keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kuviteltuja huolia


Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, kuinka kaikki ovat minulle kertoneet, ”kuinka nopeasti vauva kasvaa ja kehittyy”. Siispä U:n pari ensimmäistä elinkuukautta malttamaton äiti odotti, että no milloin se lapsi alkaa kehittymään!? Joka päivä tarkkailin poikaa silmä kovana ja mietin että no oppiikohan se tänään jotain uutta? Kahden kuukauden kohdalla aloin olla huolissani, kun mitään merkkejä käsien löytymisestä ei ollut. Joka puolelta kuulin ja luin kuinka kaikkien muiden vauvat tuijottelivat haltioituneina käsiään ja imeskelivät nyrkkejään. Ei vaan meidän U. Jotenkin tästä käsien löytämisestä tuli koko vauvan kehityksen kulminaatiopiste, joka päivä tarkkailin että no joko tänään? Tai mitäs jos meidän poika ei löydäkään käsiään? Siis ollenkaan? Google lauloi, mutta sehän nyt tunnetusti harvoin tarjoaa mieltä rauhoittavaa tietoa.

Lopulta U:n isi sitten kerran tokaisi minulle, että ”se poika on vasta kaksi kuukautta vanha! Älä nyt turhaan odota että se huomenna lähtisi kävelemään”. Yritin sanoa, että en minä nyt odottanut että se vielä kävelemään lähtisi… Niitä käsiä vaan… Kun kaikki muutkin… Mutta tottahan tuo puhui. Silloin tajusin, että poika ihan oikeasti on vasta kaksi kuukautta vanha. Tai siis nuori. Mitä on kaksi kuukautta edes omassa elämässä, saati sitten vaikkapa U:n iso-papan 96-vuotiaassa elämässä. Sehän on silmänräpäys.

Siitä asti olen osannut ottaa asian rennommin. Tajusin, että vauvan nopea kehittyminen ei oikeasti tarkoita sitä, että se syntymästään saakka joka päivä oppisi hirveästi jotain uutta. Tämäkin on varmaan niitä asioita, että jälkeenpäin ajateltuna kaikki on käynyt kamalan nopeasti. Ja no onhan se melko huikeata, että lapsi vuodessa kehittyy pikkuisesta puolen metrin rääpäleestä (mahdollisesti jo) käveleväksi ja puhuvaksi pikku ihmiseksi. Sisäistin myös useaan kertaan kuulemani fraasin siitä, että jokainen lapsi kehittyy omassa tahdissaan. Ajattelin lopulta asian niin, että se ei tee minusta hyvää vanhempaa jos mukamas kannustan ja oikeasti painostan lasta kehittymään nopeammin kuin hän on siihen valmis.

Näin raskausaikana jonkun dokumentin lapsen kehittymisestä. Se oli kokonaisuudessaan mielenkiintoinen ohjelma, mutta päällimmäisenä siitä jäi mieleeni se, että ihmisen lapsen ”kuuluisi” kehittyä kohdussa vielä muutama kuukausi pitempään, mutta se ei ole fyysisesti mahdollista. Jos lapsi kasvaisi kohdussa isommaksi, se ei mahtuisi ulos sieltä. Nyt sitten vauvaa katsellessani tuo ohjelma palautui mieleeni ja olen päätellyt, että vauvan elämän ensimmäiset kuukaudet se jatkaa kohdussa ”keskenjäänyttä” kehittymistään. Ja onhan tämä ulkomaailma tietysti täysin erilainen kuin kohtu-maailma, joten varmaan se pari kuukautta menee jo siihenkin että pikkuhiljaa totuttautuu kaikkeen uuteen.

Teoriani tueksi olen huomannut U:ssa tapahtuneen muutoksen juurikin tässä parin kuukauden iän kohdalla. Pojasta on tullut paljon tarkkaavaisempi ja jäntevämpi, nykyään maailma kiinnostaa niin paljon että makuu-asento on ihan out. Sylissä pitää saada olla pystyasennossa naama menosuuntaan ja mielellään sellaisessa mäkihyppy-etunojassa. Siitä ilmeisesti näkee parhaiten. Nämäkin muutokset mielestäni kertovat siitä, että ensimmäiset kuukaudet kuluvat siihen, että vauva kehittyy valmiiksi. Niinhän se menee, että ei voi oppia uutta ennen kuin vanha on hyvin hallussa.

Tätä nykyä siis seuraan mielenkiinnolla U:n potkimista ja huitomista enkä ole yhtään huolissaan siitä, että pojalla ei näytä olevan aikomustakaan ikinä kääntyä edes kyljelleen. Kääntyy kun kääntyy, voisin kuvitella että viimeistään sitten kun selällään olo alkaa ihan tosissaan tympiä.

Niin ja ne kädet, ne löytyivät viime viikolla. En ole ehkä koskaan ollut onnellisempi kuin silloin, kun näin U:n ensimmäistä kertaa imevän nyrkkiään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti