Sormiruokaa!!

Nyt se sitten alkoi. Kuukauden etuajassa… Mutta aloittaminen nyt jo oli oikea ratkaisu. Olen miettinyt tätä pääni puhki mutta nyt kun ratkaisu on tehty, niin asia ei enää stressaa. Eli siis. Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon näitä valmiusjuttuja, että milloin lapsi on valmis aloittamaan ruokailun. Hänen pitäisi osata

istua kevyesti tuettuna tai tuetta

ja

tarttua tavaroihin ja viedä niitä varmasti suuhun

ja

tehdä pureskeluliikkeitä

ja

olla kiinnostunut syömisestä ja ruuasta

ja

kielirefleksin pitäisi olla kadonnut, siis että lapsi ei työnnä kielellä ruokaa (tai muuta suuhun joutuvaa) automaattisesti ulos suusta.

U:n kohdalla nämä kaikki täyttyvät, tosin istuminen voisi olla vähän tukevampaakin. Muut kohdat kuitenkin täsmäävät. U:lla tuntuu lisäksi olevan aivan todella kova puremisen tarve, mieluisin kaluttava olisi äidin käsi. Olen lukenut kaiken mahdollisen tähän valmiusasiaan liittyen. Ensin päätin että odotetaan sinne 6 kk asti vaikka mikä olisi. Luin lisää aiheesta ja tulin siihen tulokseen, että ei se 6 kk ehkä olekaan ihan niin ehdoton raja, jos tuntuu että lapsi on ennen sitä valmis. No sitten päätin, että odotetaan ainakin siihen asti, että U pystyy kunnolla istumaan syöttötuolissa. Lopulta yksi aamu, kun U vaipanvaihdon yhteydessä meinasi purra äiskän käden hajalle, päätin että no kokeillaan sitten nyt. Ajattelin, että jos kerran on noin kova halu purra, niin ehkä kylmät kurkkutikut olisivat kiva juttu.

No, koe jatkui siten, että vein pojan pöydän ääreen, istutin syliini ja laitoin hänelle eteen kaksi kurkkutikkua. U tyynesti noukki tikun pöydältä, vei sen suuhunsa ja alkoi mussuttaa. Voi pojat kun äiti oli ylpeä! Näytti kuin poika olisi aina syönyt, niin varmasti kurkku meni suuhun. 

Tässä tulos ensimmäisen kurkun maistelun jälkeen

Olin juuri edellisenä päivänä sattunut löytämään netistä jonkun kirjoituksen, jossa sanottiin että kaikkein paras merkki lapsen valmiudesta on se, että hän ottaa ruokaa pöydältä ja vie sen suuhunsa. Kuulemma lapsi ei tätä tee ennen kuin on valmis syömään. Itse asiassa meilläkin sattuu olemaan kokemusta aiheesta, ensimmäisen kerran nimittäin tein kurkkutestin kun U oli vähän päälle neljä kuukautta, eli melkein kuukausi sitten. Silloin jo U oli todella kiinnostunut muiden syömisestä, niinpä siis ajattelin kokeilla että olisiko hän valmis syömään itse. No, testi päättyi siihen, että poika ei edes katsonut kurkkuihin päin. Ihan kuin pöydällä hänen edessään ei olisi ollut mitään. Ei siis todellakaan ollut vielä silloin valmis.

Kurkuista innostuneena päätin seuraavana aamuna tarjota pojalle aamiaiseksi appelsiinia. Uskaltauduin kokeilemaan syöttötuolia ja yllätyin! U:han istui jo tosi tukevasti siinä. Pientä etukenoa oli havaittavissa, mutta poika tuntui viihtyvän. Niinpä siis kannoin pojan ja tuolin pöydän ääreen, asetin appelsiinit pöydälle ja asetuin itse vastapäätä räpsimään kuvia. 

Ekaa kertaa appelsiinia syömässä. Ihan ei ole vielä selvillä kummin päin se kuuluisi suuhun laittaa.

On tässä äidilläkin vähän opettelemista, siinä että minkälaisia paloja pojalle kannattaa antaa ja mitä hän pystyy käsittelemään. Appelsiini lohkoina oli vaikea, sitä ei meinannut millään saada käteen. Sitten kun leikkasin appelsiinin keskeltä suht paksun siivun ja laitoin sen puoliksi, niin alkoi pysyä jo paremmin kädessä. (Kuvassa) Toisessa siivussa oli kuori mukana ja toisessa ei, tuntui että kuorellisen sai ehkä paremmin käteensä, mutta poika-raukka ei tajunnut että se kuori ei ollut se syötävä osa… Imeskeli sitä antaumuksella. Sitten kun vihdoin sai kuorettoman palan käteensä ja suun täyteen hedelmälihaa, niin irvistys oli melkoinen!! Tuli oikein kunnon väristyskin, jonka voimasta appelsiini lensi kädestä. Mutta ei muuta kuin aplari takaisin käteen ja uusi imaisu. Reipas poika.

