käy myös pienelle sormiruokailijalle.

Kaikesta muusta neuvolan suosittelemasta voin tarvittaessa joustaa, paitsi suolan käytöstä. Se on kiistattomasti osoitettu, että liika suola ei tee hyvää vauvan munuaisille. Luin juuri Omin sormin suuhun-kirjailijan Gill Rapleyn tekemää sormiruokailukeittokirjaa. Sen alussa oli tiivistettynä sormiruokailun perusteet ja löysin sieltä myös taulukon suositellusta suolan määrästä. Alle vuoden ikäinen lapsi saisi saada päivässä korkeintaan 1 gramman suolaa. Tuotteiden suolamääriä tutkittuani olen huomannut, että esim leivässä on yleensä n. 1 g suolaa/100g ja juustossa n. 2 g/100g. Eihän vauva tietenkään noin paljon kerralla syö, joten uskon että vähän voi syödä myös tuotetta joka ei ihan suolaton ole. Vauvan ruokaan en silti aio lisätä suolaa. Luulen, että tämä tulee jatkossa olemaan ongelma vieraisilla syötäessä. Täytynee vain olla kärppänä nappaamassa pojan annos pois padasta ennen suolan lisäämistä…

Isäni ja hänen avopuolisonsa ovat olleet hieman epäileväisiä koko sormiruokailun suhteen. Kuukausi sitten kun olin siellä käymässä he yhteistuumin järjestivät pienimuotoisen kuulustelun siitä, kuinka aion turvata U:n ravinnonsaannin ja kuinka voin olla varma että sormiruokailu on turvallista ja miksi pitää tehdä asiat näin hankalasti kun kautta aikojen on onnistuneesti syötetty soseita vauvoille. Onneksi olen lukenut paljon tästä aiheesta ja pystyin vastaamaan heidän ”syytöksiinsä”. Minulla ei ole aikomustakaan syöttää U:lle lusikalla yhtään mitään, mutta koin että tuossa tilanteessa parhainta on kertoa pieni valkoinen valhe ja vakuuttaa, että tietysti syötän sitten lusikalla jos U ei itse osaa. Tai no väärin ehkä sanoa tuota valheeksi, siis totta kai jos nyt vaikka kävisi niin, että pojan paino lähtisi laskuun ja hän olisi selvästi aliravittu tai jotain tällaista, niin tietysti siinä tilanteessa voisin syöttää. Mutta sormiruokailuun kuuluu olennaisena osana luottamus lapseen ja siihen, että lapsi itse luontaisesti tietää mikä hänelle on hyväksi, siis että mitä hänen tarvitsee syödä ja kuinka paljon. Jos U ei jonakin päivänä syö yhtään mitään muuta kuin maitoa, niin en todellakaan ole heti tarttumassa lusikkaan.

Tältä pohjalta olin hieman jännittynyt ensimmäisen ruokailun koittaessa… Laitoin pojan matkatuoliinsa (Sekin vielä, että isäni puoliso on koulutukseltaan fysioterapeutti. Siis koulukuntaa: Lasta ei saa istuttaa ennen kuin hän osaa itse nousta istumaan. Valmistelin jo mielessäni vastausta kysymykseen U:n syöttötuolissa istumisesta, mutta ilokseni sitä ei tullutkaan!), sidoin liinan kaulaan ja teippasin kulmat pöytään ja laitoin pöydälle kurkkua ja tomaattia. Ruoka oli siis sellaista, että sitä ei voinut pojalle antaa. Sinänsä oli ehkä hyväkin pysytellä tuollaisissa ”perusruuissa”, U nimittäin näppärästi poimi tutun tomaatin käteensä ja imeskeli sitä antaumuksella. Yritin pitää naamani peruslukemilla, mutta sisäisesti nauroin ääneen. Siinäpä hämmästelivät pojan syömistaitoja! Tällä vierailulla ei muuten sitten mainittu sanallakaan U:n syöttämistä. Pieni henkinen voitto.

U on nyt siis viime päivät pysytellyt kasvis- ja hedelmälinjalla. Lähinnä on maisteltu kurkkua, tomaattia, appelsiinia ja omenaa. Uutena tuttavuutena maistettiin kiiviä, jota vaipasta päätellen päätyi hieman mahaan astikin. Yhtenä aamuna annoin U:lle kokonaisen keitetyn kananmunan puolitettuna, mutta se oli vaikea syötävä.

On sitä kananmunaa suussakin, mutta melko paljon joka puolella muuallakin. Keltuaissilppua.

U maistoi myös kuivattua aprikoosia. Se tuntui olevan kiva imeskeltävä, ei yrittänytkään pureskella sitä. Oli niin huvittavan näköistä, kun ensin U piti aprikoosista molemmin käsin kiinni ja vei sen suuhun. Imeskeli sitä hetken, kunnes tajusi että hei, eihän tähän mitään käsiä tarvii! Aprikoosi jäi suuhun ”kieleksi” ja U imeä lutkutti sitä vaikka kuinka kauan ennen kuin tipautti sen pois.

Aprikoosikieli

Tiesittekö muuten, että mistään kaupasta ei löydy tuoreita aprikooseja, persikoita tai nektariineja!?!? Voiko olla mahdollista että niitä ei oikeasti tiettyyn aikaan vuodesta ole saatavilla. Tosi tylsää, olisin halunnut antaa niitä U:lle tuoreina. Kerkeehän sitä myöhemminkin, mutta jostain syystä tässä tuntuu olevan hirveä hoppu tutustuttaa poika moniin makuihin heti. Hmmm. Nyt kun sen näin kirjoitti ja ”sanoi ääneen”, niin tajusin itsekin kuinka tyhmä ajatus tuo oikein onkaan. Mikäs kiire tässä on, vaikkei nyt neuvolan 1 uusi raaka-aine per viikko – tahdilla mennäkään, niin ei kai sitä silti tarvitse kaikkia maailman makuja ensimmäisen kuukauden aikana antaa.

Paljon olisi vielä kaikkea mielessä mutta jatkan huomenna. Meillä on yöt aina vähän mitä sattuu ja koskaan ei tiedä kuinka kauan saa nukkua, niin yritän olla valvomatta kovin myöhään. Helpommin sanottu kuin tehty!

Puuroa ja perunaa

Eilen valittelin ateriarytmiämme – tai sen puutetta. Eilinen ruoka oli lopulta valmista noin 23 aikaan, eli ei ihan kuudelta. Vähän olisi parannettavaa tässä asiassa!

