keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Puuroa ja perunaa


Eilen valittelin ateriarytmiämme – tai sen puutetta. Eilinen ruoka oli lopulta valmista noin 23 aikaan, eli ei ihan kuudelta. Vähän olisi parannettavaa tässä asiassa!

Aamiaiseksi päätin tänään tehdä sitä perinteistä kaurapuuroa. Periaatteessa minua ärsyttää suunnattomasti neuvolan patistus, että puuroa pitäisi syödä joka päivä aamulla ja illalla. Olin ajatellut, että vähän niin kuin henkilökohtaisena kostona en antaisi U:lle puuroa ollenkaan. Päätin sitten kuitenkin toistaiseksi hylätä kostoni ja antaa puuroa, lähinnä koska haluan vaihtelua aamuihin ja haluan tutustuttaa U:n monipuolisesti kaikkiin ruokiin. Juuri pari päivää sittenhän kerroin jättäväni viljojen tutustuttamisen mahdollisimman myöhäiseksi, mutta kaura on luontaisesti gluteenitonta ja siksi viljoista vatsaystävällisintä. Se ei siitä syystä ole ”mustalla listallani” ja uskalsin sen ottaa jo nyt ruokailuun mukaan. (Eipä sillä että sitä nyt vielä edes niin hirveästi vatsaan päätyisi, että sillä juuri mitään väliä edes olisi.)

Minulla on aina ollut joku ihmeellinen vastenmielisyys mikropuuroihin, en tiedä miksi. Aina olen keitellyt ihan kattilapuuroa, vaikka mikro on aina talouteeni kuulunut. Jokin aika sitten aloin itse syömään riisihiutalepuuroa ja kokeilin tehdä sitä mikrossa ajansäästämiseksi ja sehän onnistui tosi hyvin! Niinpä nyt siis uskalsin tehdä mikro-kaurapuuroa itselleni ja U:lle. Onhan se nyt nopeampaa kiehauttaa se mikrossa kahdessa minuutissa kuin keitellä sitä kymmenen minuuttia hellalla. Varsinkin kun lattialla kitisee pikkupoika joka ei viihdy siellä lattialla vaan haluaisi syliin…

Osittain halusin tehdä kaurapuuroa siksi, että ajattelin tutustuttaa U:n lusikan käytön saloihin. Lusikkaa hän tykkää mutustella tyhjänä, siis sellaista muovista (silikonista??) vauvalusikkaa, joten ajattelin että täytenäkin sen suuhun saaminen ehkä onnistuisi. Itse asiassa kokeilin tosiaan sitä lusikan täyttöä jo aikaisemmin tekemäni riisihiutalepuuron kanssa, mutta se oli koostumukseltaan sellaista että se ei pysynyt lusikassa kovinkaan hyvin ja oli siksi vaikeaa U:lle syödä.

Laitoin puuron ja omenasosetta muoviselle syvälle ”vauvalautaselle”, jonka saa kiinnitettyä imukupilla pöytään. Ollaan saatu se lahjaksi ja ajattelin, että se voisi olla tähän tarkoitukseen kätevä. Kiinnitin sen U:n eteen pöydälle tarkoituksena, että poika voisi itse dipata lusikkaa sinne lautaselle. No joo.

Hmmm. Mikäs tää on? Lähteekö tää irti?
No lähtiskö tää näin irti?



Tai saisko tän suuhun!?!?

Lähtihän se irti. Jee!

Päädyin sitten täyttämään lusikan valmiiksi ja antamaan sen U:lle käteen, se toimi huomattavasti paremmin. Lusikka meni suoraan suuhun ja U tuntui tykkäävän. Tarjolla ollut banaani ei ollut yhtään niin kiinnostava kuin puuro(lautanen). Jossakin vaiheessa huomasi banaaninkin, olin tällä kertaa leikannut banaanin puoliksi ja sitten puolikkaan yläpäästä muutaman sentin kuorta pois. Tällä tavalla banaanista kuulemma tulee helpommin käsissä pideltävä. (Banaani näkyy edellisissä kuvissa) Oli se kieltämättä helpommin kädessä pysyvä ja U jopa osasi laittaa sen oikein päin suuhun! Maku/koostumus ei vaan tainnut olla mieleen.

Hyi ai tällasta yök

Iltaruoka syötiin mummun luona tällä kertaa. Ruokana oli eilen tehtyjä lihapullia ja perunamuusia sekä höyrytettyjä porkkanoita. U oli taas vähän liian väsynyt syömäpuuhiin, mutta imeskeli kuitenkin pari lusikallista perunamuusia.

Pakko tähän väliin kertoa kuinka ihana olo tänään tuli U:n syömistaidoista! Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka nuivasti muut ovat jo etukäteen suhtautuneet sormiruokailuun. Äitini, eli siis U:n mummu, kuului tähän kategoriaan. Kirjoitin tänne esimerkiksi lusikkaväittelystämme, siitä kuinka äiti oli sitä mieltä että alle 1-vuotias ei MITENKÄÄN voi osata syödä lusikalla itse. Että se on aivan MAHDOTONTA, että alle 1-vuotias saisi itse lusikalla ruokaa suuhun, vaikka sen lusikan kuinka lataisi valmiiksi. No joo. Tänään sitten mentiin mummun luokse ja U sai ruuakseen tosiaan sitä perunamuusia – valmiiksi täytetyn lusikan muodossa. Yllätys, yllätys, unohdin U:n oman lusikan kotiin. Siispä piti ottaa ihan metallinen jälkkärilusikka ja laittaa muusi siihen. Voi pojat mitä ylpeyttä tunsinkaan, kun sain äitille sanoa ”Kato” ja osottaa poikaa, joka tyynesti otti lusikan pöydältä ja vei sen suoraan suuhunsa. Ei otsan eikä posken kautta, vaan suoraan suuhun. Siitäs sait mummu!

