Eilen valittelin ateriarytmiämme – tai sen puutetta. Eilinen
ruoka oli lopulta valmista noin 23 aikaan, eli ei ihan kuudelta. Vähän olisi parannettavaa
tässä asiassa!
Aamiaiseksi päätin tänään tehdä sitä perinteistä
kaurapuuroa. Periaatteessa minua ärsyttää suunnattomasti neuvolan patistus, että puuroa pitäisi syödä joka päivä aamulla ja illalla. Olin ajatellut, että vähän niin kuin henkilökohtaisena kostona en antaisi U:lle puuroa ollenkaan. Päätin sitten kuitenkin toistaiseksi hylätä kostoni ja antaa puuroa, lähinnä koska haluan vaihtelua aamuihin ja haluan tutustuttaa U:n monipuolisesti kaikkiin ruokiin. Juuri pari päivää sittenhän kerroin jättäväni viljojen
tutustuttamisen mahdollisimman myöhäiseksi, mutta kaura on luontaisesti
gluteenitonta ja siksi viljoista vatsaystävällisintä. Se ei siitä syystä ole ”mustalla
listallani” ja uskalsin sen ottaa jo nyt ruokailuun mukaan. (Eipä sillä että
sitä nyt vielä edes niin hirveästi vatsaan päätyisi, että sillä juuri mitään
väliä edes olisi.)
Minulla on aina ollut joku ihmeellinen vastenmielisyys
mikropuuroihin, en tiedä miksi. Aina olen keitellyt ihan kattilapuuroa, vaikka
mikro on aina talouteeni kuulunut. Jokin aika sitten aloin itse syömään
riisihiutalepuuroa ja kokeilin tehdä sitä mikrossa ajansäästämiseksi ja sehän
onnistui tosi hyvin! Niinpä nyt siis uskalsin tehdä mikro-kaurapuuroa itselleni
ja U:lle. Onhan se nyt nopeampaa kiehauttaa se mikrossa kahdessa minuutissa
kuin keitellä sitä kymmenen minuuttia hellalla. Varsinkin kun lattialla kitisee
pikkupoika joka ei viihdy siellä lattialla vaan haluaisi syliin…
Osittain halusin tehdä kaurapuuroa siksi, että ajattelin
tutustuttaa U:n lusikan käytön saloihin. Lusikkaa hän tykkää mutustella
tyhjänä, siis sellaista muovista (silikonista??) vauvalusikkaa, joten ajattelin
että täytenäkin sen suuhun saaminen ehkä onnistuisi. Itse asiassa kokeilin
tosiaan sitä lusikan täyttöä jo aikaisemmin tekemäni riisihiutalepuuron kanssa,
mutta se oli koostumukseltaan sellaista että se ei pysynyt lusikassa kovinkaan
hyvin ja oli siksi vaikeaa U:lle syödä.
Laitoin puuron ja omenasosetta muoviselle syvälle ”vauvalautaselle”,
jonka saa kiinnitettyä imukupilla pöytään. Ollaan saatu se lahjaksi ja
ajattelin, että se voisi olla tähän tarkoitukseen kätevä. Kiinnitin sen U:n
eteen pöydälle tarkoituksena, että poika voisi itse dipata lusikkaa sinne
lautaselle. No joo.
Hmmm. Mikäs tää on? Lähteekö tää irti? |
No lähtiskö tää näin irti? |
Tai saisko tän suuhun!?!? |
Lähtihän se irti. Jee! |
Päädyin sitten täyttämään lusikan valmiiksi ja antamaan sen
U:lle käteen, se toimi huomattavasti paremmin. Lusikka meni suoraan suuhun ja U
tuntui tykkäävän. Tarjolla ollut banaani ei ollut yhtään niin kiinnostava kuin
puuro(lautanen). Jossakin vaiheessa huomasi banaaninkin, olin tällä kertaa
leikannut banaanin puoliksi ja sitten puolikkaan yläpäästä muutaman sentin
kuorta pois. Tällä tavalla banaanista kuulemma tulee helpommin käsissä
pideltävä. (Banaani näkyy edellisissä kuvissa) Oli se kieltämättä helpommin
kädessä pysyvä ja U jopa osasi laittaa sen oikein päin suuhun! Maku/koostumus
ei vaan tainnut olla mieleen.
Hyi ai tällasta yök |
Iltaruoka syötiin mummun luona tällä kertaa. Ruokana oli
eilen tehtyjä lihapullia ja perunamuusia sekä höyrytettyjä porkkanoita. U oli
taas vähän liian väsynyt syömäpuuhiin, mutta imeskeli kuitenkin pari
lusikallista perunamuusia.
Pakko tähän väliin kertoa kuinka ihana olo tänään tuli U:n
syömistaidoista! Aikaisemmin olen kirjoittanut siitä, kuinka nuivasti muut ovat
jo etukäteen suhtautuneet sormiruokailuun. Äitini, eli siis U:n mummu, kuului
tähän kategoriaan. Kirjoitin tänne esimerkiksi lusikkaväittelystämme, siitä
kuinka äiti oli sitä mieltä että alle 1-vuotias ei MITENKÄÄN voi osata syödä
lusikalla itse. Että se on aivan MAHDOTONTA, että alle 1-vuotias saisi itse
lusikalla ruokaa suuhun, vaikka sen lusikan kuinka lataisi valmiiksi. No joo.