Aamiaiseksi päätin tänään tehdä sitä perinteistä kaurapuuroa. Periaatteessa minua ärsyttää suunnattomasti neuvolan patistus, että puuroa pitäisi syödä joka päivä aamulla ja illalla. Olin ajatellut, että vähän niin kuin henkilökohtaisena kostona en antaisi U:lle puuroa ollenkaan. Päätin sitten kuitenkin toistaiseksi hylätä kostoni ja antaa puuroa, lähinnä koska haluan vaihtelua aamuihin ja haluan tutustuttaa U:n monipuolisesti kaikkiin ruokiin. Juuri pari päivää sittenhän kerroin jättäväni viljojen tutustuttamisen mahdollisimman myöhäiseksi, mutta kaura on luontaisesti gluteenitonta ja siksi viljoista vatsaystävällisintä. Se ei siitä syystä ole ”mustalla listallani” ja uskalsin sen ottaa jo nyt ruokailuun mukaan. (Eipä sillä että sitä nyt vielä edes niin hirveästi vatsaan päätyisi, että sillä juuri mitään väliä edes olisi.)

Minulla on aina ollut joku ihmeellinen vastenmielisyys mikropuuroihin, en tiedä miksi. Aina olen keitellyt ihan kattilapuuroa, vaikka mikro on aina talouteeni kuulunut. Jokin aika sitten aloin itse syömään riisihiutalepuuroa ja kokeilin tehdä sitä mikrossa ajansäästämiseksi ja sehän onnistui tosi hyvin! Niinpä nyt siis uskalsin tehdä mikro-kaurapuuroa itselleni ja U:lle. Onhan se nyt nopeampaa kiehauttaa se mikrossa kahdessa minuutissa kuin keitellä sitä kymmenen minuuttia hellalla. Varsinkin kun lattialla kitisee pikkupoika joka ei viihdy siellä lattialla vaan haluaisi syliin…

Osittain halusin tehdä kaurapuuroa siksi, että ajattelin tutustuttaa U:n lusikan käytön saloihin. Lusikkaa hän tykkää mutustella tyhjänä, siis sellaista muovista (silikonista??) vauvalusikkaa, joten ajattelin että täytenäkin sen suuhun saaminen ehkä onnistuisi. Itse asiassa kokeilin tosiaan sitä lusikan täyttöä jo aikaisemmin tekemäni riisihiutalepuuron kanssa, mutta se oli koostumukseltaan sellaista että se ei pysynyt lusikassa kovinkaan hyvin ja oli siksi vaikeaa U:lle syödä.

Laitoin puuron ja omenasosetta muoviselle syvälle ”vauvalautaselle”, jonka saa kiinnitettyä imukupilla pöytään. Ollaan saatu se lahjaksi ja ajattelin, että se voisi olla tähän tarkoitukseen kätevä. Kiinnitin sen U:n eteen pöydälle tarkoituksena, että poika voisi itse dipata lusikkaa sinne lautaselle. No joo.

Hmmm. Mikäs tää on? Lähteekö tää irti?

No lähtiskö tää näin irti?

Tai saisko tän suuhun!?!?

Lähtihän se irti. Jee!

Päädyin sitten täyttämään lusikan valmiiksi ja antamaan sen U:lle käteen, se toimi huomattavasti paremmin. Lusikka meni suoraan suuhun ja U tuntui tykkäävän. Tarjolla ollut banaani ei ollut yhtään niin kiinnostava kuin puuro(lautanen). Jossakin vaiheessa huomasi banaaninkin, olin tällä kertaa leikannut banaanin puoliksi ja sitten puolikkaan yläpäästä muutaman sentin kuorta pois. Tällä tavalla banaanista kuulemma tulee helpommin käsissä pideltävä. (Banaani näkyy edellisissä kuvissa) Oli se kieltämättä helpommin kädessä pysyvä ja U jopa osasi laittaa sen oikein päin suuhun! Maku/koostumus ei vaan tainnut olla mieleen.

Hyi ai tällasta yök

Iltaruoka syötiin mummun luona tällä kertaa. Ruokana oli eilen tehtyjä lihapullia ja perunamuusia sekä höyrytettyjä porkkanoita. U oli taas vähän liian väsynyt syömäpuuhiin, mutta imeskeli kuitenkin pari lusikallista perunamuusia.

Pakko tähän väliin kertoa kuinka ihana olo tänään tuli U:n syömistaidoista! Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka nuivasti muut ovat jo etukäteen suhtautuneet sormiruokailuun. Äitini, eli siis U:n mummu, kuului tähän kategoriaan. Kirjoitin tänne esimerkiksi lusikkaväittelystämme, siitä kuinka äiti oli sitä mieltä että alle 1-vuotias ei MITENKÄÄN voi osata syödä lusikalla itse. Että se on aivan MAHDOTONTA, että alle 1-vuotias saisi itse lusikalla ruokaa suuhun, vaikka sen lusikan kuinka lataisi valmiiksi. No joo. Tänään sitten mentiin mummun luokse ja U sai ruuakseen tosiaan sitä perunamuusia – valmiiksi täytetyn lusikan muodossa. Yllätys, yllätys, unohdin U:n oman lusikan kotiin. Siispä piti ottaa ihan metallinen jälkkärilusikka ja laittaa muusi siihen. Voi pojat mitä ylpeyttä tunsinkaan, kun sain äitille sanoa ”Kato” ja osottaa poikaa, joka tyynesti otti lusikan pöydältä ja vei sen suoraan suuhunsa. Ei otsan eikä posken kautta, vaan suoraan suuhun. Siitäs sait mummu!

Olen muiden sormiruokailijoiden äideiltä ymmärtänyt, että välillä on päiviä jolloin syödään vain jotain tiettyä ruoka-ainetta ja seuraavana siihen samaan ei välttämättä kosketakaan. Sehän on yksi sormiruokailun kulmakivistä, lapsen annetaan itse päättää mitä ja kuinka paljon syö – tai syökö ollenkaan. Pitäisi luottaa siihen, että lapsi itse vaistomaisesti tietää mikä on hänelle hyväksi ja mitä hän tarvitsee. Tämä nyt siis ravitsemuksesta puhuttaessa ja tietysti järki päässä. Olen tässä viikon aikana huomannut, että tämä oikeasti pitää paikkansa. Kun tarjolla oli kanaa ja possua, niin U:han suorastaan hyökkäsi niiden kimppuun eikä oikeastaan edes huomannut tarjolla olleita vihanneksia. Tänään sitten U taas ignoorasi lihapullat aivan täysin ja keskittyi vaan perunamuusin imeskelyyn. Hassua.

Ostimme muuten tänään matkasyöttötuolin U:lle, sellaisen pöytään kiinnitettävän. Sattui kivasti että juuri tänään sitten kävimme mummulassa, niin U sai ensimmäistä kertaa kokeilla uutta tuolia! Se oli tosi kätevä laittaa pöytään paikoilleen. Istuin oli U:lle vielä vähän liian iso, kotona riittää pyyhe selän taakse tukemaan vähän, mutta matkasyöttikseen tarvitsi pyyhkeen myös pyllyn alle kun muuten ei olisi ylettänyt pöytään!