Tarkoitus ei ollut oikeastaan vielä varsinaisesti aloittaa, ainoastaan vähän kokeilla, mutta koska U näytti olevan heti jyvällä syömisestä, niin tuntuu kivalta tarjota hänelle usein ruokaa eli siis harjoitusta. Niinpä aplaripäivän puolivälissä, U:n syödessä riisipuuroa lounaaksi, tajusin että kai sitä sitten oikeasti ihan todenteolla aloitettiin. Eikä ehkä ihan neuvolan suositusten mukaan… Olen tässä vaiheessa ihan onnellinen, että U:n isi ei ole ihan täysin perillä niistä suosituksista. Niiden mukaanhan siis pitäisi tutustuttaa lapsi yhteen uuteen ruoka-aineeseen per viikko ja nyt pikaisen laskutoimituksen jälkeen U on kolmen päivän aikana maistanut 13:a ruoka-ainetta. Omien lueskelujeni perusteella olen ymmärtänyt, että hidas tutustuttaminen olisi tarpeellista silloin, jos suvussa on ruoka-aineallergioita. Minulla tai U:n isillä kummallakaan ei ole mitään allergioita, joten uskallan tutustuttaa pojan ruokiin nopeammin. En vaan tiedä mitä mieltä isi mahtaa olla tällaisesta suositusten vastaisuudesta. Se selvinnee viimeistään 6 kk neuvolassa, jossa terkka aikoi kertoa kiinteiden aloittamisesta.

No mitä U nyt sitten on tähän mennessä syönyt (maistanut)?

Kurkkua

Maissinaksuja, niitä ei-minkään-makuisia-suuhun-sulavia

Appelsiinia

Riisipuuroa (äidinmaitoon tehtyä, riisihiutaleista)

Perunaa

Bataattia

Porkkanaa

Luumua

Kananmunaa

Riisikakkua

Parsakaalia

Minimaissia

Possua

Mitä mieltä U näistä oli?

• Kurkku oli ehkä helpoin syötävä näistä, sai siitä paljon paloja irti. 
• Maissinaksut olivat ihan hitti, ahmi niitä viisi ja olisi mennyt varmasti enemmänkin jos en olisi laittanut stoppia. Appelsiinin kanssa oli tosiaan vähän muotoilu-/kiinnipito-ongelmia ja makuunkin kai pitää vähän totutella.
• Riisipuuro oli ideana kiva, mutta ei oikein toiminut. Ei mennyt niin isoon klimppiin, että U olisi saanut käteen saati suuhun asti, eikä tarttunut kunnolla lusikkaan. Kokeillaan myöhemmin uudestaan. 
• Peruna, bataatti ja porkkana olivat uunijuuresten muodossa (vaikka kuten mies ystävällisesti maailman näsäviisaimpana ihmisenä muistutti, peruna on oikeastaan maavartinen, ei juures). Mausteena oli mustapippuria ja yrttisekoitusta, liekö ne syynä pieneen kakomiseen. Bataatti ja porkkana varsinkin olivat koostumukseltaan liian pehmeitä, U ei oikein meinannut saada niitä suuhun asti kun muhentuivat käsiin. Lisäksi taisin lorauttaa liikaa öljyä kasviksiin, olivat tosi liukkaita. 
• Luumun kanssa oli hieman samoja muotoiluongelmia kuin appelsiininkin kanssa. Puolikas luumu oli vaikea käsiin saatava, luisteli koko ajan karkuun. Kun leikkasin puolikkaan luumun keskeltä siivun, kuten aplaristakin, niin onnistui paremmin. Maku taisi olla mieleen pojalle. 
• Kananmunan paistoin pannulla pyöreän muotin sisällä ja laitoin sitten keskeltä kahtia, eli tuli kaksi puoliympyrää. Sekin vähän muhentui käsiin, mutta tuntui maistuvan ihan hyvältä. 

Kananmunan syöminen vaatii keskittymistä

• Riisikakku oli kanssa ihan POP, U imeskeli sitä niin antaumuksella että se oheni puolella ja muuttui ihan ruskeaksi. Hassua. 
• Parsakaali ja minimaissi oli höyrytetty, kumpikin päätyi suuhun asti mutta maissi taisi olla parempaa. Sai siitä paloja puraistua ja pyöritteli niitä suussaan ja imeskeli. Kyllä pelotti, että vetäiseekö se palan henkeen… 

U imeskelee maissia ja äidillä on sydän kurkussa

Vaikka tiedän toki että se on hyvin epätodennäköistä. Olen ehkä miljoonasta paikasta lukenut, että parsakaali on ihanteellinen ensiruoka koska siinä on kahva valmiina. Pyh, ei tajunnut U kahvasta yhtään mitään! Kukinnosta kiinni ja sitten se tietysti hajosi tuhannen muruksi. Kyllä sitä vähän suuhunkin meni. Ja itse asiassa sitä löytyi suusta iso pala myös ruokailun jälkeen, onneksi tarkistin suun hyvin.