Olen muiden sormiruokailijoiden äideiltä ymmärtänyt, että välillä on päiviä jolloin syödään vain jotain tiettyä ruoka-ainetta ja seuraavana siihen samaan ei välttämättä kosketakaan. Sehän on yksi sormiruokailun kulmakivistä, lapsen annetaan itse päättää mitä ja kuinka paljon syö – tai syökö ollenkaan. Pitäisi luottaa siihen, että lapsi itse vaistomaisesti tietää mikä on hänelle hyväksi ja mitä hän tarvitsee. Tämä nyt siis ravitsemuksesta puhuttaessa ja tietysti järki päässä. Olen tässä viikon aikana huomannut, että tämä oikeasti pitää paikkansa. Kun tarjolla oli kanaa ja possua, niin U:han suorastaan hyökkäsi niiden kimppuun eikä oikeastaan edes huomannut tarjolla olleita vihanneksia. Tänään sitten U taas ignoorasi lihapullat aivan täysin ja keskittyi vaan perunamuusin imeskelyyn. Hassua.

Ostimme muuten tänään matkasyöttötuolin U:lle, sellaisen pöytään kiinnitettävän. Sattui kivasti että juuri tänään sitten kävimme mummulassa, niin U sai ensimmäistä kertaa kokeilla uutta tuolia! Se oli tosi kätevä laittaa pöytään paikoilleen. Istuin oli U:lle vielä vähän liian iso, kotona riittää pyyhe selän taakse tukemaan vähän, mutta matkasyöttikseen tarvitsi pyyhkeen myös pyllyn alle kun muuten ei olisi ylettänyt pöytään!

Pöytään kiinnitettävä matkasyöttötuoli
Onko muuten syöttötuolille jotain muuta nimeä kuin syöttötuoli? Ei jotenkin tunnu sopivalta meidän taloudessa tuo nimi. Syömistuoli?

U on nyt sormiruokaillut tasan viikon. Kehitystä käden motoriikassa on selvästi tapahtunut, saa nyt liukkaitakin paloja – ja itse asiassa ylipäätään mitä tahansa paloja – poimittua helpommin pöydältä käteen. Suuhun tähtäämisessä U:lla ei ole ollut missään vaiheessa varsinaista ongelmaa, mutta käy sekin nyt paljon varmemmin ja nopeammin kuin viikko sitten. Viikossa U on myös alkanut pureskelemaan ruokaa imeskelemisen sijasta, saa jopa paloja irti. Irvistelee ja sylkee kuitenkin lähes kaiken vielä ulos suusta, en usko että juuri mitään on ainakaan tarkoituksellisesti nielaissut. Vaipasta on löytynyt parsakaalin hippusia ja joitain tunnistamattomia pikku möykkyjä. En ole ihan niin kiinnostunut asiasta, että olisin selvittänyt tarkemmin mitä ne olivat… Luulisin että se oli lihaa.

Tiedän että alku on tällaista ja että sen kuuluu ollakin tällaista, mutta silti tänään tuli aamiaisen jälkeen sellainen hetkellinen epätoivo, että miten tuo poika voi koskaan tällä tavalla oppia syömään?? Ei taaskaan jaksanut istua pöydässä juuri varttia pidempään ja banaaninsyöntiyritys oli mitä oli. Kolme kertaa siitä haukkasi, irvisti ja sylki palat suustaan. Ja se oli sitten siinä. Ei puhettakaan että sitä olisi suussa yrittänyt pureskella tai mitään. Tiedän että tämä on vasta harjoittelua ja makuihin ja koostumuksiin tutustumista ja että oikean syömisen aika tulee vasta myöhemmin, mutta tuntuu nyt vielä niin kaukaiselta se aika, että U ihan oikeasti söisi jotain. Ja tosiaan vähän välillä siltäkin, että tuleekohan sellaista aikaa…

Huomenna lähden U:n kanssa Keski-Suomeen U:n ukin (siis minun isän) luokse kyläilemään, pyrimme käymään siellä noin kerran kuussa. Voi olla että sinä aikana ei tule päivitettyä blogia, mutta sitten on sitäkin enemmän tekstiä tiedossa kun palataan kotiin!

2 kommenttia:

  1. Ilmoittaudun lukijaksi! :)
    Nauratti nuo puuronsyöntikuvat!!
    Meillä kans opetellaan puuroa, tosin mä oon itse syöttänyt lusikalla. Uppoaa paremmin kuin nuo muut kiinteät, jotka sylkee heti ulos.

    VastaaPoista
  2. Jee, tervetuloa lukemaan! :)

    Kuviin ei saa kyllä täysin vangittua koko hauskuutta, on tuo syömisen katselu niin ihanaa. Välillä saa kyllä pidätellä naurua kun U tekee jotain hassua, kuten just toi puuronsyönti.

    VastaaPoista