Pöytään kiinnitettävä matkasyöttötuoli

Onko muuten syöttötuolille jotain muuta nimeä kuin syöttötuoli? Ei jotenkin tunnu sopivalta meidän taloudessa tuo nimi. Syömistuoli?

U on nyt sormiruokaillut tasan viikon. Kehitystä käden motoriikassa on selvästi tapahtunut, saa nyt liukkaitakin paloja – ja itse asiassa ylipäätään mitä tahansa paloja – poimittua helpommin pöydältä käteen. Suuhun tähtäämisessä U:lla ei ole ollut missään vaiheessa varsinaista ongelmaa, mutta käy sekin nyt paljon varmemmin ja nopeammin kuin viikko sitten. Viikossa U on myös alkanut pureskelemaan ruokaa imeskelemisen sijasta, saa jopa paloja irti. Irvistelee ja sylkee kuitenkin lähes kaiken vielä ulos suusta, en usko että juuri mitään on ainakaan tarkoituksellisesti nielaissut. Vaipasta on löytynyt parsakaalin hippusia ja joitain tunnistamattomia pikku möykkyjä. En ole ihan niin kiinnostunut asiasta, että olisin selvittänyt tarkemmin mitä ne olivat… Luulisin että se oli lihaa.

Tiedän että alku on tällaista ja että sen kuuluu ollakin tällaista, mutta silti tänään tuli aamiaisen jälkeen sellainen hetkellinen epätoivo, että miten tuo poika voi koskaan tällä tavalla oppia syömään?? Ei taaskaan jaksanut istua pöydässä juuri varttia pidempään ja banaaninsyöntiyritys oli mitä oli. Kolme kertaa siitä haukkasi, irvisti ja sylki palat suustaan. Ja se oli sitten siinä. Ei puhettakaan että sitä olisi suussa yrittänyt pureskella tai mitään. Tiedän että tämä on vasta harjoittelua ja makuihin ja koostumuksiin tutustumista ja että oikean syömisen aika tulee vasta myöhemmin, mutta tuntuu nyt vielä niin kaukaiselta se aika, että U ihan oikeasti söisi jotain. Ja tosiaan vähän välillä siltäkin, että tuleekohan sellaista aikaa…

Huomenna lähden U:n kanssa Keski-Suomeen U:n ukin (siis minun isän) luokse kyläilemään, pyrimme käymään siellä noin kerran kuussa. Voi olla että sinä aikana ei tule päivitettyä blogia, mutta sitten on sitäkin enemmän tekstiä tiedossa kun palataan kotiin!

Iskän vapaapäivä

Aamiaiseksi U sai tänään kurkkua, tomaattia, paprikaa ja kanamunaa. Ruoka ei oikein maistunut, vähän jaksoi maistaa kaikkea mutta sitten kiinnostus lopahti. Lounaalla yritettiin sitten uudestaan, ruokalistalla oli tomaattia, kananmunaa ja riisikakkua. ”Ruokahalu” oli palannut ja poika näverteli antaumuksella kaikkea tarjolla ollutta. Sai myös purtua isoja paloja varsinkin kananmunasta, mutta hienosti syljeskeli ne ulos. Kunnon kakomista ei tapahtunut kertaakaan. Riisikakun syömisessä oli ihan muutamassa päivässä tapahtunut hurjaa edistystä! Enää U ei imeskellyt sitä littanaksi ja ruskeaksi, vaan oikeasti pureskeli sitä ja sai paloja irti. Edistystä siis havaittavissa.

Tätä kirjoittaessani huomasin, että tänään oli ensimmäinen päivä kun U ei saanut mitään uutta ruokaa maisteltavaksi! Ei välttämättä huono juttu pitäytyä välillä vanhoissa tutuissa... Tänään tosin oli kauppapäivä, joten kaikkea uutta on taas odottamassa.

Ongelmaksi sormiruokailun ja tarkemmin ateriarytmin suhteen tuntuu muodostuvan U:n isin vapaapäivät. Ennen poikaa ja nyt hänen ollessaan ihan pieni olemme syöneet iltaruuan tosi myöhään, siis 8-10 aikaan. No tämähän ei ole kovin hyvä aika pienelle miehelle ruokailla, kun siinä vaiheessa pitäisi olla jo unten mailla. Tänään ajattelin että tekisimme ruuan hyvissä ajoin, niin että voitaisiin syödä 5-6 aikaan ja U voisi syödä meidän kanssa. No joo, sehän taas onnistui hienosti. Kello on 8 ja ruuan valmistus on siinä pisteessä, että jauheliha on sulamassa. Ärsyttää ihan tosi paljon tällainen saamattomuus, tai miksi sitä sitten kutsuisi. Organisointikyvyn puute. Tämä on ongelma siinä, kun U:n isi elää niin eri rytmissä kuin minä ja U. Hänellä ei ole kiire minnekään, kun menee kuitenkin nukkumaan vasta joskus yöllä. No niin minäkin tällä ruuanlaittovauhdilla, ero on vaan siinä että minä herään pojan kanssa aamulla seitsemältä kun mies nukkua posottaa puolille päivin. Anteeksi tämä pienoinen avautuminen, tämä asia vaan aina välillä alkaa ärsyttää tosi paljon.

No mutta siis ongelma ruokarytmin kanssa. En tiedä mitä, mutta jotain asialle on tehtävä. Mielellään ennen kuin on ihan pakko. Ja siis pakkohan tulee eteen siinä vaiheessa, kun U alkaa oikeasti syömään ruokaa nälän vuoksi. Sitten on pakko olla säännöllisyyttä päivissä, myös U:n isin vapaapäivissä.

No, U saa täksi päiväksi tarkoitetut lihapullat huomenna maisteltavaksi!

Isänpäivälounaalla

Hyvää isänpäivää! Tänään vietettiin siis U:n isin ensimmäistä isänpäivää, oli kyllä mukava päivä.

Päivä aloitettiin tietysti aamiaisella, U maistoi ensimmäistä kertaa tomaattia ja vanhoina tuttuina mukana olivat luumu ja kanamuna. Tomaatti oli ihan hitti! U tutki tomaattia hyvin tarkasti sormillaan ja imeskeli ja pureskeli sitä hartaasti. Tänään pojan syömisessä oli jo paljon enemmän pureskelua ja sitä myötä myös enemmän kakomista. Sai paljon paloja suuhun, mutta todennäköisesti kaikki tippui vielä ulos. Tuntuu että ihan muutamassa päivässä käsien motoriikkakin on jo ottanut harppauksen eteenpäin, luumukaan ei enää yhtään luistellut karkuun.