• Possu oli näistä selkeästi se kaikkein paras osa. U imeskeli sitä niin antaumuksella ettei koskaan mitään muuta. Tai no ehkä tissiä. Mutta selkeästi tykkäsi tosi paljon, se oli porsaan pihvifile tai joku vastaava, pinnat pannulla ja uuniin. Mausteena oli mustapippuria, enimpiä pyyhin U:n palasta pois, mutta tosiaan tuntui maistuvan.

Näin se meidän sormiruokataipale sitten alkoi, ihan yks kaks yllättäen. Tosiaan nyt on sellainen olo, että tämä oli meille oikea aika aloittaa, vaikka ei olekaan vielä 6 kk täynnä. U tykkää syömisestä tosi paljon ja on pöydässä ihan elementissään. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka kärsivällinen U pöydässä on. Tuntuu että jos itse joutuisi näpräämään niin pitkään ennen kuin saa jotain suuhunsa, niin kyllä siinä meinaisi hermo mennä! Ei kuitenkaan U:lla. Sinnikkäästi vaan yrittää ja yrittää. Äidille taitaa olla vaikeampaa, tekisi niin hirveästi mieli auttaa!! Olen kuitenkin saanut pidäteltyä itseäni ja ainoastaan olen työntänyt ruokia pöydällä lähemmäksi jos ne ovat päässeet käsien ulottumattomiin, tai sitten nostanut pöydältä pudonneet palaset.

En ajatellut ottaa mitään stressiä syömiskertojen määrästä toistaiseksi, ollaan nyt kumpanakin kokonaisena sormiruokapäivänä melko luontevasti syöty kolme kertaa, mutta eipä se haittaa vaikka jäisi jonain päivänä joku kerta väliin tai tulisi kerta lisää. Harjoitustahan tämä kaikki U:lle vielä on.

Kakomisesta vielä pakko kirjoittaa sananen. U on tunkenut sormia suuhun tietysti heti siitä asti kun löysi kätensä. U:lla on tosi pitkät sormet ja saa ne melko syvälle suuhun ja on onnistunut laukaisemaan kakomisrefleksin monta monta kertaa. Tämän perusteella olin varma, että en säikähdä sitten ruokailutilanteessakaan sitä kakomista, kun olen jo tottunut siihen että sormia imeskellessä kakoo. Noh... 

Uunijuureksia (ja -maavartista) syödessä oli ainoa kerta tähän saakka kun U on kakonut. Ei hitsit se oli pelottavaa! Tajusin että onhan se nyt pikkuisen eri asia kakoa ruoka kuin sormet suussa, kuitenkin kun voin olla melko varma että ne sormet ei lähde irti ja liu kurkkuun. Tiedän, että lapsella on vahva kakomisrefleksi ja että lapset on suunniteltu säilymään hengissä, mutta oli se silti pelottavaa. Teki mieli tunkea äkkiä sormet pojan suuhun ja pyydystää se pala pois sieltä! No en tietenkään tehnyt sitä. Tiedän myös sen, että lapsen pitää antaa selviytyä tilanteesta itse, aikuinen saattaa vain pahentaa asiaa.

Ei kai tässä voi tehdä muuta kuin luottaa vauvaan ja olla koko ajan läsnä kun hän syö. Valmiina toimimaan jos oikeasti tulee hätä. Ja toivoa että sellaista tilannetta ei tule. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka moni sormiruokaileva lapsi on vetäissyt ruokaa väärään kurkkuun/henkeen, tai siis voiko niin tapahtua kakomisrefleksistä huolimatta? Mutta eipä tässä auta turhia murehtia. Tälle tielle on lähdetty, enkä osaa kyllä nähdä mitään muuta meille sopivaa tapaa tutustuttaa U kiinteään ruokaan. Ekat hampaat on tosiaan tulleet ja jo se hampaiden harjaus on sellainen operaatio suun kiinni nipistämisineen, että ei kyllä tee yhtään mieli kokeilla lusikalla!

Mitähän sitä huomenna syötäisiin. Kävin kaupassa intoilemassa ja nyt olisi paljon kaikkea jännää kaapissa odottamassa. No, saa nähdä mitä sitä keksii. Tiheämpiä postauksia on nyt toivottavasti tästä lähtien luvassa, kun päästään ihan asiaan.

Jeeee!!!