Tänään sitten mentiin mummun luokse ja U sai ruuakseen tosiaan sitä
perunamuusia – valmiiksi täytetyn lusikan muodossa. Yllätys, yllätys, unohdin
U:n oman lusikan kotiin. Siispä piti ottaa ihan metallinen jälkkärilusikka ja
laittaa muusi siihen. Voi pojat mitä ylpeyttä tunsinkaan, kun sain äitille
sanoa ”Kato” ja osottaa poikaa, joka tyynesti otti lusikan pöydältä ja vei sen
suoraan suuhunsa. Ei otsan eikä posken kautta, vaan suoraan suuhun. Siitäs sait
mummu!
Olen muiden sormiruokailijoiden äideiltä ymmärtänyt, että välillä
on päiviä jolloin syödään vain jotain tiettyä ruoka-ainetta ja seuraavana
siihen samaan ei välttämättä kosketakaan. Sehän on yksi sormiruokailun
kulmakivistä, lapsen annetaan itse päättää mitä ja kuinka paljon syö – tai syökö
ollenkaan. Pitäisi luottaa siihen, että lapsi itse vaistomaisesti tietää mikä
on hänelle hyväksi ja mitä hän tarvitsee. Tämä nyt siis ravitsemuksesta
puhuttaessa ja tietysti järki päässä. Olen tässä viikon aikana huomannut, että
tämä oikeasti pitää paikkansa. Kun tarjolla oli kanaa ja possua, niin U:han
suorastaan hyökkäsi niiden kimppuun eikä oikeastaan edes huomannut tarjolla
olleita vihanneksia. Tänään sitten U taas ignoorasi lihapullat aivan täysin ja keskittyi
vaan perunamuusin imeskelyyn. Hassua.
Ostimme muuten tänään matkasyöttötuolin U:lle, sellaisen
pöytään kiinnitettävän. Sattui kivasti että juuri tänään sitten kävimme
mummulassa, niin U sai ensimmäistä kertaa kokeilla uutta tuolia! Se oli tosi
kätevä laittaa pöytään paikoilleen. Istuin oli U:lle vielä vähän liian iso,
kotona riittää pyyhe selän taakse tukemaan vähän, mutta matkasyöttikseen
tarvitsi pyyhkeen myös pyllyn alle kun muuten ei olisi ylettänyt pöytään!
Pöytään kiinnitettävä matkasyöttötuoli |
Onko muuten syöttötuolille jotain muuta nimeä kuin syöttötuoli? Ei jotenkin tunnu sopivalta meidän taloudessa tuo nimi. Syömistuoli?
U on nyt sormiruokaillut tasan viikon. Kehitystä käden
motoriikassa on selvästi tapahtunut, saa nyt liukkaitakin paloja – ja itse
asiassa ylipäätään mitä tahansa paloja – poimittua helpommin pöydältä käteen.
Suuhun tähtäämisessä U:lla ei ole ollut missään vaiheessa varsinaista ongelmaa,
mutta käy sekin nyt paljon varmemmin ja nopeammin kuin viikko sitten. Viikossa
U on myös alkanut pureskelemaan ruokaa imeskelemisen sijasta, saa jopa paloja
irti. Irvistelee ja sylkee kuitenkin lähes kaiken vielä ulos suusta, en usko
että juuri mitään on ainakaan tarkoituksellisesti nielaissut. Vaipasta on
löytynyt parsakaalin hippusia ja joitain tunnistamattomia pikku möykkyjä. En
ole ihan niin kiinnostunut asiasta, että olisin selvittänyt tarkemmin mitä ne
olivat… Luulisin että se oli lihaa.
Tiedän että alku on tällaista ja että sen kuuluu ollakin
tällaista, mutta silti tänään tuli aamiaisen jälkeen sellainen hetkellinen
epätoivo, että miten tuo poika voi koskaan tällä tavalla oppia syömään?? Ei
taaskaan jaksanut istua pöydässä juuri varttia pidempään ja
banaaninsyöntiyritys oli mitä oli. Kolme kertaa siitä haukkasi, irvisti ja
sylki palat suustaan. Ja se oli sitten siinä. Ei puhettakaan että sitä olisi
suussa yrittänyt pureskella tai mitään. Tiedän että tämä on vasta harjoittelua
ja makuihin ja koostumuksiin tutustumista ja että oikean syömisen aika tulee
vasta myöhemmin, mutta tuntuu nyt vielä niin kaukaiselta se aika, että U ihan
oikeasti söisi jotain. Ja tosiaan vähän välillä siltäkin, että tuleekohan
sellaista aikaa…
Huomenna lähden U:n kanssa Keski-Suomeen U:n ukin (siis
minun isän) luokse kyläilemään, pyrimme käymään siellä noin kerran kuussa. Voi
olla että sinä aikana ei tule päivitettyä blogia, mutta sitten on sitäkin
enemmän tekstiä tiedossa kun palataan kotiin!
Ilmoittaudun lukijaksi! :)
VastaaPoistaNauratti nuo puuronsyöntikuvat!!
Meillä kans opetellaan puuroa, tosin mä oon itse syöttänyt lusikalla. Uppoaa paremmin kuin nuo muut kiinteät, jotka sylkee heti ulos.
Jee, tervetuloa lukemaan! :)
VastaaPoistaKuviin ei saa kyllä täysin vangittua koko hauskuutta, on tuo syömisen katselu niin ihanaa. Välillä saa kyllä pidätellä naurua kun U tekee jotain hassua, kuten just toi puuronsyönti.