Olen tässä yrittänyt muutamana aamuna valmistaa kananmunaa U-ystävälliseen tapaan. Olen kokeillut pannulla pyöreän muotin sisällä paistamista sekä uunissa pikku vuoassa paistamista ja sen paistoksen ”tikkumaiseksi” paloittelua. Kumpikin noista tavoista sai aikaiseksi melko helposti hajoavaa munakasta. Tänään sitten keksin laittaa rakenteeltaan rikotun kananmunan muffinssivuokaan ja uuniin. Siitä tuli täydellinen! En tajunnut katsoa kelloa, mutta paistoin sitä sen aikaa että se kohosi sellaiseksi ilmavaksi. Englanniksi sanottaisiin että se oli puffy, tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Siitä tuli juuri sopivan kokoinen ja kiinteä U:n käteen. Kokeilin rikkoa toiseen vuokaan kananmunan rikkomatta sen rakennetta. Siitäkin tuli ihan hyvää (ja hassun näköistä!), mutta ei toistaiseksi ehkä U:n käteen sopivaa. Äiti söi sen sitten itse. Lisäksi sitä oli vaikea saada ehjänä pois vuoasta.

Tässä U ottamassa käsittelyyn hyväksi havaitun muotoisen kananmunan

Isänpäivän kunniaksi kävimme tänään isänpäivälounaalla ihan ravintolassa. Äiti oli tohelo ja unohti ihan kaiken tarpeellisen kotiin, kuten harson (!), ruokailualustan ja käsi- ja naamapyyhkeet. Kukka- ja parsakaalieväät sentään muistettiin ottaa mukaan. Ja onneksi mukaan otetuissa rattaissa sattui olemaan harso. U söi sitten kaalejaan sekä vasikanpaistia. Oli niin hassun näköistä kun paistinpala jäi roikkumaan pojan suusta, se ilmeisesti jäi kiinni hampaisiin :D Syöminen ei oikein jaksanut kiinnostaa tänään. U oli siinä vaiheessa jo melko väsynyt, tuoli oli vähän huono ja ympärillä oli vaan kaikkea tosi paljon mielenkiintoisempaa. Siispä U vietti suurimman osan ateriaa jonkun sylissä ja lopulta meni päikkäreille rattaisiin. Tosi kiltisti kyllä käyttäytyi, hieno poika!

Hieno keksintö

Haluan jakaa kaikkien kanssa hienon keksinnön, jonka ihan itse tein. Seuraavassa kuva aiheesta:

Harsoviritys helpottaa ruokailua (sotkua)

Eli otin harson ja sidoin sen ruokalapuksi U:n kaulaan. Toisen pään teippasin kiinni pöytään punaisten nuolien osoittamista kohdista siten, että väli pingottuu kireäksi. Sitten työnnän pojan niin lähelle pöytää tuolissaan kuin pääsee. Harso muodostaa kivan pussin putoavalle ruualle ja se on toiminut tosi hyvin! Voi toki olla, että ollaan U:n kanssa vasta niin alkutaipaleella että sen takia sotkua ei synny paljoa. Tai no, tässä kuva kerrasta jolloin tämä harsoviritys ei ollut käytössä:

Parsakaalisotku ilman harsoviritystä

 Tänäänkin syötiin parsakaalia eikä sitä ollut lattialla tai tuolilla juuri ollenkaan, kuvaa ei valitettavasti verrattavaksi ole. Tässä sen sijaan kuva Ikean ruokalappupaidasta, jonka oletin olevan todella kätevä. Ehkä se olisikin sitten vuoden ikäiselle syömistä opettelevalle, mutta U:lle se on auttamatta liian iso. Hihat pitää kääriä monin kerroin ja sitten ne ovat tiellä. Lisäksi kauluksessa oleva tarrakiinnitys on liian lyhyt, eli kaulus falskaa pahasti. Alla oleva paita on sitten pitkälle rintaan kuitenkin ihan märkä/ruuassa.

Syömisen vaikeutta puńaisen ruokalappupaidan kanssa. Se paketin toinen oli vielä isompi. Minkähän ikäisille nämä on tarkoitettu??

Toki kannattaa muistaa kääriä hihat paidasta/bodysta harsovirityksenkin kanssa kuten ekasta kuvasta näkyy!! Tai laittaa lyhythihainen päälle. Vähentää vaatteiden sotkeutumista tosi paljon.

Uusi päivä, uudet ruuat

Tänään söimme (tai no U söi) aamiaiseksi kurkkua ja paprikaa. Äidillä oli vähän sämpylääkin. Sitä U ei saanut, ensinnäkin koska en haluaisi ihan vielä aloittaa viljoja ja toiseksi koska niissä oli pellavansiemeniä, joita ei alle 1-vuotiaille suositella niiden sisältämän myrkyn takia, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Se oli kadium tai joku vastaava. Eikä se kai nyt sentään myrkky ole, raskasmetalliksi se taisi olla luokiteltu.

Tähän väliin sananen noista neuvolan ruokasuosituksista. Ne ovat ihmetyttäneet minua kovasti, lähinnä se, että niitä suosituksia ei tunnu olevan käytössä missään muualla kuin täällä Suomessa. Ulkomaalaisia sormiruoka-blogeja lueskellessani olen huomannut, että esim Amerikassa äidit antavat surutta lapsilleen kaikkea sitäkin, mitä Suomessa ei suositella annettavaksi. Uskon kyllä, että kaikissa suosituksissa on joku syy miksi ne on laadittu. Tuntuu vain niin hullulta, että Suomessa kehotetaan välttämään maitotuotteita 1-vuoden ikään saakka, kun taas Jenkeissä maidon syöminen jo 6 kk ikäisenä on ihan ok. Ja siis se mikä tässä tuntuu hullulta oli se, että eihän ne maitotuotteet voi mitään kovin vakavaa aiheuttaa, jos jenkkilapsetkin niitä surutta syövät?

Lisäksi en tiedä miten Suomessa on valittu juuri nämä suositukset mitä suositellaan. Jossain päin suositellaan nimittäin esimerkiksi, että koisokasveja (peruna, tomaatti, kesäkurpitsa, paprika yms) tai gluteeniviljoja (vehnä, kaura, ohra, ruis) ei alotettaisi ennen vuoden ikää. No näitähän ei tietysti ole Suomen suosituksiin voinut ottaa, koska mitäs täällä sitten syötäisiin? Kansallisruokia kun tuntuvat olevan nuo peruna ja vilja, varsinkin vehnä.

Olen päättänyt että en luota sokeasti mihinkään suosituksiin, edes neuvolan antamiin. Netistä löytyy kuitenkin tänä päivänä niin paljon tietoa aiheesta kuin aiheesta, että koen olevani kykenevä tekemään omat päätökseni tässä(kin) asiassa. Tosin netin ja sieltä löytyvän tiedon huono puoli on se, että tieto on välillä tosi ristiriitaista ja täytyy etsiä pitkään ennen kuin löytää jonkin tarpeeksi luotettavan lähteen tiedolle. Siis kun en koe, että Suomi24-palstalta välttämättä saa sitä ihan kaikkein luotettavinta infoa mistään…

Mitä sitten olen U:n ruokavalion suhteen ajatellut? No ensinnäkin lienee jo tullut selväksi, että yksi ruoka-aine per viikko – tahti ei tule tapahtumaan. Olen tullut siihen tulokseen maidon suhteen, että tuossa joskus 6-7 kk kieppeillä U voi alkaa syödä ruokaa jonka valmistuksessa on käytetty maitotuotteita sekä voin antaa U:lle hapanmaitotuotteita. Siis sillä edellytyksellä, että pojan vatsa sen kestää. Tietysti kokeillaan varovasti.

Viljojen suhteen haluaisin tosiaan vielä odottaa, varsinkin vehnän. Tiedän että omalle vatsallenikaan vehnä ei tee hyvää, niin en halua edes kokeilla U:n vatsan kestävyyttä. Varmaan kauralla sitten jossain vaiheessa alotetaan. Ja no pastaa kyllä saatan antaa, vaikka vehnäähän sekin on. Mutta ei mitään vehnäleipää tai mannapuuroa, mikä on sääli koska mannapuuro on hyvää! Tuossa pari kuukautta sitten söin itse mannapuuroa ja sinä iltana U huusi kuin syötävä. En voi olla varma, mutta epäilen että se oli se vehnä. Saattoi tietysti olla sattumaakin, mutta en ole uskaltanut kokeilla uudestaan.

No, takaisin kurkkuun ja paprikaan. Tuntui maistuvan, paprika paremmin kuin kurkku. Kurkusta tosin saa hyvin sitä pehmeää keskustaa raavittua irti, paprikasta ei oikein. Tänään tuntui olevan ensimmäinen kerta, kun U tosissaan pureskeli ruokaa, ei tosin saanut paloja irti.

Iltaruuaksi U sai eilisen kanankoiven kylmänä sekä höyrytettyä parsakaalia ja kukkakaalia. Kana taas maistui paremmin kuin vihannekset. Tällä kertaa sai varmaan jotain paloja kanasta irtikin, en tiedä menikö mahaan asti. Kakomista ei ole tapahtunut kuin silloin kerran niiden uunijuuresten kanssa, mutta tänään oli jotain sen suuntaista ilmassa. U sai ihmeellisiä väristyksiä ja naama mutristeli kummasti, siis silloin kun kanaa oli suussa. En sitten tiedä että lähtikö joku pala menemään nielua kohti ja tuntui oudolta nielaista muuta kuin maitoa? Jotain outoa siinä ruokailun aikana kuitenkin tapahtui.

U:lla on mielestäni hieno tapa ilmaista, että syömiset on nyt syöty. Hän lopettaa syömisen. Alkaa katsella seiniä tai niitä ruuanpaloja tai kättään tai jotain, mutta ei ota enää ruokaa käteen. Tai ottaa ja päästää heti irti. Mielestäni melko selkeä merkki!

Suun tarkistaminen ruokailun jälkeen on osoittautunut erittäin tärkeäksi, mutta myös erittäin haastavaksi toimenpiteeksi. U onnistuu säilömään suuhunsa palasia syödystä ruuasta, onneksi sen yleensä huomaa kun poika mussuttaa jotain vaikka nostaa pöydästä pois. Tänään oli sitten todellinen salapoliisioperaatio yrittää saada selville, että mihin U oli sen kananpalan piilottanut mitä mussutteli! Vihdoin sain innostettua pojan suunavausleikkiin ja siellähän se kananpala vilahti yläkitalakeen liimautuneena. Sen pois saaminen oli lähes yhtä haastavaa kuin sen löytäminen, U ei todellakaan tykkää että hänen suuhunsa tungetaan yhtään mitään! (Koko operaation ajan olin todella kiitollinen, että olen suosiolla päättänyt skipata lusikalla syöttämisen… Voin kokeilemattakin kertoa, että siitä ei tulisi yhtään mitään.)

Loppuun vielä kerron että U on nyt tosissaan oppinut nauramaan!! Ihanan kuuloista kikatusta <3 Suurinta hupia tänään illalla oli, kun äiti yritti harjata U:n hampaita. No kieltämättä tilanne oli kyllä melko huvittavan näköinen varmasti… U oli mun polvella kasvot muhun päin. Toisella kädellä pidin pojasta kiinni ja toisella vuorotellen harjasin omalla hammasharjalla omia hampaita ja U:n hammasharjalla U:n hampaita. Samalla hoin ”nyt harjataan äitin hampaita ja nyt harjataan U:n hampaita!” Ajattelin että tässä voisi tapahtua jonkin suuntaista mallioppimista, ja itse asiassa homma kyllä toimikin paremmin kuin aikaisemmin, kun olen yrittänyt vain tunkea harjaa pojan suuhun. Osasyy siihen, miksi homma toimi paremmin, saattoi tietysti olla se että U ihan tosissaan kikatti ihan katketakseen! Pakostikin siinä suu aukesi.

Ja vielä, nyt on ilmeisesti oikeasti ylähampaat tulollaan. Ja niihin sattuu. Paljon. Juuri kun alahampaat tuli ja saatiin meidän hyväntuulinen poika takaisin, niin nyt sitten seuraavat hampaat tekee tuloaan ja olo on mennyt taas yhdeksi kitinäksi. Nukahtaminen on mennyt huudoksi, tänäänkin vietin kaksi tuntia kanniskellen poikaa ympäriinsä. Joka kerta kun laittoi sänkyyn niin heräsi. Panadol onneksi auttaa, mutta kun sitä saisi ottaa vain kuuden tunnin välein. Tuntuu että vaikutus loppuu nopeammin. No, pari kertaa olen sitten antanut pienemmällä välillä jos on tuntunut että oikeasti tarvitsee ja hengissähän tuo poika vielä on.

Lihansyöjä-vauva

Vielä pieni päivitys iltaruuasta. Söimme broilerin koipia! (Muista poistaa pikkuluu koivesta! Se on tosi terävä. Hajotin ensin yhden koiven, jotta näin missä luu menee. Sitten onnistuin ottamaan sen luun pois U:n koivesta hajottamatta sitä.) Äidillä oli lisukkeena eilistä riisiä ja kastiketta, pojalla toissapäiväisiä uunijuureksia (ja –maavartista).

Broileri matkalla suuhun. Huomaa huomiotta jääneet vihannekset pöydällä...

Voihan vitsit kun U tykkäsi broilerista! Ensin vähän maltillisemmin tutustui aiheeseen, mutta kun pääsi jyvälle niin oikein hyökkäsi koiven kimppuun. Tuli itsellekin hyvä mieli, kun tämä ruoka pysyi hyvin kädessä ja selvästi maistui. Perunan U yhdessä vaiheessa otti käteen, maistoi ja heitti pois. Bataatti ja porkkana ignoorattiin täysin. Lihaa!!

Uusia herkkuja

Tänään syötiin aamiaiseksi uunimunakasta, avokadoa ja kurkkua. Note to self, avokado ja kurkku eivät ole kovin hyvä yhdistelmä. Avokado teki sekä U:n kädet että sitä myöten kurkun niin liukkaaksi, että ei oikein ollut toivoakaan että U olisi saanut enää kurkusta otetta. Ja avokado oli ehkä vähän liian kypsää, se meni ihan muusiksi vaikka jätin kuoren päälle helpottamaan otteen saamista.

Ensimaistiaiset avokadosta

Lounaaksi/välipalaksi U sai omenaa ja banaania. Kokeilin ensin kokonaista omenaa joka oli kuorittu ja josta oli siemenkota poistettu. U sai siitä ihan hyvä otteen, mutta ei saanut sille oikein muuta tehtyä kuin imeskeltyä sitä. Ehkä olisi pitänyt itse ottaa eka haukku. No, sitten paloittelin omenan renkaiksi. Omena oli ilmeisesti melko helposti hajoavaa lajiketta, koska renkaat hajosivat heti kun U sai ne käteen. Yhdestä renkaasta tuli paksumpi ja sitä U pystyi hyvin pitelemään. Eipä tuo kyllä sitäkään juuri järsinyt, joten ehkä tässä nyt mennään toistaiseksi imeskellen.

Omenarengas meni lopulta hienosti suuhun, pöydällä ne epäonnistuneet liian ohuet renkaat kappaleina

Banaani oli kamalan liukas ja vähän liian kypsä = pehmeä. Sai U sitä kuitenkin suuhunsa, siitä itse asiassa lohkesi melko iso pala sinne suuhun. Tuli hirveä irvistys ja sylki palasen ulos.

Käsien alapuolella näkyy suusta sylkäisty banaaninpala

Tänään U:lla on ollut ylipäätään melko huono päivä, on ollut kitisevä eikä ole halunnut mennä nukkumaan vaikka selvästi väsyttää. Viimeksi kun tällaista oli ilmassa, niin se johtui hampaista. Onkohan niitä sitten lisää tulossa samaan syssyyn! Huono tuuli on heijastunut syömiseenkin, ei ole oikein jaksanut yrittää yhtä paljon kuin vaikkapa eilen. Eilen viihtyi pöydässä tosi pitkään mutta tänään ei kovinkaan kauaa. Tästäkö ne vaiheet sitten jo alkaa, niitä kun kuulemma riittää. Siis että joinain päivinä ruoka maistuu tosi hyvin ja toisina ei ollenkaan.

Muutama asia mietityttää. Aloitettiinko kuitenkin liian aikaisin, vai onkohan kaikilla alussa sellaista, että ei meinaa saada ruokia ylös pöydältä? Vai palonko ne vaan väärän/hankalan muotoisiksi? Tai tarjoanko liian haastavaa aloitusruokaa? Meillä ei ole syöttötuolissa tarjotinta, mutta nyt tajuan että se voisi olla ihan kätevä, koska siinä on reunat toisin kuin pöydässä. Reunoja apuna käyttäen ruuat voisi olla helpompi saada käteen. Luulen kyllä että tässä on enimmäkseen kyse vain siitä, että U tarvitsee harjoitusta ruuan käsittelyssä.

Tuntuu vaan niin kamalan pahalta, kun toinen pyydystää ruokaa joka luistelee karkuun. Suu ammollaan yrittää ja yrittää, mutta hirveän vähän sinne suuhun päätyy. Pitää ehkä yrittää keskittyä nyt aluksi sellaisiin ruokiin, jotka olisi helppo saada käteen ja jättää suosiolla ne haastavammat muodot myöhemmäksi. En sitten tiedä mitä ne helpot muodot olisivat. Maissi, parsakaali ja possu tuntuvat itse asiassa olleen helpoimmat käsiteltävät tähän saakka.

Tähän väliin ällövaroitus, seuraa vaippajuttuja!

U ei ole kakannut moneen päivään, ei ainakaan viikkoon. Ollaan U:n isin kanssa mietitty, että onko sieltä hirveä lasti sitten tulossa vai onko vaan niin, että kaikki maito imeytyy ja mitään ei jää jäljelle kakattavaksi? Tänään sitten vihdoin kakka tuli (kyllä sitä nykyään tuleekin pienestä iloiseksi…).( Luin netistä eilen, että jalkapohjahieronta voi auttaa kakan tuloon ja sitä sitten tein tänä aamuna. Mysteeriksi jää, olisiko kakka tullut ilmankin.) Sitä tuli tosi vähän, eli ilmeisesti kaikki vaan sitten imeytyy. Mutta se hienoin juttu, siellä oli parsakaalia joukossa! Eli jotain on eilen nielty!

Nyt poika onneksi nukkuu, pitkällisen nukutusoperaation jälkeen sain hänet päiväunille. Toivottavasti nukkuisi pidempään kuin sen 50 minuuttia. Suututti niin paljon tänä aamuna, kun just olin saanut U:n ekoille päikkäreille ja se oli nukkunu ehkä puoli tuntia, niin eiköhän yläkerrassa alettu poraamaan jotain! Siinä oli sitten ne päikkärit. Jos nyt sitten herättyään olisi vähän paremmalla tuulella, niin luulen että voitaisiin kokeilla iltaruokaakin. Tai no varmaan kokeillaan joka tapauksessa, mutta ehkä siitä voisi tullakin jotain jos poju nyt saa nukuttua.

Sormiruokaa!!

Nyt se sitten alkoi. Kuukauden etuajassa… Mutta aloittaminen nyt jo oli oikea ratkaisu. Olen miettinyt tätä pääni puhki mutta nyt kun ratkaisu on tehty, niin asia ei enää stressaa. Eli siis. Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon näitä valmiusjuttuja, että milloin lapsi on valmis aloittamaan ruokailun. Hänen pitäisi osata

istua kevyesti tuettuna tai tuetta

ja

tarttua tavaroihin ja viedä niitä varmasti suuhun

ja

tehdä pureskeluliikkeitä

ja

olla kiinnostunut syömisestä ja ruuasta

ja

kielirefleksin pitäisi olla kadonnut, siis että lapsi ei työnnä kielellä ruokaa (tai muuta suuhun joutuvaa) automaattisesti ulos suusta.

U:n kohdalla nämä kaikki täyttyvät, tosin istuminen voisi olla vähän tukevampaakin. Muut kohdat kuitenkin täsmäävät. U:lla tuntuu lisäksi olevan aivan todella kova puremisen tarve, mieluisin kaluttava olisi äidin käsi. Olen lukenut kaiken mahdollisen tähän valmiusasiaan liittyen. Ensin päätin että odotetaan sinne 6 kk asti vaikka mikä olisi. Luin lisää aiheesta ja tulin siihen tulokseen, että ei se 6 kk ehkä olekaan ihan niin ehdoton raja, jos tuntuu että lapsi on ennen sitä valmis. No sitten päätin, että odotetaan ainakin siihen asti, että U pystyy kunnolla istumaan syöttötuolissa. Lopulta yksi aamu, kun U vaipanvaihdon yhteydessä meinasi purra äiskän käden hajalle, päätin että no kokeillaan sitten nyt. Ajattelin, että jos kerran on noin kova halu purra, niin ehkä kylmät kurkkutikut olisivat kiva juttu.

No, koe jatkui siten, että vein pojan pöydän ääreen, istutin syliini ja laitoin hänelle eteen kaksi kurkkutikkua. U tyynesti noukki tikun pöydältä, vei sen suuhunsa ja alkoi mussuttaa. Voi pojat kun äiti oli ylpeä! Näytti kuin poika olisi aina syönyt, niin varmasti kurkku meni suuhun. 

Tässä tulos ensimmäisen kurkun maistelun jälkeen

Olin juuri edellisenä päivänä sattunut löytämään netistä jonkun kirjoituksen, jossa sanottiin että kaikkein paras merkki lapsen valmiudesta on se, että hän ottaa ruokaa pöydältä ja vie sen suuhunsa. Kuulemma lapsi ei tätä tee ennen kuin on valmis syömään. Itse asiassa meilläkin sattuu olemaan kokemusta aiheesta, ensimmäisen kerran nimittäin tein kurkkutestin kun U oli vähän päälle neljä kuukautta, eli melkein kuukausi sitten. Silloin jo U oli todella kiinnostunut muiden syömisestä, niinpä siis ajattelin kokeilla että olisiko hän valmis syömään itse. No, testi päättyi siihen, että poika ei edes katsonut kurkkuihin päin. Ihan kuin pöydällä hänen edessään ei olisi ollut mitään. Ei siis todellakaan ollut vielä silloin valmis.

Kurkuista innostuneena päätin seuraavana aamuna tarjota pojalle aamiaiseksi appelsiinia. Uskaltauduin kokeilemaan syöttötuolia ja yllätyin! U:han istui jo tosi tukevasti siinä. Pientä etukenoa oli havaittavissa, mutta poika tuntui viihtyvän. Niinpä siis kannoin pojan ja tuolin pöydän ääreen, asetin appelsiinit pöydälle ja asetuin itse vastapäätä räpsimään kuvia. 

Ekaa kertaa appelsiinia syömässä. Ihan ei ole vielä selvillä kummin päin se kuuluisi suuhun laittaa.

On tässä äidilläkin vähän opettelemista, siinä että minkälaisia paloja pojalle kannattaa antaa ja mitä hän pystyy käsittelemään. Appelsiini lohkoina oli vaikea, sitä ei meinannut millään saada käteen. Sitten kun leikkasin appelsiinin keskeltä suht paksun siivun ja laitoin sen puoliksi, niin alkoi pysyä jo paremmin kädessä. (Kuvassa) Toisessa siivussa oli kuori mukana ja toisessa ei, tuntui että kuorellisen sai ehkä paremmin käteensä, mutta poika-raukka ei tajunnut että se kuori ei ollut se syötävä osa… Imeskeli sitä antaumuksella. Sitten kun vihdoin sai kuorettoman palan käteensä ja suun täyteen hedelmälihaa, niin irvistys oli melkoinen!! Tuli oikein kunnon väristyskin, jonka voimasta appelsiini lensi kädestä. Mutta ei muuta kuin aplari takaisin käteen ja uusi imaisu. Reipas poika.

Tarkoitus ei ollut oikeastaan vielä varsinaisesti aloittaa, ainoastaan vähän kokeilla, mutta koska U näytti olevan heti jyvällä syömisestä, niin tuntuu kivalta tarjota hänelle usein ruokaa eli siis harjoitusta. Niinpä aplaripäivän puolivälissä, U:n syödessä riisipuuroa lounaaksi, tajusin että kai sitä sitten oikeasti ihan todenteolla aloitettiin. Eikä ehkä ihan neuvolan suositusten mukaan… Olen tässä vaiheessa ihan onnellinen, että U:n isi ei ole ihan täysin perillä niistä suosituksista. Niiden mukaanhan siis pitäisi tutustuttaa lapsi yhteen uuteen ruoka-aineeseen per viikko ja nyt pikaisen laskutoimituksen jälkeen U on kolmen päivän aikana maistanut 13:a ruoka-ainetta. Omien lueskelujeni perusteella olen ymmärtänyt, että hidas tutustuttaminen olisi tarpeellista silloin, jos suvussa on ruoka-aineallergioita. Minulla tai U:n isillä kummallakaan ei ole mitään allergioita, joten uskallan tutustuttaa pojan ruokiin nopeammin. En vaan tiedä mitä mieltä isi mahtaa olla tällaisesta suositusten vastaisuudesta. Se selvinnee viimeistään 6 kk neuvolassa, jossa terkka aikoi kertoa kiinteiden aloittamisesta.

No mitä U nyt sitten on tähän mennessä syönyt (maistanut)?

Kurkkua

Maissinaksuja, niitä ei-minkään-makuisia-suuhun-sulavia

Appelsiinia

Riisipuuroa (äidinmaitoon tehtyä, riisihiutaleista)

Perunaa

Bataattia

Porkkanaa

Luumua

Kananmunaa

Riisikakkua

Parsakaalia

Minimaissia

Possua

Mitä mieltä U näistä oli?

• Kurkku oli ehkä helpoin syötävä näistä, sai siitä paljon paloja irti. 
• Maissinaksut olivat ihan hitti, ahmi niitä viisi ja olisi mennyt varmasti enemmänkin jos en olisi laittanut stoppia. Appelsiinin kanssa oli tosiaan vähän muotoilu-/kiinnipito-ongelmia ja makuunkin kai pitää vähän totutella.
• Riisipuuro oli ideana kiva, mutta ei oikein toiminut. Ei mennyt niin isoon klimppiin, että U olisi saanut käteen saati suuhun asti, eikä tarttunut kunnolla lusikkaan. Kokeillaan myöhemmin uudestaan. 
• Peruna, bataatti ja porkkana olivat uunijuuresten muodossa (vaikka kuten mies ystävällisesti maailman näsäviisaimpana ihmisenä muistutti, peruna on oikeastaan maavartinen, ei juures). Mausteena oli mustapippuria ja yrttisekoitusta, liekö ne syynä pieneen kakomiseen. Bataatti ja porkkana varsinkin olivat koostumukseltaan liian pehmeitä, U ei oikein meinannut saada niitä suuhun asti kun muhentuivat käsiin. Lisäksi taisin lorauttaa liikaa öljyä kasviksiin, olivat tosi liukkaita. 
• Luumun kanssa oli hieman samoja muotoiluongelmia kuin appelsiininkin kanssa. Puolikas luumu oli vaikea käsiin saatava, luisteli koko ajan karkuun. Kun leikkasin puolikkaan luumun keskeltä siivun, kuten aplaristakin, niin onnistui paremmin. Maku taisi olla mieleen pojalle. 
• Kananmunan paistoin pannulla pyöreän muotin sisällä ja laitoin sitten keskeltä kahtia, eli tuli kaksi puoliympyrää. Sekin vähän muhentui käsiin, mutta tuntui maistuvan ihan hyvältä. 

Kananmunan syöminen vaatii keskittymistä

• Riisikakku oli kanssa ihan POP, U imeskeli sitä niin antaumuksella että se oheni puolella ja muuttui ihan ruskeaksi. Hassua. 
• Parsakaali ja minimaissi oli höyrytetty, kumpikin päätyi suuhun asti mutta maissi taisi olla parempaa. Sai siitä paloja puraistua ja pyöritteli niitä suussaan ja imeskeli. Kyllä pelotti, että vetäiseekö se palan henkeen… 

U imeskelee maissia ja äidillä on sydän kurkussa

Vaikka tiedän toki että se on hyvin epätodennäköistä. Olen ehkä miljoonasta paikasta lukenut, että parsakaali on ihanteellinen ensiruoka koska siinä on kahva valmiina. Pyh, ei tajunnut U kahvasta yhtään mitään! Kukinnosta kiinni ja sitten se tietysti hajosi tuhannen muruksi. Kyllä sitä vähän suuhunkin meni. Ja itse asiassa sitä löytyi suusta iso pala myös ruokailun jälkeen, onneksi tarkistin suun hyvin.

• Possu oli näistä selkeästi se kaikkein paras osa. U imeskeli sitä niin antaumuksella ettei koskaan mitään muuta. Tai no ehkä tissiä. Mutta selkeästi tykkäsi tosi paljon, se oli porsaan pihvifile tai joku vastaava, pinnat pannulla ja uuniin. Mausteena oli mustapippuria, enimpiä pyyhin U:n palasta pois, mutta tosiaan tuntui maistuvan.

Näin se meidän sormiruokataipale sitten alkoi, ihan yks kaks yllättäen. Tosiaan nyt on sellainen olo, että tämä oli meille oikea aika aloittaa, vaikka ei olekaan vielä 6 kk täynnä. U tykkää syömisestä tosi paljon ja on pöydässä ihan elementissään. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka kärsivällinen U pöydässä on. Tuntuu että jos itse joutuisi näpräämään niin pitkään ennen kuin saa jotain suuhunsa, niin kyllä siinä meinaisi hermo mennä! Ei kuitenkaan U:lla. Sinnikkäästi vaan yrittää ja yrittää. Äidille taitaa olla vaikeampaa, tekisi niin hirveästi mieli auttaa!! Olen kuitenkin saanut pidäteltyä itseäni ja ainoastaan olen työntänyt ruokia pöydällä lähemmäksi jos ne ovat päässeet käsien ulottumattomiin, tai sitten nostanut pöydältä pudonneet palaset.

En ajatellut ottaa mitään stressiä syömiskertojen määrästä toistaiseksi, ollaan nyt kumpanakin kokonaisena sormiruokapäivänä melko luontevasti syöty kolme kertaa, mutta eipä se haittaa vaikka jäisi jonain päivänä joku kerta väliin tai tulisi kerta lisää. Harjoitustahan tämä kaikki U:lle vielä on.

Kakomisesta vielä pakko kirjoittaa sananen. U on tunkenut sormia suuhun tietysti heti siitä asti kun löysi kätensä. U:lla on tosi pitkät sormet ja saa ne melko syvälle suuhun ja on onnistunut laukaisemaan kakomisrefleksin monta monta kertaa. Tämän perusteella olin varma, että en säikähdä sitten ruokailutilanteessakaan sitä kakomista, kun olen jo tottunut siihen että sormia imeskellessä kakoo. Noh... 

Uunijuureksia (ja -maavartista) syödessä oli ainoa kerta tähän saakka kun U on kakonut. Ei hitsit se oli pelottavaa! Tajusin että onhan se nyt pikkuisen eri asia kakoa ruoka kuin sormet suussa, kuitenkin kun voin olla melko varma että ne sormet ei lähde irti ja liu kurkkuun. Tiedän, että lapsella on vahva kakomisrefleksi ja että lapset on suunniteltu säilymään hengissä, mutta oli se silti pelottavaa. Teki mieli tunkea äkkiä sormet pojan suuhun ja pyydystää se pala pois sieltä! No en tietenkään tehnyt sitä. Tiedän myös sen, että lapsen pitää antaa selviytyä tilanteesta itse, aikuinen saattaa vain pahentaa asiaa.

Ei kai tässä voi tehdä muuta kuin luottaa vauvaan ja olla koko ajan läsnä kun hän syö. Valmiina toimimaan jos oikeasti tulee hätä. Ja toivoa että sellaista tilannetta ei tule. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka moni sormiruokaileva lapsi on vetäissyt ruokaa väärään kurkkuun/henkeen, tai siis voiko niin tapahtua kakomisrefleksistä huolimatta? Mutta eipä tässä auta turhia murehtia. Tälle tielle on lähdetty, enkä osaa kyllä nähdä mitään muuta meille sopivaa tapaa tutustuttaa U kiinteään ruokaan. Ekat hampaat on tosiaan tulleet ja jo se hampaiden harjaus on sellainen operaatio suun kiinni nipistämisineen, että ei kyllä tee yhtään mieli kokeilla lusikalla!

Mitähän sitä huomenna syötäisiin. Kävin kaupassa intoilemassa ja nyt olisi paljon kaikkea jännää kaapissa odottamassa. No, saa nähdä mitä sitä keksii. Tiheämpiä postauksia on nyt toivottavasti tästä lähtien luvassa, kun päästään ihan asiaan.

Jeeee!!!